11.9.2013

Kohta ne muuttaa pois kotoa


Niin iso ja - pinkki.
Olen tietoinen siitä kapeakatseisuuden tilasta, jolla tätä lapsiperhe-elämää tarkastelen. Näkökulmani ulottuu omaan menneisyyteen ja tähän nykyhetkeen. En osaa laittaa asioita hienosti perspektiiviin sen suhteen, mitä tulevaisuus tuo tai kuinka mikroskooppinen ajanjakso kasvavan lapsen aikajanalla on imetys tai kahden vuoden tahtoiän tuoma muka-jatkuva nillitys. Peilaan kaikkea tämänhetkisen kokemusmaailmani kautta ja kaikki on vain tätä, tässä ja nyt Elän todellakin hetkessä.

Olen kuitenkin saanut viime viikkoina useamman merkin siitä, että tämä kokonaisvaltaisen antoisa ja vaativa pienlapsivaihe ei kestä ikuisuutta.

Ensin luin Perhe-lehden pääkirjoituksen. Siinä pohdittiin, miten äiti tai isä osaavat mukautua siihen, että apset eivät pyörikään koko ajan jaloissa vahdittavina vaan että lenkille voi lähteä tai pyykit silittää silloin kun ne ovat pihalla kavereiden kanssa. Sekin kuulemma vaatii opettelua.

Pari päivää tämän havahtumisen jälkeen meillä soi ovikello. Alarivin talojen pieni mies tuli hakemaan Ykköstä heille leikkimään äitinsä kanssa. Pahoittelin äidille, että emme ehdi kun pitää valmistella Kakkosen synttäreitä. Toinen äiti totesi tähän, että ei tarvitsekaan. Ykkönen vaan mukaan pojalle kaveriksi niin hänkin pääsee helpommalla. Totta! Sinne meni likka saparot viuhuen. Sain valmistelurauhan ja Ykkönen pääsi trampalle. Kohta ovikello kilkkaa molemmille eivätkä pihaleikit ole vain samaan aikaan puistoon sattuvien lasten kohtaamisia tai vanhempien ystävyyksien sanelemaa. Mahtavuutta!

Ovikello on muuten soinut joka ilta ekan kerran jälkeen..

Eilen tarhassa Ykköstä odotti ensimmäinen virallinen kutsu kaverisynttäreille - prinsessa sellaisille. Ja sellaisille, jonne neiti ei mene sukulaisuuden, ystävyyden tai kummiuden vuoksi vaan siksi, että lapsellani on itse solmittu kaverisuhde ja hän menee yksin leikkimään ystäviensä luokse. Mahtavuutta vol. II! 

Leijonalapsen äiti pohdiskeli blogissaan kaikenkattavasti kahden pienen lapsen äidin riittävyyttä, riittämättömyyttä ja parisuhdetta  Tässä elämäntilanteessa eletään tietenkin täysillä lapsille ja lasten kautta, mutta jumankauta, tunnelin päässä on valoa meille kaikille! Lapset kasvavat ja lieka vanhempiin pitenee.

Kehityssuunta on hyvä. Uskon nimittäin olevani parhaimmillani äitinä kun se lieka lapsiin on vähän pidempi. Silloin minulla on tiiviin perheenkin keskellä enemmän tilaa, ihan vaikka vain kotihommille, ilman että tiskikoneen tyhjentäminen on pois läsnäolosta lasten kanssa. Uskon naivisti, että omat parhaat vuoteni äitinä ovat vasta edessä. Kun saan tehdä lasten kanssa yhdessä enkä vain vahtia vahtimisen takia tai olemiseen mahtuu muutakin kuin huolehtimista perustarpeista. Swot-analyysi tästä äidistä osoittaa, että tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia ja pahimmat uhat on kohta kukistettu.

Tulevina vuosina voi hämmästyttävästi jäädä aikaa jopa parisuhteelle. Osataankohan me sitten enää olla?

Onhan se samalla myös juuri niin haikeaa kuin moni on sanonut lasten kasvun olevan. Pienet lähtevät miettimättä omiin menoihinsa, syövät itse, kuskaavat itse pottakakkansa pönttöön kaksivuotiaana eivätkä roiku lahkeessa kiinni 24/7. Vauvoja nuo kaksi eivät todellakaan enää ole,se vaihe on meillä lopullisesti ohi.

Sniff ja skål yhtä aikaa.

17 kommenttia:

  1. Hei,


    Omat lapseni ovat jo 13- ja 14-vuotiaat, mutta hämärästi muistan ne pikkulapsivuodet... Silloin tuntui, etteikö tämä valvominen, tauoton syötäpuevaihdavaippanukutaleikiselvitä riidatmeneperhekahvilaan-vaihe lopu koskaan, mutta yhtäkkiä lapset olivatkin niin isoja, että äiti pystyi tekemään kotitöitä yksin ja jopa hetken lukemaan kirjaa. Ja mikä tärkeintä, siitä oppi myös nauttimaan :) Tietysti tällä hetkellä onkin ihan eri jutut näiden teinien kanssa...

    Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Se menee varmaan just noin. Ja tiedostan kyllä erittäin hyvin tuon, millaisia täysin toisenlaisia haasteita on luvassa 10+ vuoden kuluttua..

      Poista
  2. Hyvä teksti ja vitsi miten ristiriitaisia tunteita tämmönenkin asia aiheuttaa! Toisinaan sielu huutaa omaa aikaa, mutta ajatus siitä, ettei toi mun pikkunen tulekaan aina olemaan toi sulonen taapero, joka innostua puhkuen OSAA viedä roskan roskiin (!!!), tuo ihan palan kurkkuun. APUA!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja se on just niin! Ristiriitaista. Mutta niin kai tän kaiken kuuluu ollakin :)

      Poista
  3. Odota vain kun se lähtee prinsessakaverin luo yökylään. Välillä kyllä iskee sellainen ontto olo, että mihin mua enää tarvitaan. Onneksi yleensä siinä vaiheessa joku huutaa pyyhkimään ja kaksi muuta koittaa tunkea syliin samaan aikaan, että ei tää ihan vielä tässä kuitenkaan ollut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin! Sekin vielä :) Ei tää taida ihan tässä vielä olla, muoto vain muuttuu.

      Poista
  4. Ihanaa että valoa on tunnelin päässä! Esikoisen kanssahan me voitaisiin jo tehdä vaikka mitä ja mennä ja tulla millä tahansa kokoonpanoilla, mutta vauvan tulo kyllä pisti pakan täysin sekaisin. Uskon kyllä että aika kuluu nopeaan. Jälkikäteen ajatellen kolme vuotta hurahti äkkiä, mutta niinä vaikeina päivinä ajankulku on melko suhteellista.

    Meillä on hyvin samantapainen suhtautuminen omaan äitiyteen. Sen asian tiedostava, että ollaan riittävän hyviä, kuitenkin omatunto joskus painaa mikä vaan on merkki siitä että ollaan äitiyteemme vakavasti suhtautuvia. Ja oma elämä äitikuplan ulkopuolella on ihan henkireikä. Olisi kyllä tosi kätevää jos parasta akkujen lataamista olisi lasten kanssa telmiminen, mutta kun mulle ei ole... Ja hirmu kätevää olisi osata nousta koko tämän hutun yläpuolelle. Kun asiat kuitenkin tietää, miksi niihin pitää sitten jäädä vellomaan. Tässä mulle työsarkaa.

    Kiitos taas hyvästä kirjoituksesta. Välillä kun sun tekstejä lukee, voisin allekirjoittaa joka sanan. Tsemppausta sinne Mansesterin suuntaan! (Jos siis oon oikein ymmärtänyt että siellä suunnalla asustat.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin! Luulen, että entistä valoisammaksi muuttuu :) Tässä kaksi pientä vs. yksi lapsi on myös tosi iso ero tän ajankäytön ja tarvitsevuuden suhteen. Minusta sekin on aina ihan hyvä todeta ääneen..

      Mä luulen kanssa, että samoilla linjoilla äitiydessä ollaan. Onhan tässä nyt vähän samaan tahtiin edettykin :) Se on aina huojentavaa, että muutkin suhtautua kovin samoin. Siis siitä äitien lähtökohdasta. Ipanat kun voi olla niin erilaisia ja se tietysti värittää kaikkien äitiyttä eri tavoin.

      Tammesteri kiittää. Sinne kanssa tsemppiä. Kyllä sitä useimmiten tarvitaan..

      Poista
  5. Mä havahduin tähän ihan samaan ilmiöön tänä syksynä! Esikoinen, ja välillä molemmat lapset, ovat kyläilleet naapurissa, ja naapurin muksu meillä leikkimässä, ilman, että jompi kumpi vanhemmista on koko ajan paikalla. Asumme vielä sellaisella omakotitalopellolla, jossa liikennettä on vähän ja samanikäisiä lapsia paljon, ja pikkuhiljaa se lieka pitenee, ja esikoinen leikkii muuallakin kuin omalla pihalla. Aika hurjaa, ja välillä tosiaan sydäntä kylmää, kun ei olekaan 100 %:sesti tietoinen siitä, missä oma lapsi huitelee. Musta se on lapsen itsetunnonkin kannalta välttämätöntä, että vanhempi uskaltaa antaa hänen kokeilla turvallisissa rajoissa yksin menemistä ja kavereiden kanssa olemista.

    Olen myös samoilla linjoilla äitiyden suhteen. Eniten olen kriiseillyt sen kanssa silloin, kun lapsia piti vahtia 24/7 ja jokainen kotiaskare oli pois lasten kanssa olemisesta. Nyt on jo niin paljon helpompaa, kun lapset eivät tosiaan jatkuvasti vaadi läsnäoloa. Sitten kun ollaan yhdessä, ollaan todellakin yhdessä ja läsnä lapsille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on vielä yksi ylittämätön raja-aita. Kun ne alkaa liikkua oikeasti aikuisten valvovien silmien alta. Juoksevat taloyhtiön tontilla, läheisiin puistoihin. Kääk. Meillä on tässä jokea ja tietä ja vaikka mitä. UUh. Mutta olen ihan samaa mieltä. On tärkeää oppia turvallisesti laajentamaan sitä omaa reviiriä.

      Poista
  6. Mä uskon myös olevani äitinä parhaimmillaan, kun omaa aikaa on enemmän ja oleminen ei ole pelkkää perustarpeista huolehtimista. Luulen, että meillä lapsiluku jää tähän kahteen, mutta vielä en ole tuntenut edes pientä haikeutta, kun olen pakkaillut tytön pieneksi jääneitä vauvavaatteita eteenpäin. Pois on annettu jo hoitopöytä, sitteri ja kaikkea muuta, mutta ei ole kyllä tuntunut missään. Tai siis hyvältä vaan. Nää kaks on meidän parhaat tuotokset ja mun perhe on nyt tässä, sellainen olo mulla oli jo laitoksella, kun Kuopus syntyi. Osa musta nauttii aivan satasella tästä ohikiitävästä pikkulapsiajasta, osa odottaa jo enemmän tilaa ympärille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko kyllä lisätä, että en ole kyllä kyyneliltä viime aikoina välttynyt. Esikoinen aloitti puolipäiväisesti, neljä päivää viikossa päiväkodissa viime maanantaina ja itkua olen vääntänyt niin viime kuin tälläkin viikolla. Varmaan myös yhden aikakauden päättymisen takia, mutta eniten kyllä siksi, että alku on ottanut pojalle itselleen vähän koville.

      Poista
    2. Mun täytyy kyllä tunnustaa, että tiettyä haikeutta aiheesta (kaksi lasta- vain ja onneksi)on välillä ilmassa. En todellakaan halua enempää lapsia, onneksi ikäkin tulee pikku hiljaa vastaan, mutta onhan se tiettyjen ovien sulkemista takanaan. Uusien ja antoisten.

      Voi kyynelehtivä äiti, toivottavasti teillä on hyvä päiväkoti. JOs on niin sitten ne lapset kyllä ihan varmasti sopeutuu ja pärjää.

      Poista
    3. Mä luulen, että mulle iskee haikeus myöhemmin. Sitten, kun vauva-ajat ovat oikeasti takana niinkuin teillä. Vielä en osaa haikeilla, ehkä oon "vähän väsynyt" ;)

      Päiväkoti on tosi huippu ja poika alkaa olla jo nyt jopa fiiliksissä omista päiväkotipäivistä. Ei itketä enää! Siis mua. Heh.

      Poista
  7. Mä valittelin taannoin kälylle, etten enää pääse itse päiväunille lasten nukkuessa eri aikaan. Käly kertoi, että hän nukkuu päiväunia lasten leikkiessa keskenään pihalla. Mä mietin ja mietin sitä, mutten oikein vieläkään käsitä, että mun omat lapset on joskus sen ikäisiä, että ne voi päästää pihalle YKSIN, ja mä voin sen aikaa tehdä jotain muuta kuin sydän sykkyrällä huolehtia, onkohan niillä kaikki hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, ajattele. Niin tosiaan saattaa käydä :) Mutta sit on yövalvomiset sun muuttu loppuneet ja sä et kaipaa enää päikkäreitä..

      Meillä mennään tällä hetkellä niin että Kakkosen nukkuessa viikonloppuisin Ykkönen saa touhuta omiaan sisällä ja minä vetelen hirsiä.. Neitikin on tosi tohkeissaan siitä omasta ajasta. Hän hiippailee alakerrassa. Käy juomassa vettä, katselee itsekseen Ylen Areenasta ohjelmia iPadillä. Harmillisesti hän malttaa olla hiljaa keskimäärin noin 5 minuuttia ennen kuin äidille pitää tulla kertomaan joku jännä juttu..

      Poista
  8. Hei, tämä oli tosi hyvä teksti. Ja erinomainen muistutus mm. kaltaiselleni luonteelle, joka usein velloo nykyhetken kamaluudessa. Vaikka juuri näinhän se on. Siskoni lapset ovat 10 ja 12 ja jo tooodella pitkään heitä ei ole pahemmin näkynyt, kun on oltu heillä kylässä. Koko ajan jossain kavereiden kanssa tai sitten kaverit heillä. Tuollaista on vain niin vaikea kuvitella... Koska olen jotenkin ajatellut, että vasta teini-ikäisen voisi jättää yksin kotiin (onko se sitten viisasta, en ota kantaa), sitä ei tule ajatelleeksi, että jo paljon pienemmältä lapselta voi saada tilaisuuden tehdä omia juttuja, vaikka oltaisiin kaikki kotona. Luulenpa, että jo nyt tuon 2-veen kanssa olisi paljon vähemmän sitovaa, jos hänellä olisi leikkiseuraa. Mutta ainokainen kääntyy toki vanhempien puoleen, kun on seuraa vailla. Joka tapauksessa, kiitos tästä ja valon näyttämisestä tunnelin päästä! :)

    VastaaPoista