TJ 0

Miten se onkaan niin ristiriitaista. Huomenna molemmat hoidossa. Pian äiti tietokoneen ääressä toimistossa. Vauvat kasvaa. Silmäpussit suurenee. Tämä aika ei tule enää takaisin.

Tätä ei tule ikävä.

Tätä tulee haikean vaikea ikävä.

Mutsi testaa

Tämä ei ole sponsoroitu mainosteksi, vaan uteliaisuudesta uutta kohtaan herännyt pohdinta.

Pongasin nimittäin palvelun nimeltä  Lelulandia. Homman idea on simppeli. Vuokraa lelut, älä osta. Periaatteessa ideahan on mitä mainion. Voi valita ipanan ikäkaudelle sopivia leluja ja vaihtaa niitä tasaisin väliajoin uusiin. Turhaa kamaa ei jää pyörimään nurkkaan. Lelutkin näytti olevan ihan laatukamaa vauvojen puruhommista puisiin potkumopoihin. Onhan sitä taidelainaustakin ja sitä on muuten harrastettu tässä huushollissa ahkerasti. Jokainen työ on tosin päätynyt lopulta omaksi, joten se siitä vuokrausideasta.

Hinta neljälle lelulle on sinänsä kohtuullinen, rapiat vajaa kakskymppiä/kk. Mutta hetkinen, siitähän tulee vuodessa 240 €. Se on jo minusta ihan pirun paljon leluista, vaikka niitä kuinka vaihtaisi välillä. Tai ei meillä ainakaan tuhlata lähimainkaan tuommoisia summia leluihin. Ai siksikö ne lapset leikkii isin partavaahdolla ja äidin kapustoilla?

Jos ei ajattele rahaa, idea on tosiaan aika kiva. Posti tuo kerran kuukaudessa vaihtuvia leluja tai sitten niitä voi pitää pidempään. Kierrätystä kierrätystä eikä kasvavia leluvuoria. Mieleni tekisi peukuttaa uudelle rohkealle konseptille jo ihan siksi, että joku viitsii yrittää. Tai on ajatellut uusiksi koko lelujen hankkimisen ja omistamisen.

Mutta entäs kun Brion junaratasetistä hukkuu pala tai kaksi(meillä taatusti hukkuu kaikki kuutiota pienemmät osat jonnekin mystiseen aukkoon) tai mopo palautuu kolhittuna? Milloin leluista joutuu korvaamaan jotakin extraa? Käytännössä varmaan aina, kun jotakin puuttuu tai menee peruuttamattomasti kolhuille tai rikki. Tuski he kolhumopoa kiertoon pistävät vai pistävätkö. Ja haluaisinko sitten jo käytetyn oloisen lelun itse.

Jotenkin minusta tässä ei vielä ole ehkä riittävästi rahalle vastinetta. Tai paremminkin niin, että konsepti on minusta aidosti peukutuksen arvoinen, mutta säästön puolelle tämä ei mene, paitsi ehkä luonnon. No, ehkä se säästö ei olekaan se pääidea.

Vai enkö minä nyt vaan ole kuvittelemani varhainen omaksuja, joka ottaa uudet tuotteet ja palvelut käyttöön etulinjassa. En vissiin sitten.

Hei, me äänestetään

Minä olen sen sortin yhteiskunnallinen osallistuja, jonka mukaan politiikka on juuri politikoinnin vuoksi itse asian unohtavaa tai tärkeät ratkaisut keskinkertaistavaa patsastelua. Omassa äänestyskäyttäytymisessäni cooleinta on ollut äänestäminen presidentinvaaleissa, joissa sentään puhutaan todella suurista linjoista ja joissa syntyy ilmiöitä. Alan pikku hiljaa tässä kypsässä iässä ja muiden kuin itseni hyvinvoinnista vastuussa olevana hahmottamaan, että aika paljon enemmän merkitystä omalle elämälle on niillä naamoilla, jotka istuvat paikallisessa kaupunginvaltuustossa. Olen alkanut suhtautua politiikkaan ja tähän lähipolitiikkaan kovin uusin silmin, kun omassa perheessä ja lähipiirissä alkaa olla sellaisia tarpeita, joihin kaupungin toiminta oikeasti vaikuttaa. Että ei se Sauli nyt vaan kerta kaikkiaan päätä, joutuuko jompikumpi lapsista päivähoitoon kaupungin toiselle laidalle tai kulkeeko palvelubussi vanhenevan äitini kotitalon kulmilta. Natollakin on aika vähän merkitystä siinä vaiheessa, jos tarhataapero alkaa voida huonosti kun päiväkodin täti vaihtuu monta kertaa kuukaudessa.

Ilmeisesti moni muu on yhtä pihalla eri vaalien merkityksestä, koska näissä lähivaaleissahan äänestysprosentti on tunnetusti alhaisin.

 

Kun nyt sitten oikeasti haluaisin juuri näissä kunnallisvaaleissa äänestää sellaista henkilöä, joka on lähellä omaa elämäntilannetta ja omaa jossain määrin samoja arvoja, on ehdokkaan löytäminen vaikeaa. Kuntavaaleissa ei ehdokkaiden budjetit päätä huimaa, mikä tietysti näkyy näkyvyydessä. En todellakaan lähde vaalikojuille sanalle kahden eri suuntiin 97 %:sti pyrkivän tenavan kanssa eikä itse kopioitu ja postilaatikkoon rytätty lista iskulauseista juurikaan kerro ehdokkaasta. Tunnen monta pyrkivää tutun tuttua, joita en kuvittelekaan äänestäväni. Vaaliväittelyitä ei ole eivätkä nämä ehdokkaat kiertele kollektiivisesti esittäytymässä lähiöissä. En ole myöskään varsinaisesti sitoutunut mihinkään puolueeseen, jotta joukko kaventuisi. Tai no, ehkä niitä mahdollisia puolueita on kaksi tai kolme.

 

Onneksi on vaalikone. Tai sitten ei. Näennäisen rehellinen vastaaminen tuottaa jostain käsittämättömästä syystä yleensä hyvin huvittavia vaihtoehtoja. On melkoinen järkytys saada ranking-kolmoseen yhden asian (eli omansa) asialla oleva sorrettu Piraattipuoluelainen tai melkein kuka vaan Persu. Tämän jälkeen pitää tietysti käydä muuttamassa omia vastauksia niin, että listalle pääsee edes niiden puolueiden edustajia, joita voisi kuvitella äänestävänsä.

Edellinen oli oma kauhuskenaarioni ja tapahtui onneksi miehelleni. Todellisuudessa sain elämäni ensimmäisen kerran vaalikoneessa tuloksen 100 %. ”Match made in heaven” toteutui niin nuoren partasuisen lippalakkivihreän kanssa, että häntä äänestämällä olisin periaatteessa Puuma. En löytänyt tyypistä etsimällä mitään tietoa, hän oli jättänyt kaikki perusteensa vaalikoneeseen kirjoittamatta eikä linkkejä minkäänlaisiin kotisivuihin löytynyt. Että siinä meni ne treffit. Tosin tädin on kyllä todettava, etten olisi niin juron näköistä miestä äänestänyt muutenkaan. Onneksi kolmoseksi kiilasi nainen, jonka olin jo ilmoituksista noteerannut ammattinsa ja taustansa puolesta ”sopivaksi”. Ehkä vaalikoneissa sittenkin on järkeä.

 

Jonkun verran enemmän pureksittavaa valinnan kanssa on tosiaan miehelläni, jonka lista vastausten perusteella oli kaikkiaan mielenkiintoinen. Ensimmäiset kymmenen henkilöä olivat pääosin sieltä Persuista ja marginaalipuolueista, joita hän ei missään tapauksessa äänestäisi. Niin kuin ei kukaan muukaan. Vastausten yhteen osumisen prosentit olivat korkeimmillaan miehelläni noin 50 %:n luokkaa, joten herää kysymys, mitä ihmettä mieheni ajattelee näistä vaalien peruskysymyksistä kuten kunnan palveluista, liikenteestä, kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksista tai kaupunkisuunnittelusta. Pitäisiköhän huolestua? Koska yhteistyö meni koneen kanssa vähän puihin, mieheni totesi äänestävänsä nuoruutensa periaatteella: valitaan listasta parhaimman näköinen muija. Ei kai se voi mennä enempää pieleen kuin muullakaan valintatavalla?  

Kyllä huumori on mukavaa

Huono huumori on joko hyvää huumoria tai tosi huonoa huumoria. Tämä on riittävän hyvää viimeistä kotiviikkoa viettävän mutsin perjantaihuumoriksi.

 

Juuri tämän takia minä en esittele leipomis- tai muita kotoilutaitojani. Tulos olisi jotain samaa. Että suklaabanskut vähän lipsahtivat sinne peeniksen puolelle.

 

 

Kenen markkinat?

Olen tosiaan palaamassa työelämään kahden raskauden, loogisesti kahden lapsen ja lähes kolmen vuoden kotoilun jälkeen. Kävin tosin raskauksien välissä töissä noin neljä kuukautta, mutta sitä ei lasketa, koska olin kuitenkin jo ”tilassa”. Minulla on koulutustani kohtuullisesti vastaava vakipaikka, josta saa myös kohtuullisen korvauksen työn vaativuuteen nähden. En kuitenkaan halua palata tähän työhön tai tarkemmin tähän organisaatioon. Kuvittelen, että kahden pienen lapsen äitinä on järkevää hakea hieman haastavampaa työtä. Sellaista, joka toisi mukanaan itselleni merkityksellisemmän työympäristön ja asiat, enemmän palkkaa, lyhyemmän työmatkan ja järkevämmän pomon. Realismi ei ole vahvoilla tässä "kahden pienen lapsen äiti hakee työtä -projektissa". Perustelen hinkuni kotivuosien jälkeiseen urakiitoon maslowmaisesti  tarpeella toteuttaa itseäni muuten kuin kotitekoisten pinaattilettujen tekijänä.

Olen hakenut nyt syksyn aikana kolmea paikkaa, kaikki kohttuullisen vaativia asiantuntijan tehtäviä. Kaikkiin olen ollut objektiivisesti arvioiden taustaltani ja kokemukseltani sopiva. Paikat ovat olleet sellaisia, joissa hakemuksen vastaanottavien henkilöiden pitäisi olla oikeasti päteviä ja kokeneita rekrytoijia ja organisaatioiden isoja ja toimivia. Niin ainakin rekrytointi-ilmoitusten mainoslauseet ja mielikuva mediassa kertovat. Kuitenkaan näistä kahdesta, joissa haku on jo päättynyt ja valinnat tehty aikoja sitten, ei ole tullut mitään ilmoitusta hakemuksen saapumisesta, prosessin etenemisestä tai valintojen tekemisestä. Edes automaatilta. Toiseen näistä soitin soittoaikana, mutta nimetty henkilö ei ollut tavoitettavissa. Kolmannessa tehtävässä haku on vielä avoin, mutta sielläkään tehtävän esimies ei ollut tavoitettavissa ilmoituksen soittoaikana, hän ei vastannut soittopyyntöön eikä yrityksen rekrytointikeskus osannut vastata yhteenkään tehtävän hakemiseen oleellisesti vaikuttavaan kysymykseen. Rekrytointikeskus oli ilmoituksessa mainittu, koska haku oli globaali ja sieltä piti saada tietoa yleisiin hakuprosesseihin liittyviin kysymyksiin. Amatöörimäistä sanoisin.

Minulla on ollut kovin altavastaajan olo, kun olen hakemassa töitä kotivuosien jälkeen. Että juna meni jo ja tällä alalla mikään osaamani ei muka enää pätisi. Nämä työelämän ovien kolkuttelut ovat kuitenkin osoittaneet, että ei ole omissa taidoissa häpeämistä, jos pätevien ihmisten tapa tehdä töitä on tämä millaisen kuvan yritysten toiminnasta hakuhommien kautta saa. Minä osaan sentään vastava sähköpostiin ja soittopyyntöihin, varsinkin jos olen painettuna niin jossakin luvannut. Osaan myös periaatteessa kohdella ihmisiä kohteliaasti ja kunnioittaa sitä, että he vaivautuvat jollakin tavalla ottamaan yhteyttä. Aika perustaitoja missä tahansa hommassa.

Miten ihmeessä yritykset/organisaatiot kuvittelevat saavansa päteviä tekijöitä vaativiin asiantuntijatehtäviin, jos he kohtelevat aikaansa prosessiin uhraavia ihmisiä näin? Kuvittelevatko, että he voivat työpaikan tarjoajina toimia miten vaan, koska hyvät tyypit raapivat juuri heidän ovellaan vai ovatko he vaan niin pihalla, miten rekrytointia hoidetaan ammattimaisesti? Tai käykö heillä pienessä mielessäkään, että sen ilmoituksen lisäksi kuvaa organisaatiosta luo koko hakuprosessin hoito ja jokaikiselle hakijalle, olivat he sitten hyviä tai huonoja. Jokainen ymmärtää sen, ettei välttämättä saa juuri tietty paikkaa, muttei sitä, miksi asioita ei hoideta ammattimaisesti loppuun asti.  Reputation reputation.

Katsotaan, miten tämän kolmannen haun kanssa käy, sieltä järjestelmä sentään ilmoitti hakemuksen tulleen perille. Hausta vastaava henkilö ei kyllä ole palannut asiaan. Niihin paikkoihin, joista ei muuten kuulunut koskaan mitään, olin laittanut hakemukseen palaavani töihin hoitovapaalta. Tähän kolmanteen en laittanut. Josko se kuitenkin olisi ollut riski eikä sopivaa rehellisyyttä.

 

Tästä se lähtee

Jossakin täällä blogiviidakossa olen neljä ja puoli vuotta terapioinut itseäni lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista ja onnistuneen omaisuuden tuhlauksen ja sitä seuranneiden raskauksien jälkeen ryppyotsaisesti lasten kitusista kasvukäyristä arjen ajoittaiseen ankeuteen. Nyt olen kurkkuani myöten täynnä puhtaasti vain lapsista ja äitiyden kokemuksesta kumpuavaa paasauskirjoittamista. Lapset ovat hengissä ja perhekin voi kohtuullisen hyvin, joten omat intressit alkavat olla välillä muualla kuin imetyksen ihanuudessa  tai eri ikäisten eri vaiheita käyvien ipanoiden oveluuden ihmettelyssä. Tarpeen on heittää kuuseen myös edellisten blogieni traumalähtöinen lähestymistapa ja suhtautua tähän elämäntilanteeseen avoimin mielin ja niin, ettei sanomisia tarvitse välttämättä kätkeä edes anonyymiyden suojiin.

Kuvittelen harhaisesti, että minulla olisi jotakin sanottavaa muistakin asioista. Todennäköisesti näin ei tosiaankaan ole. Ajattelen kuitenkin, että tässä upouudessa blogissa voin kirjoittaa hieman vapaammin hengittäen ihan mistä vaan, vaikka se olisi samat kasvatuskriisit, presidentinvaalit tai ripsivärin valinta.  Hyvä lähtökohta olisi, jos en suhtautuisi itseeni ja perheeseeni niin vakavasti.  

Esittäydyn nyt itsellenikin ikään kuin uutena ihmisenä. Mikä minua kiinnostaa, mitä minä ajattelen vai ajattelenko enää yhtään mitään. Onhan tässä elämä pyöräyttänyt monta asiaa päälaelleen viimeisen noin neljän vuoden aikana. Aikaisemmin olin kohtuullisen työkeskeinen, harrastava, aikaansa seuraava itsensäkehittäjä ja maailmalla matkaava nautiskelija. Nykyisin olen pääosin monta hommaa aloittava ja kaikki kesken jättävä littatukkapää, joka ei vaan ole lapsia kouluikään asti kotona hoitova downsiftaaja, kotoileva saippuan näprääjä tai edes sisustava kiintymyssuhdeteoreetikko. Joita kaikkia haluaisin ainakin salaa olla ihan vähän.

Haluaisin nimittäin olla tiedostava ja ajassa kiinni oleva hot mama, (k)uran ja perheen, itsensä ja lähes koko universumin tilasta huolehtimisen saumattomasti yhdistävä supernainen, joka vähäiselläkin vapaa-ajallaan värkkää mitä vaan perheensä ja yhteisönsä hyväksi, on kiinni ajassa, huolehtii ystävyyssuhteista ja kummilapsista ja kehittää hauistaan ja osaamistaan työelämän haasteita varten. Näinkään ei kuitenkaan toistaiseksi ole. Mikä sinänsä ei itseäni yllätä.

Tässä blogissa tulen käytännössä olemaan kärttyisemmän puoleinen ämmä, joka ei aina tiedä, miten edes nämä palaset pysyvät kasassa, mutta silti pitäisi olla jotain projektia tässä sivussa. Lisäksi tulen rypemään itsesäälissä (täytin myös juuri 40 enkä aina tunnista aamuisin peilistä toljottavia kasvoja omakseni) ja ihmettelemään, miten oikeasti ihmiset selviävät yhtälöstä lapset, mies, työ (joskus sitä tosiaan kutsuttiin uraksi), oma-aika, ystävät ja mitä niitä nyt oli. Samalla yritän luoda hieman koti ja keittiö -reviiriä laajempaa katselukulmaa omaan ympäristööni ja elämään yleensä.