tag:blogger.com,1999:blog-4305015292755140065.post6924640977284915728..comments2024-03-04T11:56:19.132+02:00Comments on ROUVAN RUUHKAVUODET: Kovvoo hommoo tämä äitiysRouva Ruuhkahttp://www.blogger.com/profile/12199446206781945857noreply@blogger.comBlogger6125tag:blogger.com,1999:blog-4305015292755140065.post-81452278507926633092013-01-31T09:46:50.342+02:002013-01-31T09:46:50.342+02:00Tuo on mainio näkökulma. Normaaliin perhe-elämään ...Tuo on mainio näkökulma. Normaaliin perhe-elämään kuuluu kinastelu ja välillä rajutkin tunteen purkaukset, kunhan sitten sovitaan ja jutellaan tilanne läpi. Kiitos siis onnitteluista kiukuttelevista lapsista. Siitä ei olekaan kukaan onnitellut : ) <br /><br />Itse asiassa reagoin voimakkaasti näihin omiin negatiivisiin tunteisiini todennäköisesti siksi, että meillä ei kotona ikinä riidelty. Tai minä riitelin lapsena, mutta äiti ei. Olen kasvanut äidin kanssa kaksin ja sosiologin lähestymistapa lapsen kiukkuun oli aina "jutellaan". Ei aina huvittanut juttelu, mutta opin kyllä sen, että kaikki vanhemmat eivät ikinä hermostu. Minun äitini ei ole nimittäin ikinä huutanut minulle eikä edes kovin voimallisesti moittinut. Piste. Ei hyvä sekään. Eli jospas minä olenkin se tunnekiero, huih! <br /><br /><br /><br />Rouva Ruuhkahttps://www.blogger.com/profile/12199446206781945857noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4305015292755140065.post-25997668734097153772013-01-31T09:43:38.959+02:002013-01-31T09:43:38.959+02:00Ihanaa, että meillä vanhemmillakin on uhmakausia. ...Ihanaa, että meillä vanhemmillakin on uhmakausia. Mutta ikuisuuskysymys on ikuisuuskysymys ja siksi ne lipsumiset välillä harmittaa enemmän kuin pitäisi. Kun palkitsevaa on kuitenkin se, että itse jaksaa loppuun asti ja huomaa, kuinka lopulta selvittiin ilman maailmansotaa.Rouva Ruuhkahttps://www.blogger.com/profile/12199446206781945857noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4305015292755140065.post-9480581240395439622013-01-31T09:42:28.060+02:002013-01-31T09:42:28.060+02:00Ei tuo kiinnipitäminen itseasiassa toimi meilläkää...Ei tuo kiinnipitäminen itseasiassa toimi meilläkään isomman, no ei kyllä pienemmänkään, kanssa. <br /><br />Kai se rajojen määrittely on aina haastavaa. Tai vaikeaa ei ole se, etteikö erottaisi oikeaa ja väärää vaan se, kuinka tiukasti ja missä tilanteissa niistä pidetään kiinni. Tärkeistä asioista ei tietysti pitäisi luistaa koskaan, mutta.. <br /><br />Tottai ne lapset tosiaan ymmärtää, jos äidiltä palaa välillä käämit, mutta ehkä se kunnon selitys ja sovinto on oikeasti paikallaan. Mutta tässäkin itseä harmittaa aina eniten se, jos karjaisen tilanteessa, joka ei oikeasti ole sen arvoinen. No, ihmisiähän tässä kaikki ollaan :) Rouva Ruuhkahttps://www.blogger.com/profile/12199446206781945857noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4305015292755140065.post-63546302200366124532013-01-29T16:29:35.311+02:002013-01-29T16:29:35.311+02:00Mä olen ajatellut asian niin, että jos lapselle ei...Mä olen ajatellut asian niin, että jos lapselle ei koskaan korota ääntä, se ei totu ns. normaaliin perhe-elämään eli tulee hirveän säikyksi toisten riitelemisestä. Eli ihan hyvä on lapsen nähdä, että aikuisellakin joskus menee hermo, sitten tietää missä se raja on oikeasti ylitetty. Aikuisella tietysti on oltava joku raja tässä huutamisessa ja varsinkin keskenään riitelyssä - lasta ei voi kuormittaa omalla pahalla ololla tai aikuisten välisillä asioilla. Mutta siis niin kuin normaalin tunneskaalan voi ja saa mun mielestä esitellä lapsellekin.<br /><br />Nää perheet joissa ei _koskaan_ riidellä tai _aina_ huudetaan kurkku suorana pikkuasioistakin (ei tyyliin italialainen temperamentti vaan tyyliin äidillä on paha olla ja kaikki tulee ulos perkeleinä ja saatanoina) on sitten ihan omiaan kasvattamaan lapset todella tunnekieroiksi. Kaikesta on osattava ja voitava ensisijaisesti puhua järkevästi ja johdonmukaisesti, mutta sen lisäksi kaikenlaisten tunteiden kohtaamisen opettelu mahdollistaa lapsen normaalin henkisen kasvun. Mun mielestä.<br /><br />Onnittelen sua siitä että lapset kiukuttelee - sehän osoittaa, että tuntevat olonsa niin turvallisiksi että uskaltava näyttää myös kielteiset tunteensa! Kauheen kiva olis jos lapsi olisi semmoinen 50-lukulainen kiltti kiharapää joka vaan hymyilee helmihampaillaan, mut silloin on jotain pahasti pielessä.<br /><br />On mullakin usein tosi paha mieli kun tulee pojalle rähistyä pienistä. Siinä on itselläkin kasvun paikka, kuten totesit. Mutta käsi pystyyn kuka pystyy aina olemaan viilipytty lasten kanssa. Se on musta jo vähän pelottavaa.Leijonalapsen äitihttps://www.blogger.com/profile/16686199696866429260noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4305015292755140065.post-5983786045897383402013-01-29T16:11:27.181+02:002013-01-29T16:11:27.181+02:00Ah, niin tuttua! Mulla itselläni on kans menossa j...Ah, niin tuttua! Mulla itselläni on kans menossa jokin vaihe, että tulee ärähdettyä välillä aika pienistä. Itseäkin oikein ärsyttää. Sitten neiti sanoo, että "äiti huutaa". O-ou! Syyllisyyden pistos. No joo, minkäs teet, joskus temppuiluun menee vaan käämit. Kuitenkin kaikki äänenkorotukset myös keskustellaan heti pois ja pyydetään anteeksi. Vaan se ikuisuuskysymys jää, kun tietäisi aina, missä kohtaa sopii joustaa ja missä pitää kiinni aikuisen päätöksestä. Ei oo helppoo :)Anonymousnoreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-4305015292755140065.post-30416738679996158032013-01-29T15:05:15.851+02:002013-01-29T15:05:15.851+02:00Meidän 2-vuotias on sellainen, että pahimman uhmak...Meidän 2-vuotias on sellainen, että pahimman uhmakohtauksen tullessa ei missään nimessä kestä kiinnipitämistä. Vaikka sitä kuvittelis, että sylissä olis parempi olla, niin hermostuu siitä vielä enemmän. Toisaalta ymmärrän häntä, itsekin olen sellainen että suuttuessani tarvitsen hetken yksinolon (jos ei ole mahdollista niin hetken aikaa kommunikoimatta kenenkään kanssa) rauhoittuakseni. Jos siihen toinen tulee hieromaan sovintoa tai tilkuttamaan jotain tyhmää, niin ärsyttää vieläkin enemmän.<br /><br />Tuo on paha, kun pitäisi osata määritellä missä se raja menee. Meilläkin on ehdottomasti kielletty lyöminen jne., mutta joskus on vaan parempi todeta ettei joku muu asia ole taistelun arvoinen, vaikka vanhempaa se ottaisikin aivoon. On kyllä tullut välillä tosi "aikuismaisesti" karjuttua lapselle. Ja sitten on paha mieli. Onneksi laps näyttää olevan samanmoinen kuin minä myös siinä, että ei ole pitkävihainen. Eli aika äkkiä meillä myös sovitaan ja ollaan taas hyvää pataa. Vaan kyllä se siinä välissä leiskuukin...Onnanoreply@blogger.com