20.11.2013

Jo se on perkele!

Hei, tulitko lukemaan raflaavan otsikon innoittamana? Anteeksi vain, mutta joudut pettymään. Otsikko oli hämäystä, halusin vain saada teidän kaikki houkuteltua tänne lukemaan. Blogitekstejäni lukee keskimäärin yli 400 ihmistä, suosituimpia jopa 1000. Ajattelin, että jos te kaikki lukijat tutustutte Uusi lastensairaala 2017 –hankkeeseen, joku teistä saattaa innostua tukemaan sitä.

Faktaa on se, että Suomen sairaimmat lapset hoidetaan Helsingissä Lastenlklinikalla ja Lastenlinnassa. Nämä sairaalat eivät ole vain pääkaupunkilaisten lasten päivystyspaikka vaan huippuasiantuntijuuden osoite meidän kaikkien lapsille asuinpaikasta riippumatta kaikkein ikävimmissä tilanteissa. Netti ja FB ovat pullollaan liian surkeita ja koskettavia tarinoita pienistä ja isommista sankareista, jotka ovat näihin sairaaloihin päätyneet. En kestä taistelukuvausten osalta yhtään sitä, että jokin olosuhteissa, siis konkreettisesti muutettavissa asioissa, voi vaikuttaa lasten toipumiseen.

Lastenlinna ja -klinikka rapistuvat käsiin.
Täästä ”Medialle”osuudesta voit katsoa kuvapaketin paikan nykytilasta.

Täältä löydät monenlaisia vaihtoehtoja, miten voitosallistua.

Minä valitsin jäsenyyden ja kuukausilahjoituksen vuoden 2017 loppuun asti. Houkuttelin myös työnantajani mukaan talkoisiin ja siitä lahjoituksessa olen pirun ylpeä!

Toivon, että minun ei ikinä tarvitse kävellä uuteen (tai vanhaan) sairaalaan lasteni asioilla. Maksan mielelläni jostakin, jota en tule (toivottavasti) ikinä käyttämään. 

Nyt haastan teidät kaikki osallistumaan talkoisiin ja jatkamaan tätä tarinaa.

Ei mulla muuta. Toimikaa!

19.11.2013

Elämäni ruuhkaisin vuosi

Piti kirjoittaa tasan viikko sitten, että tässä se nyt on paketissa elämäni ruuhkaisin vuosi. Silloin tasan vuosi sitten palasin Kakkosen hoitovapaalta töihin. Äidin vuoden ja kahden kuukauden ikäinen "Dinosaujus" aloitti hoitouransa ja meidän perheellä alkoi erilainen arki.  Sanan kaikissa merkityksissä.

Vuosi on mennyt suunnilleen näin:

Palasin töihin 13.11. Alle viikon päästä työpaikallani aloitettiin yt-neuvottelut, joiden irtisanomiset saattoivat kohdistua vain minuun. Sain irtisanomispaperin mukavasti joululahjaksi 21.12. Tästä alkoi ammattiliiton ja työnantajan välinen korvausvaatimus-vastine -ralli. Tämä päättyi tuloksettomana. Kiistan kohteena ollut määräaikainen jatkoi töissä ja minä sain lopulta liiton tuen ja oikeusturvakeskuksen päätöksen asianajokuluihin. Vuoden vatuloinnin jälkeen asian kimpussa jatkaa nappisilmäinen juristi, mutta perusasia ei ole matkan varrella muuttunut. Olen oppinut ihan helvetisti työlainsäädännöstä, juridiikasta noin yleensä ja ihmisistä.

Sain tammikuun alussa nykyisen paikkani. Aloitin helmikuun lopussa. Paikka vakinaistettiin lokakuun alusta. Olen jälleen oppinut paljon, mutta positiivista alkua on seurannut timoräty -tyyppinen painajainen, koska esimieheni on haasteellisin työurallani tapaamani henkilö. Olin viime viikolla työhaastattelussa. En kylläkään tiedä, mitä haluan.

Kakkonen sairastui kolmantena tarhapäivänään ripuliin, joka kesti 22 päivää. Vuoteen mahtui yhteensä kuusi korvatulehdusta joihin määrättii 9 antibioottikuuria. Titaanipätkien asennus syyskuussa tuntuu helpottaneen tilannetta. Kop kop, hän koputtaa puuta.

Kesäkuussa vietin Kakkosen kanssa kolme päivää sairaalassa bronkiittia taltuttaen.

Ykkösellä on ollut vain napakka noro ja juuri parhaillaan vesirokko. Kakkosella on ollut muistaakseni noron lisäksi kaksi muuta vatsatautia.

Itse onnistuin tukkimaan molemmat surullisenkuuluisat nikamavaltimoni toukokuussa. Lepäilin sairaalassa muutaman viikon, jonka jälkeen oli useamman viikon sairasloma, jolloin piti ottaa iisisti. Jatkoin lasten retuuttamista ja perheen sisäisenä projektipäällikkönä toimimista ilman muutosta. Jouduin lopettamaan urheilun ja sain tekosyyn velttoilullle.

Mies päätti tehdä normityön, päivystysten ja yksityisvastaanoton lisäksi lisätöitä. Tai sairaala velvoitti. No comments.

Olen ollut mukana vanhempainyhdistyksen toiminnassa ja järjestämässä noin viittä erilaista tapahtumaa vuoden aikana. Luulin pääseväni hallitusnakista eroon syyskuussa, mutta poistuin kokouksesta puheenjohtana. What the hell happened?

Lapin huuman seurauksena mieheni ja hänen perheensä päättivät ostaa eräästä tunturikylästä mökin vastoin minun tahtoani. Käsirahan maksamisen jälkeen mökki osoittautui pommiksi (mitä minä sanoin!). Menetimme osan käsirahasta epäselvien sopimuskuvioiden vuoksi. Minä en saanut kertaakaan sanoa ”mitäs minä sanoin”. Paitsi tässä.

Olen juhlinut parit häät ja osallistunut veneen ostoon sekä kalastanut paljon.

Ruuhkaa oli ruudullakin.

Suurin osa ystävistäni puhuu minulle edelleen, vaikka olen ollut em. syistä johtuen luokattoman huono yhteydenpitäjä tai olen jokaisella tapaamiskerralla oksentanut uuvuttavaa valitussoppaa käytännössä muistamatta kysyä ”mitä sulle kuuluu?”

En ole katsonut vuoden aikana yhtään kokonaista elokuvaa, kokonaista jaksoa lempisarjoista tai noin varttia pidempää pätkää telkkarista. Olen lukenut luokattoman vähän ja olen täysin vieroittunut paikallisesta sanomalehdestä. Jos joutuisin juuri mut sivistystenttiin, pärjäsin huonommin kuin keskimääräinen missi. Sen sijaan tiedän edelleen lähes tapettikuvion tarkkuudella, millaisia taloja tässä kaupungissa ja lähikunnissa on myynnissä.

Entisenä etuaikailijana olen nykyisin kroonisesti kaikkialta myöhässä. Tästä ja jälleen em. seikasta johtuen osaan pyytää nykyisin erittäin sujuvasti anteeksi käytöstäni – myöhästymistäni – huolimattomuuttani – unohtamistani.

Noin. Eihän se nyt niin paha ollutkaan!

9.11.2013

Meillä on ikävä kesää!

Suomessa on neljä ihanaa vuodenaikaa. Olen väittänyt aikaisemmin pitäväni niistä kaikista ja odottavani innolla seuraavaa. Not. Nyt marraskuu on niin marraskuu, etten voi sanoa odottavani yhtään mitään muuta kuin täydellistä intiaanikesää. Lämpöä, valoa, värejä, likaisia paljaita varpaita, linnun laulua, loputtoman pituisia päiviä ja mahdollisuutta syödä ulkona.

Väkertäessäni koneella joululahjakuvakirjoja tuijotan harva se päivä näitä ja montaa muuta viime kesän auringon värittämää muistoa. Mukavuudettomalle mökillekin on jo pirun ikävä!












6.11.2013

Miksi työn tekeminen tökkii?

Monessa suosikkiblogissa, joita hädin tuskin ehdin nykyisin seuraamaan, on kärvistelty viime aikoina työhön ja työn merkitykseen liittyvistä asioista. Potin räjäytti viime viikon artikkeli Ylioppilaslehdessä, jossa 29-vuotiaana jo vanha työsielu kertoi tarinansa työn merkityksellisyyden löytämisestä. Artikkelin henkilö kirjoittaa myös itse kunnianhimoista blogia ”Making sense since 1984” 
 
Aihe ja ”nuorten ” jo kaiken saavuttaneiden idealismi lähes oksettaisi, jos en itse painisi samojen kysymysten äärellä ja jos en allekirjoittaisi oikeastaan jokaisen aihetta pohtineen ajatuksia.

Käyn tällä hetkellä aika kovalla kädellä läpi ”mitähän sitä elämällään tekisi” vaihetta työn ja itsensä toteuttamisen kannalta. Työ on minulle tärkeää. En osaa tehdä työtä vain siksi, että jotain on pakko tehdä rahaa saadakseen. Olen aina ollut organisaatioidealisti, etsinyt enemmän oikeanlaista tapaa toimia ja organisaation oikeanlaisia arvoja kuin titteleitä ja tavoitteellista etenemistä. Yllätys, ettei niitä yritysmaailmasta ole ihan helpolla löytynyt. Siellä minä olen kuitenkin koko ikäni pyörinyt.

Töihin paluu Kakkosen äitiysloman ja hoitovapaa jälkeen sekä paluuta välittömästi seurannut laittomuuden kriteerit täyttänyt yt-asetelma viime vuoden lopulta sysäsi todellisen hyökyaallon liikkeelle. Aiheen jatkuvaa ajankohtaisuutta ei vähennä se, että nykyinen työ on  kiinnostavuudestaan huolimatta aikamoista tervaa kiitos haasteellisen esimiehen, itselle täysin merkityksettömien tuotteiden kanssa työskentelyn sekä useiden ystävien rohkeiden valintojen, jotka tuntuvat vievät näitä rakkaita ihmisiä lähemmäs jotakin ”oikeampaa” ja sitä, plääh, merkityksellistä. 

En myöskään haluaisi myöntää äitiyden vaikutusta työminään, mutta kyllä se vaan minulla vaikuttaa paljon suuremmin kuin etukäteen osasin kuvitellakaan.

Äitiyden merkityksen rinnastaminen työn merkitykseen on aika vaarallinen suo. Harva työ voi  olla tai tuntua yhtä merkityksellisestä kuin kahden rimpulapimpulan kasvattaminen. Moni voi olla mukavaa, haastavaa, antavaa, mukaansatempaavaa ja vaikka mitä, mutta onko niillä samanlainen latautunut arvopohja, siinäpä vasta kysymys. Voiko työhön ylipäänsä sellaista liittyäkään? Se on se kysymys, jonka vuoksi tästä koko asiasta on tullut minulle suurempi asia kuin sen tarvitsisi ollakaan. Se, että on kimpassa tyypin kanssa, jonka työllä on todella konkreettinen merkitys muiden ihmisten elämään ja ihan suoranainen "pelastustehtävä", ei auta sekään omassa kriiseilyssä.

Työ voisi olla vain työtä, josta saisi palkkaa, jotta voi viettää hyvää ja onnellista elämää. Piste. Miksi en osaa suhtautua asiaan niin?

Yksi kappale Ylioppilaslehden artikkelissa kiteyttää omat ajatukseni. Allekirjoitan täysin Niemisen ajatuksen downshiftaamista. 
”En usko downshiftaamiseen. Se on pelkkä paniikkireaktio siihen, että merkityksellisyys on elämästämme hukassa. Lähdetään puuttumaan työn määrään, vaikka pitäisi puuttua laatuun. Pitäisi lopettaa turhien asioiden tekeminen.”

Jotain tarttis tehrä vaan mitä?

Olen valitettavasti havahtumassa siihen tosiasiaan, että tuskin löydän sitä "oikeaa" etsimällä ja hakeutumalla uusiin tehtäviin. Tiedän, että todennäköisesti jatkossakin alan jossain vaiheessa pohtimaan näitä samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

"Miksi teen toiselle asioita, jotka eivät kiinnosta, tavoilla, joita en allekirjoita?"

Vaikka en halua pelastaa koko maailmaa, enkä taida valitettavasti osatakaan, haluan (marraskuun 2013 gallupin mukaan) todennäköisimmin luoda jotakin omaa. En siksi, että tavoittelisin jotakin yltiöpäistä vaan siksi, että voisin tehdä töitä juuri sillä tavoin, mitä itse koen oikeaksi. Toivoisin, että keksisin myös muita työllistävän idean, jotta voisin testata kaikkia organisaation johtamiseen, arvoihin ja toimintatapoihin liittyviä ajatuksiani käytännössä. Että jalat maassa täällä näissä pohdinnoissa..

Enää pitäisi keksiä, mitähän se "oma" olisi. Toki voisin työllistää itseni oman osaamiseni puitteissa ryhtymällä itselliseksi sekatyönaiseksi. Se on perin trendikästä ja oikeasti kyllä houkuttelevaakin. Valitettavasti juuri nyt sekään ei tunnu oikealta.  Haluaisin luoda jotakin ihan muuta. Harmillisesti en osaa koodata hittipeliä, tehdä yhtään mitään käsillä, kirjoittaa riittävän taitavasti enkä konsultoida ketään mistään. En kuitenkaan aio kouluttautua eräoppaaksi tai feng shui –terapeutiksi. Itse asiassa en minä tässä uutta koulutusta tai ammattia olekaan etsimässä. Nykyinen tausta ja osaaminen mahdollistaa paljon asioita. Ehkä juurikin liian paljon.

Aika tyhjä on takki ideoiden suhteen.

Ehkä tärkein opetus itselleni näissä pohdinnoissa on ollut tosiasioiden myöntäminen. Vaikka minulla ei ole ratkaisua tilanteeseen, tiedän taas vähän aikaisempaa enemmän mitä luulen haluavani haluan. Perusasiat elämässäni ovat mallillaan, mahdollinen muutos vaatii vaan vielä enemmän kypsyttelyä ja rohkeutta.

Niin ja jonkinlaisen taloudellisen turvan. Usein nimittäin näissä downsiftaamis- tai elämänmuutostarinoissa jää vähemmälle huomiolle se, että monella heittäytyjällä on turvanaan jokin taloudellisesti tilanteen ja alusta aloittamisen mahdollistava turva. Minulla ei juuri nyt ole, enkä ajatellut heittäytyä miehen palkan tai puhtaasti omien säästöjen varaan. Pesämunattomuus kyllä vaikuttaa heittäytymishalukkuuteen. Toisaalta hyvä että joku tätä innokkuttaa jarruttaa, muuten tekisin jotakin älytöntä..

Ai niin, on minulla yksi ajatus. Se on juurikin työstä ja organisaatioiden toiminnasta bloggaaminen asiantuntija-työntekijän näkökulmasta. Yleensähän näitä pamfletteja kirjoittaa ylin johto. Tästä ei ole ammatiksi, mutta se jäsentänee omia ajatuksia, ihan kuten lapsettomuus-raskaus-äitiys-kasvatus jorina tässä ja edellisissä blogeissa on tehnyt.