30.12.2013

Ääripäiden kasvatuksesta

Jopa minulle on selvää, että kahden erilaisen, eri ikäisen ja kyllä, eri sukupuolisen lapsen kasvattaminen on – erilaista. Tällä kertaa ikään kuin vaivihkaa on päässyt yllättämään se, kuinka erilaista se oleminen ja kasvattaminen todellakin voi välillä olla. Kun noilla lapsilla tuppaa vähän eri ikäisenä olemaan erilaisia vaiheita. Tällä hetkellä meillä asuu käytökseltään kaksi ääripäätä, joista syntyy helposti hyvä ja paha asetelma, mikä ei tietenkään ole hyvä. Eikä helppoa.

Ykkönen, tuo saparopäinen viittä vaille nelivuotias elämän ahmija on nykyisin jumalattoman helppo ja yhteistyökykyinen ihmisen alku. Aloitetaan tärkeimmästä. Toissaviikkoisen joulujuhlan jälkihöyryissä kahviossa Ykkönen kailotti kaikille kovaan ääneen lahkeessani roikkuen



”Äiti on kaunis, miiinuun äitini on kaikkein kaunein. ”


Tasapuolisuuden nimissä neiti jakelee vastaavia kohteliaisuuksia luontevasti kaikille kuu-ystävästä lähikaupan tätiin. Tavat, sanat ja taito ilahduttaa ihmisiä on hallussa.

Yltiöpäisen kehumisen lisäksi Ykkönen on pelkkää pelottavan tarkkaa loogista tiedonjanoa, oppimista ja taitojen humisevaa kehittymistä. Muutamassa kuukaudessa jollakin tavalla pienuuden ja isouden rajamailla huuhailijasta on tullut idearikas ja taitava piirtäjä, askeratelijapaskartelija, runojen ja laulujen riimittelijä, tilannekomiikan taitaja, koordinaatiohirmu, apinaan verrattava kiipeilijä ja uskalikko (joo, meillä saa kiivetä, juosta ja hyppiä sisällä..) sekä liikuttavan iso ja näsäviisas maailman haltuun ottaja. Viime aikoina on käyty pelottavan oivaltavia keskusteluja ainakin maapallon reunoista, vanhoista ajoista, kuka on synnyttänyt kaikki hirvet –pohdintoihin ja kuolemasta (kuolevatko kaikki? Hänkin?), siihen kuka mitäkin on tehnyt (kuka keksi liikennemerkit?), miksi aikuiset komentavat, miksi äiti määrää isiä (kysyin, että miten niin ja Ykkönen piti minuutin monologin aiheesta demonstroimalla miten kuljen käsiäni levitellen huoneesta toiseen hokien tee tämä, tee tämä, tee tämä..).

Hämmästyttävintä minulle on kuitenkin tuon lapsen oikeudentaju ja suurisydämisyys. Hän huolehtii pyytämättä pikkuveljestä ja muista pienistä, puolustaa rohkeasti tarhanahinoissa itseään ja muita paljon isompiaan vastaan. Ykkönen hän hakee ujoimmat mukaan leikkiin ja vaatii perusteita joka kerta, jos komennan häntä tai pikkuveljeä aiheetta. Hän on myös näissä tilanteissa valitettavan usein oikeassa. Tiedän, että osa tästä oksettavasta kehuskelukokoelmasta on ylpeän äidin isottelua (ja vuosi sitten mentiin ihan toisissa tunnelmissa hänenkin kanssaan), mutta Ykköselle on annettu näihin taitoihin liittyen virallinen tehtäväkin tällä saralla. Ykkönen toimii tukilapsena (hänelle kyllä asian todellista laitaa kertomatta) juurikin eräälle superujolle ja puhumattomalle ryhmäkaverille, jonka Ykkönen on saanut luonnollisella tasapuolisuudellaan uskaltautumaan ulos kuorestaan ja ottamaan osaa ryhmän toimintaan. Ja puhumaan ensimmäistä kertaa päivähoidossa! Ihan sama, oppiiko Ykkönen puhumaan ranskaa, rakastamaan korkeakulttuuria tai voittaako hän olympia-kultaa purjehduksessa, mutta tämän taidon säilyminen tekisi äidin kaikista onnellisemmaksi.

Kaiken lisäksi Ykkönen on tosi hyvää ja innostunutta seuraa 24/7. Koko yhdessä olemisen muoto on muuttunut viime kuukausina, koska kaikki vaan sujuu ja on positiivista.

Luonnollisesti Ykkönen kerää toiminnallaan ja taidoillaan jatkuvia ansaittuja kehuja. 


Ja sitten on se toinen ääripää, jonka kohdalle osuu komennus.

Kakkonen on taidollisesti ja tarinoiltaan fiksu ja hurmaava poika, jonka käytös on Vaahteramäen Eemeli potenssiin kymmenen. Nuori herra on pelkkää melskaamista, riehuntaa, puoliväkivaltaista rajojen etsintää ja surutonta liian rajatonta luottoa omiin kykyihin. Minulla ei todellakaan ole mitään vilkkaita lapsia vastaan, mutta jotkut rajat on oltava lyömisellä, karkailuilla, pöytätavoilla, mukahauskalla jekuttamisella, silmittömillä omien vaatimusten korostamisilla ja jatkuvilla useasti toistuvilla ”joskaikkieitapahduminunpillinimukaan” raivonpurkauksilla. Jos kaulimella voi käydä kokeilemassa telkkariruudun kestävyyttä, ruuan saa omalta paikalta osumaan ikkunaan tai yläkerrasta lentää alas kaikki äidin alusvaatevarastosta kirjoihin, on kielto ja toru jos toinenkin ihan aidosti aiheellinen.

Oma suosikkini kategoriassa Jekutus on kyllä ehdottomasti se, kun Kakkonen kävi kähveltämässä pihaliidut ja ”kirjaili” isin Volvon kylkeä.No, lähteehän se liitu pienellä pesulla..

Tämä on vaihe, tiedän. Se ei olekaan se ongelma. Nuoren herran saa kyllä kuriin ja hän onkin oppinut paljon. Hän myös ymmärtää todella hyvin, mikä on oikein ja väärin, muttei toimi sen mukaisesti.

Ongelma muodostuu siitä, että Kakkosta on pakko ohjata tällä hetkellä kielloilla ja rajoilla. Välillä usein hän saa kuulla olevansa tuhma tai tehneensä väärin. Kun Ykkönen kerää samaan aikaan jatkuvasti pääosin kehuja ja kiitosta, on asetelma lasten ajoittain epäreilu. Keittiöpsykologina voisin päätellä, että ei tee pienen miehen itsetunnolle tämänkään ikäisenä kuulla jatkuvasti olevansa väärillä linjoilla siskon saadessa kehuja. Itseasiassa myös siskon oikeudentajua syö se, kun äiti komentaa niin paljon Kakkosta. Hän tietenkin puolustaa veljeään " Ei Kakkonen tarkoittanut äiti".

Toki pieni pallopää ansaitsee myös kehuja ikätasolleen huikeista kehitysharppauksista ja liikuttavasta maailmaa syleilevästä otteesta elämään. Suuriin tunteisiin on helppo hypätä mukaan, mutta kun ne tunteet ovat välillä niin pirun suuria molemmissa suunnissa.

Enpä tiedä. Oletteko painineet samojen asioiden kanssa? Toisella on helppo vaihe ja toisella haastava? Miten silloin yritätte olla tasapuolisia ja välttää parempi-huonompi asetelman, vaikka tällaisia rinnastuksia ei tietenkään sanallisesti tai millään suosikkijärjestelmällä pönkittäisikään?

Minä aion tutusta aiheeseen nimeltä muksuoppi. Nopean lehtiartikkeliin pohjautuvan silmäyksen perusteella kyseessä on ”ratkaisukeskeinen” menetelmä ohjata lapsen kehitystä haluttuun suuntaan  suuntaamalla katse juurikin sinne hyvään ja kannustavaan oppimiseen kieltämisen sijaan.


Tai en minä oikeasti mihinkään ehdi perehtyä, mutta kuvittelen edes hetken etsiväni oikeasti tietoa siitä, miten voisin tässäkin asiassa olla muuta kuin pelkkää keskisuomalaista maalaisjärkeä käyttävä sinnepäin-mutsi.

16.12.2013

Rehellinen DIY-kateus

Joulun alla se viimeistään aina iskee. Tai no, tämä on ympärivuotista ja myönnän sen auliisti. Kyseessä on totaalikateus siitä, että olisi kiva näpräillä ja tehdä itse, mutta eijaksaehdiosaa. Selaan sillä silmällä sisustusblogeja ja -ehtiä ja mietin, kuinka helppoa tuokin olisi luoda meille. Rakastan yleistä ja sesonkisisustamista, mutta kaikki tällä sektorilla on aina idea-asteella tai odottamissa hyljätyissä pussukoissa inspiraatiota ja ööh, aikaa.

En kerta kaikkiaan ymmärrä, miten kotona sähköjänisten nanosekuntiakaan yhtä aikaa hengailevat vanhemmat ompelevat itse joululiinat ja verhot, tuunaavat huonekalut, ompelevat tai kutovat joululahjat koko suvulle, askartelevat koristeet ja leipovat kaiken itse ilman valmistaikinoita.

Minulla on tällä saralla siis ideoita, mutta ei kompetenssia viedä projekteja loppuun. Lisähaasteen luo se, että olen äärettömän hyvä keräämään kaikkea tauhkaa, (nauhoja, hilavitkuttumia, kankaita, valmiita- ja puolivalmiita koristeita , sisustusjuttuja, joita pitäisi vähän tuunata tai isompia valmiita sisustusjuttuja, jotka jäävät laittamatta sopiville paikoille), mutta kaiken hyödyntäminen jää aina puolitiehen. Tilanteet päätyvät usein selittelyyn, varsinkin kun olen kertonut ideoista vähintäänkin anopille ja ystäville, jotka sitten kyselevät ”milloinkas se tauluhylly-kollaasi-sisustustyyny-viritelmä nyt tuleekaan”.

Kyllä se tulee. Sitten kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa tai kun jään työttömäksi tai saan vaan muuten kuukausikaupalla täysin vapaata aikaa.

Tänä jouluna vannoin itse tehtyjen joulukorttien, valmiiksi kehystettyjen ja hyllyille aseteltujen valokuvien, uuden vitriinihyllyn ja lastenhuoneen parin ”pikkujutun” nimeen. Mikään näistä ei ole toteutunut. Sain sentään taas parin puolen yön valvomisella viimeisenä mahdollisena tilauspäivänä valmiiksi meidän perheen vuodesta kertovan valokuvakirjan. Muuhun valokuvien tilaamiseen en vuoden aikana olekaan taipunu ja Kakkosen yksivuotiskuvat, jotka on otettu hänen puolitoistavuotispäivänsä tietämillä, ovat edelleen tilaamatta herran ollessa jo reilusti yli kaksivuotias.. Patologista?

Olimme eilen ystäväperheen luona kylässä. Meidän kaksi apinaamme vilistivät 300 neliötä ympäri niin, että kahdelle riitti vahtimista perintötaulujen ehjänä pysymisen ja päävammojen varalta. Kolmen alle viisivuotiaan äiti tarjoili kaunisti katettuna useaa sorttia itse leivottuja konditoriatason viritelmiä, imetti & syötti lapset ja vieraat siinä sivussa, piti jöötä kolmelle koiralle (à vähintään 50 kg), neuloi samalla kohtuullisen vaativan näköistä villapaitaa ja onnistui keskustelemaan ilman jatkuvasti katkeavia lauseita. Miten jotkut osaa ja taipuu näihin mun mittakaavassa ylisuorituksiin niin helpon näköisesti?

Tai vastavuoroisesti: miten minä voin olla näin kädetön?

Nykyisen en kyllä stressaa asialla, vaikka valmistumattomuus edelleen ihmetyttää (siis itseäni, muut ovat jo tottuneet) ja herättää sisäistä hilpeyttä. On jotenkin surkuhupaisan paradoksaalista, että pystyn työssä pyörittämään hyvin ja aikataulussa yhtä aikaa useita useiden ihmisten työpanosta eri aikavyöhykkeilla vaativia projekteja ja tuottamaan niihin mitä tahansa sisältöä missä tahansa formaatissa, mutta  kotioloissa en pysty esimerkiksi tekemään itse ruokaa ja kiinnittämään yhtä ainutta taululistaa saman vuorokauden aikana.

Olin muuten vannonut myös, että teen tänä vuonna itse jonkun kivan oman joulukalenterin. No, sen aika meni. Sitten löysin kaupasta ihastuttavan puisen kalenterin, johon olisi vaan voinut ostaa kivoja ylläreitä luukkuihin. Ne sitten jäi ostamatta, lapset availevat autuaallisena Kakkosen kummitädin tuomia (Tuhannesti kiitos M, pelastit meidät!!) suklaakalentereita ja minä tuijottelen tyhjänpanttina lojuvaa kalenteria (onneksi se on edelleen kaunis) aina ohi mennessäni..

Miten se tämäkään ei täyttynyt itse?

Onneksi menemme jouluksi valmiiseen pöytään. Muuten olisi joulunakin pinaattilettuja. Vannon, että teen anoppilaan kaupasta löytyneet ohjeen mukaisen Royal-suklaakakun ja jonkun graafikalahyydykehässäkän.

Pitäisiköhän ottaa veto Aviomiehen kanssa näiden valmistumisesta..

Muut kuulumiset: 
- Kakkosen ryhmässä on märkärupea - sitä odotellessa.
- Kakkosella on A-luokan uhma, Ykkönen on seesteisessä ja täydellisen aseistariisuvassa uteliaisuuden, oppimishalun ja taitojen kehittymisen symbioosissa. On vähän kasvatuksessa haasteita, kun toiselle pitää tekee mieli karjua koko ajan ja toinen ansaitsee aidosti vain kiitosta.
- Pääsen geneetikon juttusille, ei ne suonet nyt selkeät ole vieläkään. Saan kuitenkin juosta, jos jaksaisin.
- Meillä on toukokuulle lentoliput, hotelli, auto ja tsiljoona ideaa - täältä tullaan Boston! Enää puuttuu lomakoti kuudeksi viikoksi.

1.12.2013

Vesirokon keskipitkä oppimäärä

Vannoin, etten vatuloisi enää lasten sairastamisesta, mutta jotenkin on vaan pakko tästäkin avautua ihan vaan avautumisen ilosta.  

Marraskuu tuntui tökkivän monilla. Niin täälläkin. Käytännössä meillä sairastettiin koko kuukausi vesirokkoa. Sehän on se harmiton lastentauti, jonka jotkut tarkoituksella vesirokkobileistä hankkivat jotta se on sitten lusittu sopivan ikäisenä.  Itse en menisi tautia mistään hakemalla hakemaan, varsinkaan tämän kokemuksen perusteella. Kuka haluaa sairastuttaa lapsensa tarkoituksella?? Että äiti pitää sinusta nyt huolta laittamalla sinut jo tämän ikäisenä kärsimään viikon, ettei sitten tule rajumpaa tautia vanhempana. Ei mene minulla jakeluun alkuunkaan, vaikka varmasti nuorempana sairastamalla helpommalla pääseekin. Kyllä se jostain puun takaa iskee ihan luonnostaankin eikä sen rajuutta voi säädellä hankittuna tai yllärinä. Tavoitteellisesti voi ottaa vaikka rokotuksen.

Jos vesirokon näppylät eivät tulehdu tai muuten ei tule bonuksena mitään rajua jälkitautia, se voi olla ihan leppoisa lastentauti. Kettumaisinta leppoisessakin versiossa on sen kesto. Kun kaksi ipanaa sairastaa taudin suunnilleen samassa aallossa, ei kuitenkaan yhtä aikaa, vaan tasan kahden viikon itämisajalla, menee arki komeasti perseelleen (taas kerran). 

Kun Ykkösen päiväkotiryhmästä sairastui alkuun pari, oli lähtökohtaisesti hyvin hyvin todennäköistä, että meidän ipana seuraisi kuuliaisesti perässä. Siirtelin valmiiksi tulevien viikkojen kokouksia ja vehtasin pari päivää neitiä päästä varpaisiin. Noin viikon kohdalla tarkkaavaisuus palkittuun.

Miten se ensimmäinen näppylä voikaan olla niin harmittoman pieni? Silloin tuntui, että eihän tämä tästä miksikään rajuksi voi muuttua. Ah, kyllä voi. Kaksi vuorokautta ja silkki-ihoiset ipanat olivat vuorotellen täynnä perunapeltoa muistuttavaa rakkulakudosta. Sitä ihoa ei kärsivä lapsi anna muuten edes koskettaa. Rakot jalkapohjissa haittaavat kävelyä, rakot sieraimissa ja yhtäaikainen räkätauti ovat herkullinen yhdistelmä enkä minäkään söisi päiviin, jos suussa on peukalon pään kokoisia kellukoita.

Ykkönen sairastui sunnuntaina, oli pois päiväkodista kokonaisen viikon ja meni dalmatialaista täplikkäämpänä takaisin. Viikko hengähdettiin ja tasan kahden viikon kuluttua Ykkösen sairastumisesta näpytti itsensä Kakkonen. Tyypillisenä sukupuolensa edustajana hän myös sairasti ja sairastaa edelleen dramaattisesti ja kuuluvasti.

Noin yleisesti taudista voi sanoa, että emme päässet todellakaan helpolla, mutta eipä kumpikaan ole päätynyt teholle kuten serkkupoika. Ykkönen oli kovin kellukkainen, kuume oli pari päivää rajua, mutta neiti ei raapinut näppyjä yhtään ja oli kaiken aikaa reipas. Zyrtex tuntui tehoavan.


Kakkosen ihossa tuntuu olevan enemmän näppyjä kuin sileää pinta-alaa ja kuume on jatkunut kovana päiviä. Näppyjä on kaikkialla pilistä  (äiti niin sympatiseeraa) korvakäytäviin ja ukkeli on raapinut itseään päivin öin koko viikon. Uutta materiaalia syntyy edelleen.  Jatkuvan raapimisen estoroolin omaksuneena en ole juurikaan nukkunut yrittäessäni estää pahimmat tuhot. Ei muuten auta tähän raapijaan vesirokkovoide tai Atarax. Jälkimmäinen luojan kiitos sentään väsyttää. Lopullisesta kuivumisesta ei Kakkosella ole vielä tietoakaan, joten jatkamme Kaapon ja kumppaneiden luukuttamista repeatilla. 

Kohtalooni alistuneena ostin tummien silmänalusten uutta hittituotetta, Vichyn Liftactiv 10 seerumia. Näin sitä pistetään sairastamisen sivuvaikutuksille kampoihin!

Sairastamissa paskinta repukoiden lasten lisäksi on se kärsivä arki. Kaksi täyttä viikkoa ja edelleen jatkuva töiden ja hoitajien järjestely, infernaaliset yövalvomiset ja jatkuva syyllisyys (hei vaan teille jotka ette näistä syyllisty) tekemättömiksi jäävistä asioista saa aikaa erittäin hyvän fiiliksen koko talouteen.

Jos meillä ei olisi ollut mahdollisuutta käyttää Karhunpoika-palvelua, olisimme olleet lirissä koko periodin. Nyt työantajamme maksaa sairaalle lapselle hoitajan kotiin. Olemme vaan vedelleet pitkää tikkua, kumpi saa tällä kertaa maksaa kustannukset.. Kun sairauspäivät yhdelle kuukaudelle alkavat lähennellä viittätoista, alkaa kuka tahansa posteljoonista lähtien kelvata pahimman vaiheen taltuttua hoitajaksi. Toki olemme itse olleet poissa molempien lasten surkeimmat päivät. Mutta edelleen näppyläisen, kiukkuisen ja kuumeettoman toipilaan on voinut onneksi huoletta jättää näille palkatuille päteville hoitajille -  tai anopille. Niin, anoppi ja appihan ovat tosiaan asuneet meillä marraskuussa 10 päivää. Mahtavaa, että tämäkin järjestely vielä on mahdollinen, vaikka se onkin tarkoittanut jatkuvaa extra ruuanlaittoa ja pakkoa pitää huusholli edes jotenkin ihmismoisessa kuosissa lepäämisen sijaan.

Mutta molemmat on nyt lusittu. Marraskuu ja vesirokko. Ensimmäiseen osaan jo suhtautua huumorilla, toiseen ei tarvitse meidän perheessä enää törmätä!


Anteeksi vaan EmmyAurora. Näissä olosuhteissa en sitten lopulta taipunut viiksihommiin.. Saat ruoskia.

20.11.2013

Jo se on perkele!

Hei, tulitko lukemaan raflaavan otsikon innoittamana? Anteeksi vain, mutta joudut pettymään. Otsikko oli hämäystä, halusin vain saada teidän kaikki houkuteltua tänne lukemaan. Blogitekstejäni lukee keskimäärin yli 400 ihmistä, suosituimpia jopa 1000. Ajattelin, että jos te kaikki lukijat tutustutte Uusi lastensairaala 2017 –hankkeeseen, joku teistä saattaa innostua tukemaan sitä.

Faktaa on se, että Suomen sairaimmat lapset hoidetaan Helsingissä Lastenlklinikalla ja Lastenlinnassa. Nämä sairaalat eivät ole vain pääkaupunkilaisten lasten päivystyspaikka vaan huippuasiantuntijuuden osoite meidän kaikkien lapsille asuinpaikasta riippumatta kaikkein ikävimmissä tilanteissa. Netti ja FB ovat pullollaan liian surkeita ja koskettavia tarinoita pienistä ja isommista sankareista, jotka ovat näihin sairaaloihin päätyneet. En kestä taistelukuvausten osalta yhtään sitä, että jokin olosuhteissa, siis konkreettisesti muutettavissa asioissa, voi vaikuttaa lasten toipumiseen.

Lastenlinna ja -klinikka rapistuvat käsiin.
Täästä ”Medialle”osuudesta voit katsoa kuvapaketin paikan nykytilasta.

Täältä löydät monenlaisia vaihtoehtoja, miten voitosallistua.

Minä valitsin jäsenyyden ja kuukausilahjoituksen vuoden 2017 loppuun asti. Houkuttelin myös työnantajani mukaan talkoisiin ja siitä lahjoituksessa olen pirun ylpeä!

Toivon, että minun ei ikinä tarvitse kävellä uuteen (tai vanhaan) sairaalaan lasteni asioilla. Maksan mielelläni jostakin, jota en tule (toivottavasti) ikinä käyttämään. 

Nyt haastan teidät kaikki osallistumaan talkoisiin ja jatkamaan tätä tarinaa.

Ei mulla muuta. Toimikaa!

19.11.2013

Elämäni ruuhkaisin vuosi

Piti kirjoittaa tasan viikko sitten, että tässä se nyt on paketissa elämäni ruuhkaisin vuosi. Silloin tasan vuosi sitten palasin Kakkosen hoitovapaalta töihin. Äidin vuoden ja kahden kuukauden ikäinen "Dinosaujus" aloitti hoitouransa ja meidän perheellä alkoi erilainen arki.  Sanan kaikissa merkityksissä.

Vuosi on mennyt suunnilleen näin:

Palasin töihin 13.11. Alle viikon päästä työpaikallani aloitettiin yt-neuvottelut, joiden irtisanomiset saattoivat kohdistua vain minuun. Sain irtisanomispaperin mukavasti joululahjaksi 21.12. Tästä alkoi ammattiliiton ja työnantajan välinen korvausvaatimus-vastine -ralli. Tämä päättyi tuloksettomana. Kiistan kohteena ollut määräaikainen jatkoi töissä ja minä sain lopulta liiton tuen ja oikeusturvakeskuksen päätöksen asianajokuluihin. Vuoden vatuloinnin jälkeen asian kimpussa jatkaa nappisilmäinen juristi, mutta perusasia ei ole matkan varrella muuttunut. Olen oppinut ihan helvetisti työlainsäädännöstä, juridiikasta noin yleensä ja ihmisistä.

Sain tammikuun alussa nykyisen paikkani. Aloitin helmikuun lopussa. Paikka vakinaistettiin lokakuun alusta. Olen jälleen oppinut paljon, mutta positiivista alkua on seurannut timoräty -tyyppinen painajainen, koska esimieheni on haasteellisin työurallani tapaamani henkilö. Olin viime viikolla työhaastattelussa. En kylläkään tiedä, mitä haluan.

Kakkonen sairastui kolmantena tarhapäivänään ripuliin, joka kesti 22 päivää. Vuoteen mahtui yhteensä kuusi korvatulehdusta joihin määrättii 9 antibioottikuuria. Titaanipätkien asennus syyskuussa tuntuu helpottaneen tilannetta. Kop kop, hän koputtaa puuta.

Kesäkuussa vietin Kakkosen kanssa kolme päivää sairaalassa bronkiittia taltuttaen.

Ykkösellä on ollut vain napakka noro ja juuri parhaillaan vesirokko. Kakkosella on ollut muistaakseni noron lisäksi kaksi muuta vatsatautia.

Itse onnistuin tukkimaan molemmat surullisenkuuluisat nikamavaltimoni toukokuussa. Lepäilin sairaalassa muutaman viikon, jonka jälkeen oli useamman viikon sairasloma, jolloin piti ottaa iisisti. Jatkoin lasten retuuttamista ja perheen sisäisenä projektipäällikkönä toimimista ilman muutosta. Jouduin lopettamaan urheilun ja sain tekosyyn velttoilullle.

Mies päätti tehdä normityön, päivystysten ja yksityisvastaanoton lisäksi lisätöitä. Tai sairaala velvoitti. No comments.

Olen ollut mukana vanhempainyhdistyksen toiminnassa ja järjestämässä noin viittä erilaista tapahtumaa vuoden aikana. Luulin pääseväni hallitusnakista eroon syyskuussa, mutta poistuin kokouksesta puheenjohtana. What the hell happened?

Lapin huuman seurauksena mieheni ja hänen perheensä päättivät ostaa eräästä tunturikylästä mökin vastoin minun tahtoani. Käsirahan maksamisen jälkeen mökki osoittautui pommiksi (mitä minä sanoin!). Menetimme osan käsirahasta epäselvien sopimuskuvioiden vuoksi. Minä en saanut kertaakaan sanoa ”mitäs minä sanoin”. Paitsi tässä.

Olen juhlinut parit häät ja osallistunut veneen ostoon sekä kalastanut paljon.

Ruuhkaa oli ruudullakin.

Suurin osa ystävistäni puhuu minulle edelleen, vaikka olen ollut em. syistä johtuen luokattoman huono yhteydenpitäjä tai olen jokaisella tapaamiskerralla oksentanut uuvuttavaa valitussoppaa käytännössä muistamatta kysyä ”mitä sulle kuuluu?”

En ole katsonut vuoden aikana yhtään kokonaista elokuvaa, kokonaista jaksoa lempisarjoista tai noin varttia pidempää pätkää telkkarista. Olen lukenut luokattoman vähän ja olen täysin vieroittunut paikallisesta sanomalehdestä. Jos joutuisin juuri mut sivistystenttiin, pärjäsin huonommin kuin keskimääräinen missi. Sen sijaan tiedän edelleen lähes tapettikuvion tarkkuudella, millaisia taloja tässä kaupungissa ja lähikunnissa on myynnissä.

Entisenä etuaikailijana olen nykyisin kroonisesti kaikkialta myöhässä. Tästä ja jälleen em. seikasta johtuen osaan pyytää nykyisin erittäin sujuvasti anteeksi käytöstäni – myöhästymistäni – huolimattomuuttani – unohtamistani.

Noin. Eihän se nyt niin paha ollutkaan!

9.11.2013

Meillä on ikävä kesää!

Suomessa on neljä ihanaa vuodenaikaa. Olen väittänyt aikaisemmin pitäväni niistä kaikista ja odottavani innolla seuraavaa. Not. Nyt marraskuu on niin marraskuu, etten voi sanoa odottavani yhtään mitään muuta kuin täydellistä intiaanikesää. Lämpöä, valoa, värejä, likaisia paljaita varpaita, linnun laulua, loputtoman pituisia päiviä ja mahdollisuutta syödä ulkona.

Väkertäessäni koneella joululahjakuvakirjoja tuijotan harva se päivä näitä ja montaa muuta viime kesän auringon värittämää muistoa. Mukavuudettomalle mökillekin on jo pirun ikävä!












6.11.2013

Miksi työn tekeminen tökkii?

Monessa suosikkiblogissa, joita hädin tuskin ehdin nykyisin seuraamaan, on kärvistelty viime aikoina työhön ja työn merkitykseen liittyvistä asioista. Potin räjäytti viime viikon artikkeli Ylioppilaslehdessä, jossa 29-vuotiaana jo vanha työsielu kertoi tarinansa työn merkityksellisyyden löytämisestä. Artikkelin henkilö kirjoittaa myös itse kunnianhimoista blogia ”Making sense since 1984” 
 
Aihe ja ”nuorten ” jo kaiken saavuttaneiden idealismi lähes oksettaisi, jos en itse painisi samojen kysymysten äärellä ja jos en allekirjoittaisi oikeastaan jokaisen aihetta pohtineen ajatuksia.

Käyn tällä hetkellä aika kovalla kädellä läpi ”mitähän sitä elämällään tekisi” vaihetta työn ja itsensä toteuttamisen kannalta. Työ on minulle tärkeää. En osaa tehdä työtä vain siksi, että jotain on pakko tehdä rahaa saadakseen. Olen aina ollut organisaatioidealisti, etsinyt enemmän oikeanlaista tapaa toimia ja organisaation oikeanlaisia arvoja kuin titteleitä ja tavoitteellista etenemistä. Yllätys, ettei niitä yritysmaailmasta ole ihan helpolla löytynyt. Siellä minä olen kuitenkin koko ikäni pyörinyt.

Töihin paluu Kakkosen äitiysloman ja hoitovapaa jälkeen sekä paluuta välittömästi seurannut laittomuuden kriteerit täyttänyt yt-asetelma viime vuoden lopulta sysäsi todellisen hyökyaallon liikkeelle. Aiheen jatkuvaa ajankohtaisuutta ei vähennä se, että nykyinen työ on  kiinnostavuudestaan huolimatta aikamoista tervaa kiitos haasteellisen esimiehen, itselle täysin merkityksettömien tuotteiden kanssa työskentelyn sekä useiden ystävien rohkeiden valintojen, jotka tuntuvat vievät näitä rakkaita ihmisiä lähemmäs jotakin ”oikeampaa” ja sitä, plääh, merkityksellistä. 

En myöskään haluaisi myöntää äitiyden vaikutusta työminään, mutta kyllä se vaan minulla vaikuttaa paljon suuremmin kuin etukäteen osasin kuvitellakaan.

Äitiyden merkityksen rinnastaminen työn merkitykseen on aika vaarallinen suo. Harva työ voi  olla tai tuntua yhtä merkityksellisestä kuin kahden rimpulapimpulan kasvattaminen. Moni voi olla mukavaa, haastavaa, antavaa, mukaansatempaavaa ja vaikka mitä, mutta onko niillä samanlainen latautunut arvopohja, siinäpä vasta kysymys. Voiko työhön ylipäänsä sellaista liittyäkään? Se on se kysymys, jonka vuoksi tästä koko asiasta on tullut minulle suurempi asia kuin sen tarvitsisi ollakaan. Se, että on kimpassa tyypin kanssa, jonka työllä on todella konkreettinen merkitys muiden ihmisten elämään ja ihan suoranainen "pelastustehtävä", ei auta sekään omassa kriiseilyssä.

Työ voisi olla vain työtä, josta saisi palkkaa, jotta voi viettää hyvää ja onnellista elämää. Piste. Miksi en osaa suhtautua asiaan niin?

Yksi kappale Ylioppilaslehden artikkelissa kiteyttää omat ajatukseni. Allekirjoitan täysin Niemisen ajatuksen downshiftaamista. 
”En usko downshiftaamiseen. Se on pelkkä paniikkireaktio siihen, että merkityksellisyys on elämästämme hukassa. Lähdetään puuttumaan työn määrään, vaikka pitäisi puuttua laatuun. Pitäisi lopettaa turhien asioiden tekeminen.”

Jotain tarttis tehrä vaan mitä?

Olen valitettavasti havahtumassa siihen tosiasiaan, että tuskin löydän sitä "oikeaa" etsimällä ja hakeutumalla uusiin tehtäviin. Tiedän, että todennäköisesti jatkossakin alan jossain vaiheessa pohtimaan näitä samoja asioita uudestaan ja uudestaan.

"Miksi teen toiselle asioita, jotka eivät kiinnosta, tavoilla, joita en allekirjoita?"

Vaikka en halua pelastaa koko maailmaa, enkä taida valitettavasti osatakaan, haluan (marraskuun 2013 gallupin mukaan) todennäköisimmin luoda jotakin omaa. En siksi, että tavoittelisin jotakin yltiöpäistä vaan siksi, että voisin tehdä töitä juuri sillä tavoin, mitä itse koen oikeaksi. Toivoisin, että keksisin myös muita työllistävän idean, jotta voisin testata kaikkia organisaation johtamiseen, arvoihin ja toimintatapoihin liittyviä ajatuksiani käytännössä. Että jalat maassa täällä näissä pohdinnoissa..

Enää pitäisi keksiä, mitähän se "oma" olisi. Toki voisin työllistää itseni oman osaamiseni puitteissa ryhtymällä itselliseksi sekatyönaiseksi. Se on perin trendikästä ja oikeasti kyllä houkuttelevaakin. Valitettavasti juuri nyt sekään ei tunnu oikealta.  Haluaisin luoda jotakin ihan muuta. Harmillisesti en osaa koodata hittipeliä, tehdä yhtään mitään käsillä, kirjoittaa riittävän taitavasti enkä konsultoida ketään mistään. En kuitenkaan aio kouluttautua eräoppaaksi tai feng shui –terapeutiksi. Itse asiassa en minä tässä uutta koulutusta tai ammattia olekaan etsimässä. Nykyinen tausta ja osaaminen mahdollistaa paljon asioita. Ehkä juurikin liian paljon.

Aika tyhjä on takki ideoiden suhteen.

Ehkä tärkein opetus itselleni näissä pohdinnoissa on ollut tosiasioiden myöntäminen. Vaikka minulla ei ole ratkaisua tilanteeseen, tiedän taas vähän aikaisempaa enemmän mitä luulen haluavani haluan. Perusasiat elämässäni ovat mallillaan, mahdollinen muutos vaatii vaan vielä enemmän kypsyttelyä ja rohkeutta.

Niin ja jonkinlaisen taloudellisen turvan. Usein nimittäin näissä downsiftaamis- tai elämänmuutostarinoissa jää vähemmälle huomiolle se, että monella heittäytyjällä on turvanaan jokin taloudellisesti tilanteen ja alusta aloittamisen mahdollistava turva. Minulla ei juuri nyt ole, enkä ajatellut heittäytyä miehen palkan tai puhtaasti omien säästöjen varaan. Pesämunattomuus kyllä vaikuttaa heittäytymishalukkuuteen. Toisaalta hyvä että joku tätä innokkuttaa jarruttaa, muuten tekisin jotakin älytöntä..

Ai niin, on minulla yksi ajatus. Se on juurikin työstä ja organisaatioiden toiminnasta bloggaaminen asiantuntija-työntekijän näkökulmasta. Yleensähän näitä pamfletteja kirjoittaa ylin johto. Tästä ei ole ammatiksi, mutta se jäsentänee omia ajatuksia, ihan kuten lapsettomuus-raskaus-äitiys-kasvatus jorina tässä ja edellisissä blogeissa on tehnyt.

21.10.2013

Päiväkodin päiväunikäytännöt

Olen varauksetta kehunut päiväkotia, jossa meidän ipanat päivänsä viettävät. On kuitenkin yksi asia, joka jo nyt kuumentaa monen perheen tunteita ja josta muodostuu mahdollisesti ongelmia meillekin jatkossa. Nimittäin päiväunikäytännöt isompien (3-5 vuotta) ja eskareiden ryhmissä. Olen juuri päässyt jyvälle siitä, että tämä aihe kuuluu kategoriaan "päivähoitoon liittyvät kestonurinat".

Meidän päiväkodissa kaikki käyvät lepäämään ja pakollinen sängyssäoloaika on lukuhetken jälkeen 45 minuuttia. Sitä ennen ei saa nousta eikä sängyssä saa pitää mukana kirjaa tai muuta puuhasteltavaa. Kokonaislepoaika on käytännössä tunti.

Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että hulinapäivässä lepohetki on isommillekin tarpeen. Ehkä ne tyypit jopa kehittyvät sen tunnin aikana arkisin nukkuessaan. Neljänkymmenen viiden minuutin pakkolepo on kuitenkin myrkkyä niille, jotka pärjäisivät jo hyvin pienellä levolla ilman varsinaisia unia.

Seurauksenahan tästä on monessa perheessä iltojen venyminen tolkuttoman pitkiksi ja nukkumishetkiin liittyvä kädenvääntö ja kiukuttelu normaalisti helpoillekin nukahtajille. Jos ei päiväunien jälkeen väsytä niin ei väsytä. Kun uni sitten illalla viivästyy, on aamujen aikaiset herätykset ihan hanurista koko perheelle.

Meillä homma sujuu vielä, vaikka arjessa ja viikonlopuissa jo iso ero. Ykkönen pärjää viikonloput ilman päiväunia hienosti. Hän kuukahtaa seitsemän jälkeen ja vetelee 12 tunnin unet. Toimii. Arkisin Ykkönen nukkuu päiväkodissa (kyllähän paatuneinkin kukkuja 45 minuutissa taintuu) ja illat venyvät puoli kymmeneen, välillä jopa kymmeneen. Siedettävää jotenkin, mutta vielä paremmin homma toimisi, jos neidin ei annettaisi possottaa unta koko uniaikaa.

Naapurissa, ja aiheeseen perehtymisen perusteella aika monessa perheessä, on menossa aikamoinen ralli kun viisivuotiaat kukkuvat vielä yhdeltätoista jälkeen ja ovat kiukkuväsyneitä aamuisin. Ei taatusti väsytä illalla kun sen ikäinen ottaa mahdollisesti jopa puolentoista tunnin päiväunet.

Odottelen kauhulla ajan kulumista, kyllä meilläkin ollaan pian samassa tilanteessa kun päiväunen määrä viivästyttää iltaa entisestään. Silloin ei paljon naurata.

Monet ovat yrittäneet ehdottaa päiväkodille lyhyempää pakollista nukkari-aikaa ja sen jälkeen kaikille yhteistä tilaa, jonne virkuimmat eri tyhmistä voisivat kokoontua. Itse olen yrittänyt ehdottaa, että eikö lapsia voitaisi herätellä lyhyemmän unen jälkeen. Kumpaakaan ei oikein voi. Uniajalla päiväkodin henkilökunnan täytyy hoitaa kaikki suunnittelutehtävät ja koska lapset tarvitsevat lepoa. Ei riitä aika tai paremminkin resurssit herätellä lapsia sopivan yksilöllisesti. Sama meno ja aikarajat jatkuvat myös eskarissa.

Kuulemma, mahdollisesti, nukkumisen ennen klo 14 ei pitäisi vaikuttaa yöuneen. Tästä tohdin olla suoraan eri mieltä. Meillä jo viidentoista minuutin nukahtaminen päivällä siirtää yöunia vähintään tunnilla usein useammalla.

Ymmärrän hyvin myös päiväkodin näkökulman hommista, jotka pitää hoitaa. Muttta kuitenkin. Miksi joissakin päiväkodeissa pakollinen lepoaika on maksimissaan puoli tuntia, jonka jälkeen lapset voivat kerääntyä hiljaisiin leikkeihin? Miksi sama asia on onnistuttu muualla organisoimaan niin, että ne suunnitteluhommat sujuvat, mutta päiväkodin sinänsä perustellut unikäytännöt eivät suista raiteiltaan perheiden koko vuorokauden unirytmiä? Näin on käsittääkseni onnistuttu toimimaan jopa tässä samassa kaupungissa, jossa kuitenkin heitetään noppaa samoista resursseista päiväkotien välillä.

Käytännössä kyse on noin viidestätoista minuutista puoleen tuntiin, joka pitäisi organisoida olemassaolevilla resursseilla toisin. Kiertävät vuorot ryhmittäin kokoontumisille, edes joinakin päivinä? Mahdollisuus pitää kirjaa tai leikkiä äänetöntä leikkiä sängyssä? Tuloksena olisi myös aamuisin virkeämpiä ja yhteistyökykyisempiä lapsia - veikkaisin.

Minua oikeasti kiinnostaisivat muiden käytännöt ja hyvät kultaiset keskitiet tässä asiassa. Ihan rakentavan keskustelun ja vaikuttamisen kannalta. Napsahti nimittäin nakki päiväkodin vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistykseltä on jo vaadittu kannanottoa asiassa. En ajatellut propagandalähettilääksi tässä asiassa ryhtyä, mutta olisi kiva osata linjata jotain mikä perustuu vähintäänkin muualta opittuihin hyviin käytäntöihin.

Hiertää tämä  kestoaihe näin syksyisin muuallakin:

Ylen uutisointia pohjoisesta

Sosiaaliportin vastaukset aiheesta

Päiväkodin täti linjaa mielipidepalstalla

19.10.2013

Haastavat haasteet, 3x11

Olen välillä toivoton näiden haasteiden, oikeasti usein oikein hauskojen, kanssa. Yritän, mutta unohdan. Luulin jo nytkin hautautuvani samaan ”sitku” suohon, mutta mikä onkaan parempi syy paeta viikonlopun yksinhuoltajuuden todellisuutta kuin pohtia haastetta ja minua.. 

Tämä haaste sujuu näin:


1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään
2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
4. Haastajan tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat
6. Eikä takaisin haastamista
11 kertaa minä

1. Olen usein pulassa ylisarkastisen huumorintajuni kanssa. Omasta mielestäni olen hauska, monen mielestä joko ärsyttävä tai liian suoraan tilanteeseen nähden.
2. Olen löytänyt uudelleen nuoruuteni ensikokeilujen huuman – lonkeron.
3. Pidän oikeasti tosi paljon kalastamisesta. Tyynellä järvellä veneessä lillumisesta ja uistinten tuijottelusta. Harjoittaisin tätä toimintoa parhaan kalakaverin, Aviomiehen, kanssa huomattavasti ellei herätys näidenkin iltojen jälkeen olisi se 6.30.
4. Olen oman yläasteeni oman vuosiluokkani päässälaskumestari.
5. Olen ehdottomasti vasta puhkeamassa kukkaan äitinä. Huomaan jaksavani, sietäväni, ymmärtäväni ja toimivani paremmin näiden 2+ vuotiaiden kuin sitä edeltävien ”ikäluokkien” kanssa. On ihan mahtavaa kun homma ei oikeasti enää juuri koskaan vituta. No niitä ”lapsikarkaailmankalsareitapakkaseen” hetkiä lukuun ottamatta.
6. Rakastan ruuanlaittoa ja leipomista. Olen onnellinen kun joku vaivautuu meille kylään. Silmät ristissäkin innostun siitä, että saan tuunata jotain muuta kuin nakkisoppaa. Joka toki on hyvää sekin. Omasta mielestäni bravuureitani ovat risotot eri versioineen. Kokeilkaapa muunnella perusreseptiä päärynällä, gorgonzolalla ja saksanpähkinöillä! Tai chilissä pyöräytetyillä tiikeravuilla. Nyt tuli nälkä!
7. Saan edelleen jalat niskan taakse kiitos liikkuvien lonkkien.
8. Olen joka kerta ylionnellinen kun minulle ja tyttärelleni todetaan, kuinka samannäköisiä olemme. On jotenkin liikuttavan alkukantaista, että tuo lapsi on niin yksiselitteisen tunnistettavissa minun lapsekseni.
9. Selaan edelleen viikoittain oman ja lähikuntien omakotitaloilmoitukset vaikkei meillä ole minkäänlaisia aikeita luopua saavutetuista eduista isossa asunnossa taloyhtiössä, jonka herrat hoitavat pihat, talot ja ympäristön järjettömän hyvin, ammattitaitoisesti ja halvalla.
10. Taidan jossain vaiheessa jäädä uudelleen osittaiselle hoitovapaalle. Onneksi on vielä yksi pätkä/ipana käyttämättä.
11. Napostelen päivittäin noin viisi Fazerin sinistä konvehtia työpaikkani vierasvaroista – kuten niin moni muukin :)

Välikevennys. Kakkosen hittibiisi, jonka kaksivuotias vetää asiaankuuluvalla vakavuudella. Sorry, jos jää soimaa..




Paulan kysymykset

1. Tunnenko minä sinut?
Miten? Kyllä vähän, näin voi sanoa. Olemme kohdanneet kaksi kertaa ja niinä hetkinä jutustelleet. Mutsien kymppihän se monta bloggaajaa yhteen toi. Oli hauska tutustua!
2. Oudoin ruoka, jota teillä on tapana syödä?
Varmaan viime viikkojen velloneen pikaruokakeskustelun myötä kananugetit. Tunnustan. Jos toinen lapsista on ensimmäistäkin ruokarajoittuneempi supermiinuskäyräläinen, on ollut päiviä jolloin olen tyytyväinen että hän syö edes muussattuja kanan verisuonia kuorrutettuna. Onneksi joku valmistaja mainostaa file-versioita. No, Tampereella kun ollaan niin pitää toki sanoa myös Mustamakkara.
3. Jos saisit valita ammattisi riippumatta koulutuksesta, palkkatasosta ja muista käytännön asioista ja järjestelyistä, niin mitä tekisit?
Aikaisemmin olisin vastannut tähän, että opettelisin oikeasti kirjoittamaan ja hyödyntämään sitä jotenkin. Juuri tällä hetkellä vastaan, että loisin jotain omaa. Ryhtyisin yrittäjäksi. Life style –kauppiaaksi, joka yhdistäisi tietyn suosikkimaani lastenvaatteet, sisustuksen, designin ja jopa saman maan ruokahommat. Pientä ja omaa. Ei sen korkealentoisempaa. Toisaalta lähestyin jo yhtä paikallista proffaa ja utelin, voisiko suunnittelemastani aiheesta olla väitöskirjaksi – ihan heittämällä työn ohessa. Realismi ei minulla näissä haavehommissa päätä huimaa.
4. Minkä kirjan luit viimeksi (kokonaan)?
Rakkaalta ystävältä saatua iItsesuggestiota 50-60 lukujen taitteesta otsikolla ”The magic of thinking big by Dawid J. Schwartz. Niitä kirjoja, jotka ovat kesken, olisikin aikamoinen lista..
5. Miksi kirjoitat blogia?
Lyhin vastaus olisi alun perin kai ahdistuksesta. Tarpeesta ymmärtää itselle vierasta. Tämä on jatkumona kolmas blogini. Ensimmäinen liittyi lapsitoiveen tuskaisuuteen, toinen itselle täysin epätodelliseen raskaus- ja esikoislapsen saamisen ristiriitaisuuteen. Tässä kolmannessa ei varsinaista fokusta olekaan ja sepä muuten nykyään tökkiikin.
6. Mikä on paras asia kotonasi?
Se on meidän perheen koti, yhdistelmä uutta ja vanhaa, yritystä ja kaaosta, asukkaidensa elämäntilanteen todiste kaikissa muodoissaan. Se on myös tosi sopiva.
7. Mitä asiaa et muuttaisi itsessäsi?
Fyysisesti paksuja hiuksia. Henkisesti kykyä innostua ja tarttua asioihin, vaikka tämä on samalla myös suurin ristini.
7. Mikä on ollut turhin hankintasi?
Jos katson vaatekaappiin niin kyllä sinne vikatikkejä mahtuu. Itseasiassa turhin pukeutumishankintani lienevät Uggit. Ne on kyllä ihanat tossukat ja söpöt karvapallerot, mutta jumankauta niitä ei ole tarkoitettu Suomen liukkaille keleille! Mitä järkeä on lämpimissä kengissä, joita ei voi käyttää talvella? Äitiyshommista mieleen tule yksi totaalisen tarpeeton hankinta, vaikkakin halpa. Maidonkerääjä. Kuka säätää ja ehtii värkätä sen muovisen valskaavan ufon oloisen esineen kanssa, joka a) ei pysy paikoillaan ja b) tulee täyteen nanosekunnissa jos maitoa on todella tullakseen.
9.Mikä on paras ajansäästövinkkisi?
Siivooja. Säästää myös kaikkien hermoja.
10. Miten rentoudut?
Tyypillisimmin painelemalla yksin ulos,lenkille. Kaikki tyylit kävelystä juoksuun, hiihtoon ja sauvakävelyyn käyvät.
11. Nouseeko kätesi ylös, kun pyydetään vapaaehtoista?
Pääosin kyllä. Joskus sentään vähän valikoiden kysytyn asian mukaan.

 Omat kysymykseni onnekkaille

1. Mikä äitiydessä on ollut yllättävintä?
2. Voimabiisisi?
3. Minkä elokuvan olet nähnyt useimmin?
4. Jos saisit valita nyt lomakohteen, mikä olisi ensimmäinen spontaani mieleen tuleva vaihtoehto??
5. Jos mietit lapsesi/lastesi elämää 10 vuottaa eteenpäin, millaisia kuvittelet heidän olevan?
6. Kasvatusgurusi?
7. Miten lapsen saaminen muutti suhdetta omaan äitiisi?
8. Mitä asiaa kadut?
9. Hyväntekeväisyyskohteesi, mihin lahjoitat vai lahjoitatko?
10. Missä tapasit miehesi?
11. Tarpeellisin turhake?

Who are the lucky ones?

Teitä onnekkaita ei ehkä ole vielä haastettu.. Antakaas palaa hyvät:

Sekavuustila (sorry, sut nakitan aina, mitäs on "tunnettu" niin pitkään)
Lupiini (samat kuin Hupsille :) )
Max and Moses (Hei vaan uusi tuttavuuteni)
Leopardikuningatar (ehkä sulla olikin jo tämä nakki..)
Pärähdys
Leijonalapsen kanssa
Leluteekki
Näkymätön lapsi
Kaksoielämää
Sininen Keskitie
Loput tulossa, tai sitten ei.


 

4.10.2013

Isoksi kasvamisen vaikeudesta

Meillä asuu iso ja ajattelevainen tyttö. Tämä super-kiltti, tunteva ja pohtiva neiti on kasvattanut jälleen äitiään ihan urakalla osoittamalla, kuin jäsenneltyyn ajatteluun ja tunteiden ilmaisuun jo kolme ja puolivuotias pystyy.

Kotona olemme jo jonkin aikaa kiinnittäneet huomiota siihen, että Ykkönen kokee pikkuveljensä uhmakauden purkaukset todella syvästi. Hän ei ymmärrä silmitöntä huutamista ja lelujensa heittelyä – eikä tietysti tarvitsekaan. Ykkönen on kuitenkin kovin kiltti, pahoittaa vain mielensä ja vetäytyy, mutta ei nouse veljeään vastaan. Olemme yrittäneet selittää ja löytää hänelle sopivia tapoja ilmaista sitä, että itseään voi puolustaa reilulla tavalla. Ykkönen kun ei vaan halua huutaa ja raivota vastaan. (Kukahan sitä rakentavaa tapaa muuten opettaisi äidille..) Hän yrittää niin kovasti olla iso ja vain selittämällä rauhallisesti ”Soo soo Kakkonen, ei saa viedä minulta lelua” saada tilanteet ratkeamaan. Kiltin tytön syndrooma?

Tällä viikolla myös päiväkotiin meno on yleisesti niin reipasta lähtijää tökkinyt. Eilen oli kaikin puolin itkuinen päivä muutenkin. Jossakin siellä tihrustamisen keskellä koppasin tytön kainaloon sohvannurkkaan ja aloitin ensimmäisen todellisen äiti-tytär keskustelun aiheesta ”mikä sinun mieltäsi painaa”. Kun tuo todellakin vasta kolme ja puolivuotias vauvanpökäle totesi ”että tämä koko elämä” voin kertoa, että äidin sydän oli surusta rullalla. Miten pieni voikin tuntea niin syvästi ja selvittelyn jälkeen niistä isoista asioista, joita ratkotaan koko loppuelämä. Kyllä meillä harmituksista ja tunteista puhutaan ihan päivittäin, mutta tämä oli ensimmäinen selkeästi pidemmälle viety ” the keskustelu”. Spooky, miten näiden kanssa keskustellaan viidentoista vuoden päästä?

Kävi ilmi, että Ykkönen on syvästi pahoillaan siitä, että hänen tärkein ystävänsä päiväkodissa määräilee häntä ja päättää ”aina” leikin rooleista. Hämmästyttävän tarkkanäköisesti ja ihan aikuisten tilannetajua osoittaen hän analysoi, miksi määräily ei ole kivaa, miten hän sen kokee ja mitä hän voisi tehdä. Mietimme vaihtoehtoja ystävällisestä sanomisesta, vuorojen jakamiseen, leikistä lähtemiseen ja aikuisille kertomiseen. Neiti kyseli todella tarkasti, mitä hän voisi sanoa - ettei toinen vain suutu oikeasti. Vielä illallakin nukkumaan käydessä Ykkönen tarkensi ”Äiti mitä minä voin sitten sanoa, kun minua alkaa harmittamaan?”

Keskustelu oli selkeästi huojentanut mieltä, sillä tänään päiväkotiin lähti reippaasti se äidille tutumpi tyttö. Juttelin vielä ryhmän hoitajien kanssa tilanteesta. He ovat saman suuntaisia merkkejä havainneet, mutta eivät ehkä sitä, että Ykkönen todellakin kokee sen noin voimakkaasti. Hyvää oli myös se, että hyvin samaan tapaan olemme sekä kotona että päiväkodissa tilannetta ratkoneet. Olemme kaikki kannustaneet Ykköstä pitämään puolensa reilulla tavalla.

En usko, että tämä leimaa Ykkösen alistuvaksi ja liian kiltiksi tytöksi edes tarhapolun ajaksi. Hän on kuulemma ryhmässä aina se aremmista huolehtiva ja kaikki mukaan ottava hoivaaja (huoh). Mutta ehkä toisenlaisen luonteen, toisenlaisen tilanteeseen puuttumisen tai tilanteen huomioimattomuuden yhdistelmästä saattaisikin syntyä jo asetelma, joka johtaa alistumiseen, mikä ehkä taas altistaa kiusatuksi tulemiseen tai johonkin peruuttamattomampaan.







Mutsi psyykkaa - eniten itseään.
Mistä näitä tietää, mutta oli tämä kyllä taas yksi kasvamisen ja kasvatuksellisen havahtumisen paikka, joka pysäytti. Tämän ikäinen ei vain koohota mielivaltaisesti tilanteesta ja leikkikaverista toiseen vaan siellä pienessä päässä on jo kokonainen ei-enää-puhtaasti -impulsiivinen tunnemaailma ja kyky jäsentää ja puhua kokemastaan syys-seuraussuhteiden perusteella.

Tiedostan samalla leijonaemon lailla reagoidessani, etten voi silottaa lapseni polkuja kaikilta iskuilta. Lapset osaavat (kai) ratkoa riitojaan pääasiassa hyvin eikä niihin varmasti pidä liian aikaisessa vaiheessa edes puuttua. Mutta jos asiat eivät ole enää yksittäisiä tilanteita vaan pidempikestoista pahaa mieltä, silloin jotakin varmaan tarttis tehrä.

Toteanpa vaan, että näiden lapsen mielensä pahoittamisten (tuiki tarpeellistenkin) läpi eläminen ja lapsen sosiaaliseen itsensä kokemiseen liittyvät haasteet ovat tsiljoona kertaa rankempaa kuin vauva-ajan alkupaniikin ruokkimiskriisit ainakin tälle äidille. Näissä tilanteissa ja kokemuksissa rakentuu oikeasti lapsen psyyke ja kyky hallita itse elämänsä tärkeitä tilanteita. Voi paniikki minun pientä reipasta lastani!

--

Reipas se on tuo vielä toistaiseksi impulsiivisempi Kakkonenkin. Herra sai tiistaina pienet titaaniputket korviinsa. Aika lailla ensimmäisenä heräämisen jälkeen jutellessani pienelle rauhallisesti ihan vierestä Kakkonen totesi "Äiti ei taavi huutaa." Liimakorva toisessa korvassa oli ilmeisesti vienyt jo hyvän osan kuuloa toisesta korvasta. Täytyy toivoa, että putket vaikuttavat merkittävästi myös herran tottelevuuteen. Jos auktoriteettivastaisuus olisikin ollut vain toimimattoman korvan vaikutusta


23.9.2013

Mutsi toipuu - toipuuko mutsi?

Toukokuun 10. päivä marssin paikalliseen ensiapuun. Aviomies oli lopulta kyllästynyt jatkuvaan valitukseeni pääkivusta ja passitti muutaman puhelinsoiton jälkeen Acutaan. Sovimme, että haetaan sitten sushia kun hän hakee minut lasten kanssa parin tunnin päästä. Visiitti venähti lopulta kahteen viikkoon. Kyseisen perjantain tutkimukset osoittivat nimittäin, että olin onnistunut jollakin mystisellä tavalla tukkimaan neljästä päähän verta kuljettavasta valtimosta kaksi 100%:sti. Niin, niitä valtimoita olikin lopulta tukossa kaksi eikä vain yksi.

Ihmisellä verta aivoihin kuljettaa neljä valtimoa. Kaksi kaulavaltimoa molemmilla puolilla päätä ovat päänalueen verenkierrosta huolehtivat pääsuonet. Niskan puolella, nikamien välissä luikertelee kaksi nikamavaltimoa, jotka huolehtivat erityisesti pään takakierron verenkierrosta. Tarkemmat tutkimukset osoittivat, että juuri näissä nikamavaltimoissa oli dissekaatio. Vertebralis dissekation kuten hienosti sanotaan. Kyse on valtimoiden tietyn tyyppisestä repeämisestä, liuskoittumisesta.

Hyvin harva saa suonensa tukittua tällä tavoin (kirjallisuudessa listattu todennäköisyys 1/100 000) ja vielä harvempi kaksi valtimoa yhdellä kertaa. Harva saa suonia tukittua myöskään ilman varsinaisia aivoverenkiertohäiriön oireita kuten halvaantumista, tajunnan menetyksiä, puheen katoamista tai muita elämänlaatua merkittävästi jopa pysyvästi heikentäviä oireita. Harva saa myöskään tämänkaltaista tilannetta aikaiseksi ilman onnettomuutta tai muuta selvää laukaisevaa tekijää. Minä kävin rajussa, väärin tehdyssä niska-hartiaseudun hieronnassa. Se on toistaiseksi ainoa selittävä tekijä. Geneettisesti ilmeisesti paskojen putkien lisäksi..
Vähän anatomiaa kuvitukseksi.

Kun en löytänyt googlettamalla aiheesta minkäänlaista keskustelupalstaketjua  ja potilasyhdistyksen tyypit eivät löytäneet minulle lähimainkaan samassa tilanteessa olevaa vertaistukea, tajusin että tämän tilanteen kanssa en pääse varsinaisesti ryhmäytymään. Tässä paatissa matkataan aika yksin.

Olen opetellut elämään kaksisuoisena ja hyvinhän tämä sujuu. En enää pelkää mennä iltaisin nukkumaan. Alkuun säpsähtelin useita viikkoja hereille nukahtamisen hetkellä. Pelkäsin etten enää herää. En pelkää olla lasten kanssa yksin kotona – edes öitä. Olen kuitenkin säännöllisesti muistuttanut Ykköstä, että jos äidille sattuu jotain niin mene soittamaan naapurin ovikelloa. Että tiedoksi vaan : ) Enkä pelkää jokaista vihlausta päässä. Sitä voi tämänkin jälkeen särkeä ihan normaalisti.

Selvisin ensimmäisen kuukauden nostelukiellosta nostelemalla lapsia normaalisti – nostamattomuus ei kahden tämän ikäisen lapsen kanssa vaan toimi. Olen oppinut olemaan urheilematta, ja luvan hellittyä urheilematta liian rajusti. Saanpahan löysäillä oikein luvan kanssa. Muistan myös verenohennus- ja verisuonia notkistavan lääkityksen lähes oikeamääräisesti ja lähes joka päivä.

Mielessä on monta kertaa käynyt, että mitä sitten jos tilanne vielä vakavoituisi – tai jos sattuisi se kaikkein pahin. Alkuun tiukkasin Aviomieheltä vastauksia näihin ”miten sitten toimitaan” pohdintoihin, mutta elämä on kuitenkin jatkunut ja temmannut mukaansa, joten keskustelu on jäänyt. Tai ehkä emme lopulta uskaltaneet nostaa kissaa pöydälle.

Elokuun lopussa kävin kontrollikuvissa ja täysin kaikkien ammattilaisten veikkauksista poiketen suoneni olivat osittain auenneet. Eivät ne nyt lähimainkaan normaalit ole, mutta niissä on jonkinlainen virtaus ja päähän menee taas verta oikeasta suunnasta ja neljästä rööristä. Periaatteessa olen siis toipumassa - ehkä.

Suorahko neurologi tosin totesi, ettei pidä edelleenkään ruveta rehkimään, koska selkeästi minulla on taipumus tukkia suoniani näinkin erikoislaatuisella tavalla. Maksimaaliset urheilusuoritukset ja ponnistelut on kuulemma syytä unohtaa loppuelämäksi. Toinen neurologi taas totesi, että kyllä tästä voi toipua ennalleenkin. Elämään ilman lääkitystä ja suonet parantuneina. Kotitohtori oli sitä mieltä, että jos seuraavassa kontrollissa joulukuussa suonet todetaan parantuneiksi, riski saada vastaava tilanne uudelleen on häviävän pieni.

Ketä pitäisi uskoa? Housea?

On tässä silti ollut opettelua. Kroonistumisessa. Sellaiseksi minä kai kuitenkin jään. Olen päässyt tosi pienin vaikutuksin todella vakavasta tilanteesta. Todennäköisesti syön kuitenkin jotakin verta notkistavaa lopun elämäni ja ruksin tulevaisuudessa papereista kohdan aivoverenkiertohäiriö. Olin oikeasti ajatellut jonkun sortin sairastumisvakuutusta vakavan sairastumisen varalle, mutta sekin juna meni tässä.

Ehkä opettavaisinta tässä koko sairastamisessa on ollut opetella sietämään epävarmuutta. Tilanteeni on ollut ja on edelleen niin erikoinen, että lääkärikunnan kesken on tosi suuria näkemyseroja diagnoosista ja hoidosta, mutta erityisesti tulevasta ja tilanteen vaikutuksista elämään. On ollut pakko oppia hyväksymään se, että lääkäreillä ei todellakaan ole vastauksia lähimainkaan kaikkeen. Sairastumisessa ei ole varsinaisesti auttanut se, että oma mies on lääkäri ja vielä alalla, joka osittain liittyy omaan tilanteeseeni. Olen saanut kärttämällä toki enemmän vastauksia. Mutta samalla muiden lääkäreiden niskat punoittavat enemmän, kun hoidettavana on kollegan vaimo, eikä heillä ole antaa niitä vastauksia. Outo tapaus on outo tapaus, oli side lääketieteeseen millainen tahansa.

Oman mieheni käytöksestä lääkärinä tässä tilanteessa olen oppinut myös sen, kuinka paljon lääkärit lopulta jättävät kertomatta. Kun se on potilaalle sekä helpompaa että suojelevampaa niin. Kun kaikkea ei vaan voi ymmärtää. Kun me potilaat nyt nimenomaan mietimme liikaa tilanteessa, jossa ei ole valmiita tai selkeitä vastauksia.

Jotta jos sairastutte, suosittelen sairastumaan johonkin tyypilliseen ja helposti diagnosoitavaan.

Näin se vaan menee. Arki on arkea. Elämä jatkuu. En todellakaan ole kärsivällisempi. En edelleenkään osaa arvostaa riittävästi niitä asioita, jotka ovat hyvin. En ole varma, osaanko olla edes kiitollinen siitä, kuinka helpolla selvisin. Vakavan sairastumisen jalostava vaikutus  on vähän hämärän peitossa. Koen päässeeni niin helpolla näin vakavasta tilanteesta.

Ehkä syy onkin juuri siinä, etten edelleenkään ymmärrä, kuinka vakava tilanne tosiaan oli. Tai sitten se syy on siinä, etten ehdi miettiä liikaa. Kahden sähköjäniksen kaitsenta on niin 24/7 hommaa ja elämässä kiinni pitävää, ettei tässä liikaa ehdi syvällisiä miettimään. Se on varmaan paras niin.

22.9.2013

Mikä meitä yhdistää

Tänään klo 18 blogiviidakossa julkaistaan ainekirjoitushaasteen toinen aine
Leopardikuningattaren lanseeraamana aiheesta "Mikä meitä yhdistää".

Olin tietenkin ensin kirjoittamassa aiheesta maailmaasyleileväncoelhomaisesti ”meitä yhdistää rakkaus, sen hedelmät ja universumin loppumaton yhteenkuuluvuuden tunne” näkökulmasta, mutta muutin mieleni ja otin aiheeseen aavistuksen toisen kannan.  Yhteisen. Piti löytää vähän uutta näkökulmaa, koska olin pyöritellyt aihetta jo täällä.
 Olen joskus jo aikoja sitten kolunnut pitkät pätkät erään sortin mielen manipulointiin liittyvää NLP-koulutusta. NLP eli Neurolingvistinen ohjelmointi (NLP; engl. neuro-linguistic programming) on Wikipedian mukaan sovelletun psykologian suuntaus, jonka tarkoituksena on parantaa ihmisten välistä kommunikaatiota ja oppimista. Tästä kouluttautumispolusta on jäänyt monta mielenkiintoista huuhaa-muistoa sekä nippu toimivia tekniikoita. Terapia-näkökulman lisäksi näitä tekniikoita tai paremminkin ajattelumalleja voi käyttää oman ajattelun kehittämisessä, itsensä johtamisessa, työyhteisössä toimimisessa, lasten kasvatuksessa - ja parisuhteessa. Tai missä tahansa ihmissuhteessa.

Yksi parhaista oppimistani ratkaisumalleista, ei tosin varsinaisesti NLP-koulukunnan keksimä, on yhteinen käsitteiden määrittely. Tilanteissa, joissa tuntuu että kaksi tai useampi ihmistä on jatkuvasti eri mieltä itsestäänselvistä asioita tai asiat eivät vaan yleisesti suju, kannattaa tarkistaa ihan perusasia. Ymmärtävätkö he keskustelussa tai ongelmana olevan asian edes käsitteenä samoin. Ymmärtämistä voi testata valitsemalla sanan tai käsitteen, joka liittyy käsittelyssä olevaan aiheeseen, ja pyytää henkilöitä kirjoittamaan paperille 10 asiaa, mitä aihe heidän mielestään tarkoittaa. Kun vaikkapa viisi ihmistä kirjoittaa 10 asiaa sanasta ”rakkaus” on hajonta melkoinen, vaikka kaikki varmasti luulevat käsityksen rakkaudesta olevan jotenkin universaali.

Tältä pohjalta pyysin Aviomiestä kirjoittamaan 10 asiaa aiheesta ”mikä meitä yhdistää”. Sanottakoon nyt vielä, että meillä ei nyt ole parisuhdeongelmia, joita tässä samalla yritän ratkoa. Halusinpa vaan testata olemmeko tästä asiasta alkuunkaan samaa mieltä. Suosittelen tätä yksinkertaista ajatusleikkiä muillekin. Kannattaa testata vaikkapa käsitteitä ”loma”, ”siisteys” tai ”seksi”. Saatatte yllättyä..

Sitten tulokset.

Aviomies kirjoitti (in random order)
- Lapset
- Asuntolaina
- Seksi
- Huumori
- Ystävät
- Golf
- Kalastus
- Hyvä ruoka
- Yhteiset tulevaisuudentoiveet
- Taloudenpito

Minä kirjoitin (in random order)
- rakkaus
- lapset
- asuntolaina
- leikkimielisyys
- Yhteiset ihmiset
- Golf
- Toiveet ja haaveet
- Herkuttelu
- Maku eri asioissa (sisustus, tyyli)
- Olemisen helppous


Nopsaan laskettuna yhteen osui hieman eri sanoin, mutta samaa tarkoittaen, seitsemän asiaa (lapset, asuntolaina, huumori, ruokaan liittyvät asiat, yhteiset toiveet, golf ja ystävät) Se on minusta ihan pirun hyvin, vaikka mukana on ei-niin-romanttisiakin asioita kuten asuntolaina. Aviomiehen mielestä rakkaus kuuluu automaattisesti listaan, sitä ei tarvitse kuulemma sanoa. Minun mielestäni rakkaus pitää sisällään myös seksin.. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että tarkemman käsitteenmäärittelyn jälkeen molempien mielestä meitä yhdistää kahdeksan asiaa.

Olen näiden karuhkojen listojen jälkeen entistä vakuuttuneempi siitä, että yhteen me todella kuulumme yhteen, jos spontaani harjoituksen tulos on näin yhtenevä eikä kumpikaan filosofoi mitään tämän metaforallisempaa. 

Pisteet myös siitä, että Aviomies on katsonut taloudenpidomme olevan yhdistävä tekijä. Tässä kuulemma ajatus menikin niin, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Thanks honey.

20.9.2013

Digitodellisuus, mitä teetkään meille?


 
Se osoittautui aikoihin parhaaksi lukemakseni analyysiksi digitodellisuuden vaikutuksesta ihmisiin – myös lapsiin. Tässä on perusteellisesti pureksittu ja selitetty kaikki se, mitä vaikutuksia digitalisoitumisesta ja perheen digimaailmassa elämisestä mahdollisesti seuraa käyttäytymiseen ja aivojen mukautumiseen asti. Nämä vaikutukset ja perheiden tavat kun ovat myös blogimaailmassa kestoaiheita.

En itse vatuloi aihetta enempää. Kaikki oleellinen on artikkelissa ja ehkä näissä kappaleissa:
”Susan Greenfieldin mukaan on nähtävissä, että diginatiivien, eli 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden, persoonallisuus jää aiempia sukupolvia hauraammaksi, pinnallisemmaksi ja riippuvaisemmaksi ulkoisista ärsykkeistä ja palautteesta.

 ”Omasta elämästä raportoiminen on tärkeämpää kuin itse elämä”, Greenfield sanoo. Hän nostaa esimerkiksi statussymboleiden merkityksen vähenemisen: sosiaalinen status määräytyy nykyään sen mukaan, kuinka paljon tykkäyksiä saa sosiaalisessa mediassa ja kuinka suosittu on verkossa.”
Osui ja upposi.


Pohdinnan paikka on myös artikkelin lopussa oleva taulukko aivojen kehityssuunnista:
Aivojen kaksi kehityssuuntaa

 Aivot jatkuvasti kiinni tietotekniikassa
• Korkea älykkyysosamäärä
• Käsittelee tehokkaasti tietoa
• Lyhytjänteinen, huono keskittymään
• Aistiärsykkeet tärkeitä
• Ottaa riskejä
• Alhainen empatiakyky
• Tarvitsee jatkuvaa ulkopuolista palautetta

 Aivoille monipuolisia virikkeitä
• Ymmärtää jatkuvuutta
• Vahva kyky empatiaan
• Kommunikoi tehokkaasti
• Muuntaa informaation tiedoksi
• Tunnistaa merkitykselliset asiat datavirrasta
• Syvällinen merkitysten tajuaminen, viisaus

Kumpaan kategoriaan sijoitat itsesi? Kummassa haluat lapsesi olevan?

Asiat eivät tietenkään ole vain joko tai. Mutta on tässä asiaa pureksittavaksi. Jos sille iPadin käytölle asettaisi selkeät rajat.


Kohtuukäyttäjä?

18.9.2013

Kaverisynttärit - siirtyminen seurapiirielämään

Ykkönen visiteerasi eilen ensimmäisillä kaverisynttäreillä. Neiti liihotteli täydessä tällingissä neljän muun tytön kanssa olemaan fiinisti prinsessa. Kakun tilalla oli ollut fiksusti itsetuunattavia jäätelöannoksia ja ohjelmassa aarteen etsintää ja sitä prinsessaa. Hain puoli kahdeksalta kotiin umpityytyväisen neidin, joka käveli kilometrin matkan äidin kanssa käsi kädessä rimpsut heiluen ja totesi:

 ”Tällaiset iltakävelyt on ihan parhaita. Mennään äiti joka ilta yhdessä.” Mennään, ehdottomasti.

Mutta itse synttäreihin. Pisteet kotiin eilisille synttäreille siitä, että ymmärtääkseni niissä ei vielä yritetty mitään ihmeellisyyksiä. Nelivuotiaille riitti mainiosti koti, toisen lelut ja kaikkien vieraiden ihasteltavat hepenet. Tarjottavien ei tarvitse tämän ikäisille päätä huimata. Ainakin meidän neiti oli täysin myyty, kun tarjolla oli jäätelöä, johon sai itse ripotella sydänströsseleitä. Ja popcorneja. Vieraat olivat käyttäytyneet kuulemma mallikkaasti ja sopukin oli säilynyt.

Takana on kaikkien osapuolten näkökulmasta hienosti startannut oma sosiaalinen elämä. Tähän uuteen riittiin ja tulevien vastaavien tapahtumien aikakauteen liittyy kuitenkin ainakin yksi pohdinnan paikka – äidille.

Mikä on sopiva kaverilahja ja paljonko se voi maksaa?

En haluaisi olla lietsomassa Kello Hittyyn kulminoituvaa vaaleanpunaista muovista krääsämaailmaa. Enkä haluaisi ostaa jotakin, joka on täysin vastoin juhlakalun perheen arvomaailmaa. Mutta mistäs senkin voi tietää. Haluaisin tietenkin äitinä antaa myös tyttäreni ystäville jotakin kehittävää, kiinnostavaa ja ehkä jopa kestävää. Silleen niinku puuleluja neljävuotiaalle tytölle. Ei toimi – tiedetään. Ne kikattavat saparopäät haluavat pinkkiä ja blingblingiä ja kaikkea sitä, jota itse en kestä. Tytöt muuten saivat aarteenetsinnän palkintoina em. kisulin tarrat käytettäväksi korvakoruina ja sekös oli mahtavaa.

No mitä se lahja tosiaan voi maksaa? En kuulu siihen kadehdittavaan laumaan naisia, joka hurauttaa saumurilla syyspipon hauskasta kankaasta lahjaksi, joten kaupan armoilla ollaan. Periaatteesta tämän ikäisen lahjan ei tarvitse eikä pidä maksaa paljon, mutta vitosella ei oikein saa mitään. Paitsi Prinsessa-lehtiä. Tai sitten käyn väärissä kaupoissa. Tein oman henkisen päätöksen, että kymppi on raja ja siinä summassa tullaan pysymään todennäköisesti kaikki kaverisynttärit hamaan tappiin. Muutenhan homma lähtee ihan lapasesta varsinkin, jos lapseni on tulevaisuudessakin sen verran sosiaalinen, että hän saa kutsuja, todennäköisesti jopa useita vuodessa. Tai kun nämä molemmat ovat siinä iässä, että molemmilla on kavereita ja näitä synttäreitä, niin tähänhän saa tuhlattua ihan sievoisen summan vuodessa. Kyseessä on vähän samanlainen ongelma kuin häälahjan kanssa. Paljonko laitetaan.

Lopputulos. Ostin 10.90 maksavan Barbie-palapelin. Se oli sentään puinen.. Ykkösen mielestä myös hieno.

Synttärilahjoista puheenollen. Täytin tänään vuosia. Aviomies ja Ykkönen värkkäsivät eilen yhdessä yli kymmenen korttia periaatteella tarra per kortti. Niiden lisäksi sain aamulla sänkyyn jigi-vavan. How romantic is that..

14.9.2013

Ainekirjoitushaaste, vol. II, deadline 22.9

Lupauduin mukaan tähän kutkuttavaan yhteiskirjoittamishaasteeseen - taas. Taas on lauseessa vain siksi, että taaskaan ei ole aikaa. Kirjoittaminen sujuu silloin tällöin ilman varsinaisia deadlineja. aikataulutettuna olen kusessa. Silti, mukana ollaan!

Tällä kertaa haasteen on heittänyt Leijonakuningatar. Ensi sunnuntaihin mennessä monessa pirtissä pohdintaan "Mikä meitä tosiaan yhdistää?" Hyvä aihe. Tarkemmin haasteeseen ja aiheen määritelmään voi tutustua täällä.

Paljastan, että olen jo harjoittanut tutkivaa journalismia aiheesta : )

Yhteistuumailun tunnuksen takana on edelleen Täti-ihminen.

11.9.2013

Kohta ne muuttaa pois kotoa


Niin iso ja - pinkki.
Olen tietoinen siitä kapeakatseisuuden tilasta, jolla tätä lapsiperhe-elämää tarkastelen. Näkökulmani ulottuu omaan menneisyyteen ja tähän nykyhetkeen. En osaa laittaa asioita hienosti perspektiiviin sen suhteen, mitä tulevaisuus tuo tai kuinka mikroskooppinen ajanjakso kasvavan lapsen aikajanalla on imetys tai kahden vuoden tahtoiän tuoma muka-jatkuva nillitys. Peilaan kaikkea tämänhetkisen kokemusmaailmani kautta ja kaikki on vain tätä, tässä ja nyt Elän todellakin hetkessä.

Olen kuitenkin saanut viime viikkoina useamman merkin siitä, että tämä kokonaisvaltaisen antoisa ja vaativa pienlapsivaihe ei kestä ikuisuutta.

Ensin luin Perhe-lehden pääkirjoituksen. Siinä pohdittiin, miten äiti tai isä osaavat mukautua siihen, että apset eivät pyörikään koko ajan jaloissa vahdittavina vaan että lenkille voi lähteä tai pyykit silittää silloin kun ne ovat pihalla kavereiden kanssa. Sekin kuulemma vaatii opettelua.

Pari päivää tämän havahtumisen jälkeen meillä soi ovikello. Alarivin talojen pieni mies tuli hakemaan Ykköstä heille leikkimään äitinsä kanssa. Pahoittelin äidille, että emme ehdi kun pitää valmistella Kakkosen synttäreitä. Toinen äiti totesi tähän, että ei tarvitsekaan. Ykkönen vaan mukaan pojalle kaveriksi niin hänkin pääsee helpommalla. Totta! Sinne meni likka saparot viuhuen. Sain valmistelurauhan ja Ykkönen pääsi trampalle. Kohta ovikello kilkkaa molemmille eivätkä pihaleikit ole vain samaan aikaan puistoon sattuvien lasten kohtaamisia tai vanhempien ystävyyksien sanelemaa. Mahtavuutta!

Ovikello on muuten soinut joka ilta ekan kerran jälkeen..

Eilen tarhassa Ykköstä odotti ensimmäinen virallinen kutsu kaverisynttäreille - prinsessa sellaisille. Ja sellaisille, jonne neiti ei mene sukulaisuuden, ystävyyden tai kummiuden vuoksi vaan siksi, että lapsellani on itse solmittu kaverisuhde ja hän menee yksin leikkimään ystäviensä luokse. Mahtavuutta vol. II! 

Leijonalapsen äiti pohdiskeli blogissaan kaikenkattavasti kahden pienen lapsen äidin riittävyyttä, riittämättömyyttä ja parisuhdetta  Tässä elämäntilanteessa eletään tietenkin täysillä lapsille ja lasten kautta, mutta jumankauta, tunnelin päässä on valoa meille kaikille! Lapset kasvavat ja lieka vanhempiin pitenee.

Kehityssuunta on hyvä. Uskon nimittäin olevani parhaimmillani äitinä kun se lieka lapsiin on vähän pidempi. Silloin minulla on tiiviin perheenkin keskellä enemmän tilaa, ihan vaikka vain kotihommille, ilman että tiskikoneen tyhjentäminen on pois läsnäolosta lasten kanssa. Uskon naivisti, että omat parhaat vuoteni äitinä ovat vasta edessä. Kun saan tehdä lasten kanssa yhdessä enkä vain vahtia vahtimisen takia tai olemiseen mahtuu muutakin kuin huolehtimista perustarpeista. Swot-analyysi tästä äidistä osoittaa, että tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia ja pahimmat uhat on kohta kukistettu.

Tulevina vuosina voi hämmästyttävästi jäädä aikaa jopa parisuhteelle. Osataankohan me sitten enää olla?

Onhan se samalla myös juuri niin haikeaa kuin moni on sanonut lasten kasvun olevan. Pienet lähtevät miettimättä omiin menoihinsa, syövät itse, kuskaavat itse pottakakkansa pönttöön kaksivuotiaana eivätkä roiku lahkeessa kiinni 24/7. Vauvoja nuo kaksi eivät todellakaan enää ole,se vaihe on meillä lopullisesti ohi.

Sniff ja skål yhtä aikaa.

6.9.2013

MIhin tämä kaksi vuotta hujahti?

Kaksi vuotta ja tasan yksi vuorokausi sitten punnersin yli neljä ja puolikiloista äijää maailmaan. En olisi muuten punnertanut, jos olisin tiennyt mitä kokoluokkaa on luvassa. Olisin todennäköisesti vaatinut paniikkisektiota.

Joka tapauksessa olin siirtynyt reilussa puolessatoista vuodessa lapsettomasta kipuilijasta kahden lapsen äidiksi. Siihenkin oli totuttelemista, vaikka tilanne oli kuinka toivottu. Toisen lapsen syntymä aikaansai jatkuvan kaaoksen arkeen, joten Kakkosen ristinä on ollut ihan vaan normiväsymyksestä pihalla oleva mutsi, ehkä isäkin, ja vähän sinne päin tehdyt hommat ihan kaikissa yhteyksissä. Silti ukkelista on tullut ihan elinkelpoinen yksilö.

Leppoisa easygoing -jättiläisvauva on kokenut metamorfoosin kaksivuotiaaksi tarmopesäksi, joka pomppii, kiipeä, komentaa, puree ja lyö, inhoaa hammaspesua, rakastaa nestemäistä Panadolia (sitä on tarvittu valitettavan paljon), viskoo ruokaa ja tarinoi päivät läpeensä pikkuvanhoja juttuja kirjakielellä ja yrittää huijata itselleen ”domistia” ruuaksi mitä pätevimmillä perusteilla. Hän osaa sanoa ärrän paremmin kuin neljää vuotta lähentelevä siskonsa ja joutuu kolttostensa vuoksi hokemaan ”anteeski” päivän mittaan kymmeniä kertoja.

Hän ei syö edelleenkään kuin rajoittunutta määrää ruoka-aineksia, mutta saattaa vetäistä aamupalalla kolme lautasellista puuroa. Onneksi ei ole muuten se keliakia, joka on sekin testattu.

Hauskinta planeetalla on oma isosisko, jota Kakkonen palvoo. Yhdessä niillä on ihan omat juttunsa, painit, rähinät, kotileikit ja hipat. Yhteenhitsautuneita kuin mitkä. Siskonsa kenkäkoon Kakkonen otti kiinni juuri kaksivuotispäivilleen. Nyt menee molemmille 26 ja herra voi huoletta lainailla siskonsa balettitossuja.

Olen havahtunut tässä viime viikkoina siihen, että herra ei näköjään käytä enää tuttia. Isänsä oli kerännyt ne jo viime viikolla kaappiin piiloon. Niitä ei jätetty sorsanpoikasille eikä muillekaan. Se vaan jäi. Itse en ole laittanut tikkuakaan ristiin moisen luopumisen eteen. Ykkösellä tutista vierottaminen oli melkoinen projekti, mutta onneksi Kakkosen kohdalla joku näyttää sentään olevan edelleen easy.

Kakkonen kulkee pääosin päivänsä ilman vaippaa ja selviää. Päiväkodissa paremmin, koska näköjään siellä on aikaa ainakin pottahommien tehokkaaseen opetteluun. Kotona olemme vähän laiskempia.

On se aika ihana, riskaava halipallo, vaikka meneillään on jokseenkin rasittava vaihe.

Miten musta tuli näin ihana?
 Ai niin ja se liikuttavin juttu. Nukkuminen. Pieni mies on vaatinut jo jonkun aikaa valtavan leluarsenaalin sänkyynsä. Herra on nukkunut noin parinkymmenen pikkuauton ja pyöräilykypärän kanssa ja se on ihan oolrait. Uusin tärkeä juttu on pussilakanan aukot. Kakkonen rauhoittuu parhaiten, kun käden saa tunkea sinne pieneen koloon, josta peitosta otetaan kiinni laitettaessa pussilakanan sisään. Jos Kakkonen herää öisin, syy on pääsääntöisesti se, että kolo on hukassa ja onhan se nyt haasteellista löytää unessa.

Kaksivuotispäiväkseen epeli kehitti syksyn ensimmäisen korvatulehduksen.

Mutta hei oikeasti, me olemme selvinneet kahden pienen lapsen kanssa yli kaksi vuotta ilman terapiaa tai parisuhteen rakoilua. Se on jo kilistelyn paikka. Eikös nyt kuulu virallisesti jo helpottaa tämä pienlapsimeno?

 --
Lyhyt päivitys myös Jennijeen osuvasti nimeämään mökki-gateen. Meillä on nyt mökki yhdessä mieheni veljen perheen ja miehen vanhempien kanssa. Kipuilemaani vaihtoehtoa katastrofaalisempi versio, joka vaatii kymmenien tuhansien remontin ja jota kukaan ei ole nähnyt! En ole ihan varma kuka sen remontin suunnittelee ja tekee kun kaikki asianosaiset ovat lähes tuhannen kilometrin päässä kohteesta.

Omistussuhteiden osalta oma kantani on vielä avoin. Annanko homman olla mieheni perheen projektin vai lähdenkö mukaan myös rahallisesti. Tällä hetkellä houkuttaa edelleen pysytellä ulkopuolella, koska remonttisuunnitelma näyttää jo siltä, että homma on pelkkää kompromissia. Päällimmäinen fiilis on, että ei tämä ihan sellaiseksi tule kuin itse haluaisin. 

Yritän kuitenkin kelpo vaimon tavoin ajatella asiaa niin, että lopputulema on varmasti kiva ja meidänkin perhe tulee viettämään siellä monia ikimuistoisia hetkiä. Paikka, sijainti ja harrastusmahdollisuudet ovat kyllä hyvät. Ykkönenkin kaipaili jo eilen ison tytön laskettelusuksiaan. Äiti kaipaa sitä kivaa pientä vaate-sisustuskauppaa.

Taidan buukata itselleni ensimmäisen varauksen pömpeliin ensi kesäksi, eikös Pyhällä svengata joku jazz-happening siellä hienossa kurussa..

1.9.2013

Minusta tulee isona

Minusta tulee isona täsmällisempi henkilö joka ei lupaa liikoja.

Siinä se on ainekirjoituksen tulos tiivistettynä. Kun olen juhlinut rakkaan ystävän häitä ja kuohuvan lisäksi humaltunut miljööstä, kesän viimeisistä kuulaista illoista ja parhaasta mahdollisesta seurasta kaksi vuorokautta ympäriinsä, ei deadline pysynyt hanskassa. Hanskassa ei pysy tällä hetkellä juuri mikään muukaan.



Mukana! Myöhässä, mutta mukana.
Olin kuitenkin miettinyt asiaa etukäteen. Luonnollisesti otsikko viittasi pohtimaan aihetta ammatillisen identiteetin näkökulmasta. Muistelin, että ensimmäiset vastaukset Ystäväni-kirjoissa olivat lentoemäntä, eläinlääkäri ja mikätahansa lääkäri. Aika nopeasti ymmärsin, että lentoemäntähommat eivät sovi lentopelkoisille ja sillipurkki kymmenen kilometrin korkeudessa ei ole viihtyisin mahdollinen työympäristö. Lääkärihommat hylkäsin lähinnä pääsykokeisiin vaadittujen aineiden perusteella. Fysiikka ei voisi vähempää kiinnostaa. Melko lyhytnäköistä toimintaa.

Joskus alkuaikuisuuden kynnyksellä maailman ollessa täynnä mahdollisuuksia romantisoin itseni Karin Blixen -tyyppiseksi itsenäiseksi Minun Afrikkani -seikkailijattareksi kesyttämään leijonia ja leijonamiehiä jonnekin eksoottiseen maailmaan (tosin ilman sitä kuppaan kuolemisen osuutta). Tämä mielikuva rakentui pääosin sen totuuden pohjalle, että seikkailumaailmassa kaikki vastaantulevat miehet olisivat Robert Redford -muotilla kloonattuja maailmanparantajia.

Realiteetit elämän alkuvuosista asti ovat sanelleet ammattiin suuntautumistani sikäli, etten ole missään asiassa erityisen lahjakas. En ole sillä tavalla lahjakas, että olisin voinut rakentaa jonkun erityisominaisuuden tai taidon pohjalle ammatin. Harvalle maksetaan analysoinnista ja jaarittelusta.

 Olen kuitenkin aina ihaillut ja ihan avoimesti kadehtinut ihmisiä, joilla on jokin todellinen taito, kuten musiikki, piirtämiseen tai taiteisiin liittyvät asiat eri muodoissaan, urheilu tai mikä tahansa muu taitolaji. Olen aina kuvitellut, että silloin sen elämänpolun valinta on helppoa. Intohimo ja rakas harrastus ohjaavat ammatinvalintaa. Omasta erityisosaamisesta saa ammatin kuten Teemu Selänne tai Mozart.

Koska erityistaitoja ei ollut, minun piti valita ala joka on riittävän yleispätevä ja josta voi luikerrella monenlaisiin määrittelemättömiin tehtäviin. Ymmärtämättä silloin kakskyt’ ja risat ikäisenä mistään mitään kahlasin kaksi tutkintoa läpi ja minusta tuli liiketalouden ja humanismihörhöilyn ristisiitos joka edelleen etsii sitä todellista itseään, ihan juuri niin kuin nelikymppisen kehityksen kyydistä pudonneen pienten lasten äidin kuuluukin.

Koska en kykene tällä hetkellä määrittelemään, mikä minusta ammatillisesti tulee isona, vastaan retoriseen kysymykseen aiheella, johon skumppahuuruissani havahduin.

Viikonlopun juhlahumussa viihtyi monta sukupolvea noin puolivuotiaista yli yhdeksänkymppisiin. Jotenkin siellä perhe- ja ystävätunnelmoinnin keskellä ajattelin kliseisesti monta kertaa, että nämä ovat niitä asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä luki käyntikortissa mitä tahansa. Tärkeää on se, että morsian pitää huolta yhdeksänkymppisestä isoäidistään, jolla on 14 neuletakkia, joita hän kaikkia käyttää. Tärkeää on kaksivuotias siskonpoika frakissaan tai omalla liikutuksellaan koko juhlaväen herkistänyt sulhasen äiti. Tärkeää on perhe tai perheeksi laskettavat ihmiset yhdessä nauttien.

Ensimmäistä kertaa havahduin miettimään perhettämme jatkumona. Ketjuna, joka ei toivottavasti pääty Ykköseen ja Kakkoseen ja jossa on mukana uusia sukupolvia. Tähän asti en ole osannut kuvitella tämän perheen matkaa ja muutosta noin viikkoa pidemmälle. Nyt minä kuitenkin toivon, että joskus kymmenien vuosien päästä voin ostaa itselleni kauniin puuterinvärisen hatun ja juhlia tekonivelet kirskuen lapsenlapseni häitä.

Minusta tulee isona isoäiti. Tekisi mieleni laittaa tähän sana toivottavasti, mutta enpäs laita.

Minusta tulee isona isoäiti.

30.8.2013

Multitasking

Miten niin ei miehet osaa tehdä montaa asiaa yhtä aikaa?
Tässäkin menee jo kolme hommaa kerralla!

 
Ihan ite itteni tähän viritin.
Muuten Pirkanmaalla on vähän kirjoituspaineita. Lupauduin kirjoittamaan EmmyAuroran blogiin vierailijana. Änkesin itseni myös osallistumaan Liinan heittämään haasteeseen otsikolla ”Minusta tulee isona”. Molemmissa on todellinen deadline ja mukana oikeasti taitavia kirjoittajia. On tämä blogikommuuni metka ja innostava yhteisö.

Ennen suuria julkaisuja hyppään hippakenkiin ja juhlistan rakkaan ystävän häitä. Ilman lapsia, hulppeasti kartanohotellissa ja vieläpä koko viikonlopun ajan. Tulee tarpeeseen (sanan kaikissa merkityksissä).

28.8.2013

Kaksi erilaista kokemusta päiväkodista

Tämä on sitä aikaa, kun blogeissa ja muissa medioissa vatuloidaan päivähoitoratkaisuja, hoitopaikkojen ja –muotojen eroja ja lasten ja vanhempien sopeutumista. Vaihtoehdot ja kokemusten kirjo on laaja. Tuntuu, että asioiden sujumiseen vaikuttaa kaikki lapsen luonteesta planeettojen asentoon. Niin varmasti vaikuttaakin.

Meillä on päivähoidon osalta asiat varmasti keskimääräisen hyvin, ellei jopa paremmin. Uusi ja tiloiltaan toimiva päiväkoti on todella lähellä, ryhmien koot ja ammattitaitoisten hoitajien määrä täyttävät lakisääteiset vaatimukset (tietenkin hoitajia on lasten todellisen tarpeen mukaan liian vähän), henkilökunta on kohtuullisen pysyvää, sijaisia palkataan (ainakin välillä), lapsien kehityksestä keskustellaan virallisesti vasu-keskusteluissa sekä päivittäisissä kohtaamisissa, henkilökunta ottaa kantaa lapsen pärjäämiseen, päiväkoti tiedotta aktiivisesti yleisistä ja ryhmäkohtaisista asioista viikkosuunnitelmista täivaaraan. Välillä hoitajilla on jopa ihan aidosti aikaa jutella lasten kanssa.

Päiväkodin olosuhteista huolimatta meillä on kaksi hyvin erilaista kokemusta päivähoidosta, koska meillä on kaksi hyvin erilaista lasta.

Molemmat lapset ovat aloittaneet hoidossa vuoden ja neljän kuukauden iässä.

Ykkönen sujahti systeemiin sisään ensipäivästä lähtien. Kun tutustuimme paikkaan yhdessä, neiti lähti heti omille retkilleen eikä palannut äidin helmoihin. Kun hän jäi lopulta yksin hoitoon, pari päivää meni pieniä itkuja tirautellessa. Aikuinen oli kuitenkin aina hyvä lohtu. Sen jälkeen Ykkönen on joko viihtynyt tai kilttinä tyttölapsena sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin. Mitä nyt on kränännyt ruuasta, mutta sitäpä se on ollut kotonakin. Mitä isommaksi neiti on käynyt, sitä helpommaksi kaikki on muuttunut. Isojen ryhmään (3-5v) siirtyminen oli iso juttu ja Ykkönen kasvaa hujahti itsenäisemmäksi hetkessä. Hän on nauttinut aktiivisista päivistä, uusien taitojen opettelusta ja nykyisin kavereiden kanssa touhuamisesta. Ainakin hän väittää viihtyvänsä. Ykkösen ryhmässä on loistavat hoitajat, reilu ja topakka lastentarhanohjaaja ja henkilökunnalla hyvä ryhmähenki. Se välittyy myös lapsiin.

Kakkonen aloitti alkuun samassa ryhmässä kuin isosiskonsa ja samojen hoitajien kanssa. Sisko helpotti pienen miehen sopeutumista, joka on muuten ollut rankkaa. Reilun puolen vuoden päiväkotijakson aikana on ollut vain yksittäisiä päiviä, jolloin Kakkonen ei ole jäänyt jätettäessä huutamaan. Tyypillisesti päivät alkavat itkulla, nykyisin myös sanallisena vastaanhangoittelulla jo kotona. Protesti tietysti loppuu välittömästi kun poistun paikalta. Tällä hetkellä nuori herra kapinoi lisäksi sitä vastaan, ettei hän pääse siskonsa kanssa samaan ryhmään. Koville ottaa myös se, että äidin vauva on pienten (alle 3-vuotiaat) ryhmässä vanhimpia ja häneen kohdistuu paljon paineita olla iso. Pitäisi päästää kaksivuotiaana eroon vaipoista, osata pukea eikä syliäkään riitä niin paljon kuin aikaisemmin. Kun Kakkonen keväällä oli vielä vauveli ryhmän sisällä, on hänellä nyt täysin erilainen rooli. Rankkaa on ollut myös läheisimmän hoitajan siirtyminen toiseen päiväkotiin. Pieni mies on hylätty ensimmäisen kerran ja hän selkeästi ymmärtää sen.

Olosuhteet yleisellä tasolla ovat olleet molemmille samat. Samat paikat, samoja hoitajia, samat tavat ja toimet. Meidän lapsillamme vain on selkeästi erilaiset keinot sopeutua ja kiintyä ihmisiin. Näillä piirteillä on valtava merkitys päivähoitoon sopeutumisessa, jopa suurempi kuin päiväkodin olosuhteilla, väittäisin.

Merkitystä on myös sillä, mihin aikaan vuodesta lapsi on syntynyt. Eri aikaan vuodesta syntyminen laittaa lapset erilaiseen asemaan ryhmissä ja pienten ryhmästä isompien ryhmään siirtymisessä jo tässä iäss. Tai ehkä merkitsevimmin juuri tässä iässä, jolloin taidoissa on huimat erot saman vuoden lapsissa. Alkuvuoden lapset ovat hoitovuoden käynnistyessä tietenkin etulyöntiasemassa. He pääsevät siirtymään ryhmästä toiseen syksyllä vanhempina tai kesken kauden, jolloin he saavat helposti vähän erityiskohtelua. Kun Ykkönen täytti kolme tammikuussa, hän siirtyi isompien ryhmään juuri kesken kauden. Ykkönen siirtyi ryhmään tilanteessa, jossa syksyllä uuden kauden käynnistyessä alkanut uuden ryhmän muotoutuminen ja tapoihin tottuminen oli jo hyvässä vaiheessa. Hoitajilta ja isommilta lapsilta jäi aikaa keskittyä porukan nuorimpaan. Ykkönen sai paljon huomiota ja apua.

Kakkosella on vähän kivisempi polku. Kakkonen tulee siirtymään isompien ryhmään tasan kolmevuotiaana ensi syksynä. Hän siirtyy ryhmään samaan aikaan kuin kaikki muutkin uudet ja joutuu mukaan siihen kaaokseen - taas - jossa uudet lapset ja hoitajat totuttelevat toisiinsa. Tuntuu ettei Kakkosen tarhapolulle mahdu ollenkaan helppoja vaiheita tai tasaista oloa. Onhan tässä vuosi aikaa sopeutua nykyiseen, mutta tälle rutiineja ja tuttuja asioita rakastavalle pötkäleelle omilla osaamisen äärirajoilla pinnistely ja jatkuvat muutokset eivät tee tarhapolusta helppoa. Voi sitä äidin pientä. En tiedä, mitä voisin tehdä, että Kakkonen viihtyisi paremmin.

En osaa myöskään miettiä, miten päiväkodin olosuhteiden muuttuminen jotenkin paremmiksi muuttaisi tilannetta, koska uskon että meillä kyse on lasten luonteista, persoonan eroista. Toivon, että kasvaminen ja tottuminen helpottaa tilannetta. Juuri nyt sekään ei lohduta, koska toisilla hommat sujuvat helpommin jo tässä iässä. Kuten sillä isosiskolla. Yritän lohduttautua kuitenkin sillä, että silloin kun en ole näkemässä, Kakkonen on uutta lempihoitajaansa halivat papupata ja innokas touhuaja. Pakko uskoa hoitajien sanaa, muuten tulee täälläkin itku.