30.5.2013

Omituiset ipanat vol. 102

Kun odotin Ykköstä, yritin metsästää meille tiettyä valkoista pinnasänkyä käytettynä netistä. Ihmettelin, miten useassa ilmoituksissa mainittiin kunnon kohdalla hampaanjäljet. Mitä, ettekö te anna lapsillenne ruokaa? No, enpä ihmettele enää.

Meillä on tulossa myyntiin muuten hyvässä kunnossa oleva Brion II pinnasänky laskettavalla laidalla ja kahteen korkeuteen taipuvalla pohjalla. Mutta. Siinä on aika reippaasti niitä hampaanjälkiä. Tai itseasiassa siinä ei ole edes hampaanjälkiä. Se on kaluttu. Tarttee vissiin vähän tuunata ennen myyntiä.

Ykkönen ei tahtonut pysyä pinnasängyssä enää puolentoistavuoden rajapyykin jälkeen vaan pyrki kiipeämään laitojen yli vapauteen. Kun se ei aina onnistunut meni hermo ja tulos on tässä. Koska tuho on melko laajaa, neiti lienee kalunnut sänkyään öisinkin salaa. Tai sitten hän on syönyt sitä nälkäänsä. Ruoka ei niihin aikoihin ollut se suosikkijuttu. Oli muuten aikamoinen yllätys, kun jossain vaiheessa tajusin kurkata reunojen sisäpuolelle.

Kyllä meillä ruokaakin saa..


Anteeksi, mutta miksi lapsi käyttäytyy kuin huonekaluja järsivä koira?

Jotenkin minua ei ole yllättänyt yhtään se, että Kakkonen ei ole jatkanut tuhoa. Hän on sänkyhommissa niin toista maata.  Herralla ei ole mitään tarvetta kavuta pois edes tässä kunnioitettavassa vuoden ja lähes yhdeksän kuukauden iässä. Herra chillaa unileluarmeijansa kanssa tyytyväisenä punkan pohjalla vaikka tuomiopäivään asti. Taidan itse asiassa olla idiootti, kun ajattelin siirtää Kakkosen tässä vaiheessa isojen poikien petiin. Hyvästi rauha, tervetuloa teputteleva vaeltelija nro 2.

29.5.2013

Tuu Tampereelle nääs!

Tämä ei ole maksettu mainos. Tämä on kesän paras subjektiivinen vinkkikokoelma. Kotiutumisen jälkeisessä euforiassa olemme liikkuneet tavallista enemmän (älkää kertoko lääkärille) ja olen jälleen havahtunut huomaamaan, miten mahtava tämä kotikaupunkimme onkaan. Erityisesti näin kesällä, kuten jokainen suomalainen kaupunki, joka herää silloin eloon. Joten keräilinpä tähän omat parhaat palani Tampereesta (pien)lapsiperheille. Minne minä menisin, jos tulisin. Tai paremminkin, missä me joka tapauksessa hengailemme lämmön ja valon aikaan, jolloin tekee mieli liesuta jossain muualla kuin lähipuistossa.

TEKEMISET
Pulussa maistuu munkki.
Meidän suosikkilistan ykkönen on Sorsapuisto. Nimensä mukaisesti iso puisto täynnä sorsia lammen rannalla. Niitä on aina ruokkimassa joku, joten äksöniä riittää. Ympärillä on paljon tilaa piknikille ja temmeltämiselle, Tampere-talo, ihan paras aidattu leikkikenttä tosi kivoilla laitteilla ja pehmustetulla tartanilla (tai jollain keinomateriaalilla ettei satu kun kumahtaa keinusta) sekä näin kesäisin sympaattinen puistokahvila Pulu. Pulusta saa kaiken tarpeellisen pillimehusta patonkiin inhimilliseen hintaan. Lisäksi puistossa on lintukulmaus, josta löytyy ihmeteltäviksi siivekkäitä otuksia Riikinkukoista kalkkunoihin (on ne rumia). Halpaa huvia.

Tammelan tori ja
Emil Aaltosen puiston leikkipuisto. Tampereella pitää käydä torikahvilla. Mielellään myös syödä. Siellä oppii myös tämän kotoisan kielen. Tampereella ei voi käydä torikahvilla törmäämättä johonkin ex-jääkiekkoilijaan, jolla on se muka kaikkien tietämä vakipöytä, joka on varmuuden vuoksi vapaa, vaikka luukulle olisi kilometrin jono. Tammelan torilla kuuluu syödä terveellistä ( ja hyvää!) mustaa makkaraa. Itse kyllä valitsen yleensä jonkun kalapisteen herkkulautasen. Torin vieressä on jopa Sorsapuiston leikkikentän kanssa kilpaileva Aaltosen puisto ja sen esteetön leikkipuisto. Siellä on jopa tekonurmi. Puiston osalta kannattaa pysyä leikkipuiston puolella. Puiston toisella reunalla on lapsiin vetoava mahtava suihkulähde, mutta se vetoaa myös kulmakunnan spugeihin.

Aaltosen puiston laidalla on myös
Lähiruokapuoti Lempi, josta saa ah, niin muodikkaita lähiherkkuja ja luomua. Ihana rosmariinileipä.

Pyynikin näkötorni. Maailman korkeimmalla pitkittäisharjulla, Pyynikillä, sijaitsee näkötorni, jonka kahvilasta saa vuoden jokaisena päivänä aivan taivaallisia munkkeja. Korostan TAI-VAAL-LI-SIA. Jono on säällä kuin säällä ulos asti, mutta jonottaminen kannattaa. Huojuvalla hissillä pääsee oikeasti näkötorniin, joka saattaa olla pienimmille jopa liian elämys. Harjulla noin muuten on lääniä temmeltää, joten munkkeiluun on helposti yhdistettävissä idea ”juoksuta ne väsyksiin”.

Pyynikin uimaranta. Näkötornilta portaat alas tai tietä pitkin. Jos on hieno kesä, tämä ranta on paras, mutta ruuhkaisin. Lapsille riittävän matala hiekkaranta x 2, ympärillä isot nurmialueet, varvaskalliot kiipeilyyn ja eväsretkeilyyn.

Tallipiha.
Vanhan ajan hengailumesta Finlaysonin kupeessa. Houkuttelevia käsityöläispuoteja ja kahviloita, tapahtumien aikaan mitä vaan poniajelusta musisointiin. Vieressä Näsinpuisto telmimiseen.

Rauhanniemen uimaranta. Pienempi, pienilapsiystävällisempi, kioski, pukutilat, suihkut ja saunakin. Tosin luokkaa * Lapsille sopiva uimaranta on suojaisa lahdenpoukama, jonka vesi lämpenee mukavasti. Talvelta the avantouintipaikka ellei suosi kilpailevaa Tampereen avantouimareiden keidasta.

Åhlmanin maatalousoppilaitos.
Ne sanoo muu.
Suomen karja suojellut edustajat eli ne kuuluisat (jaa, olisko ne vaan täällä kuuluisia) Kyytöt laiduntavat pari kilometriä keskustasta. Riittää meidän lapsille elämysmatkailuksi. Aikaisempina kesinä opistolla on kesäisin ulkona paljon muitakin elämiä vuohista hevosiin, mutta lajimäärä on vähentynyt viime vuosina. Pieni kahvio ja tilamyymälä, jossa saa kyytön maitoa, omia ja muiden lähituottajien juusto- ja lihavalmisteita sekä leivonnaisia.

Vain isi uskaltaa.
Särkänniemi. Särkänniemi ei ehkä ole paras paikka alla kouluikäisille ipanoille, mutta on sielläkin kovaan hintaan muutamia kiehtovia juttuja. Delfiinit. Ne on isoja ja lumoavia, jos pystyy ihastelemaan vangittua taituruutta. Akvaario sopii kaikille. Samoin itse tornista maisemien ihmettely. Tänä vuonna on avattu Koiramäki (siis Mauri Kunnaksen tyyppinen Koiramäki), joka on suunnattu perheen pienemmille. Odotukset ovat kovat, mutta saas nähdä. Särkänniemeen, kuten moneen muuhunkin hupilandiaan lippukäytäntö on ihan posketon ja kallis, mutta onhan koko paikka tietysti elämys. Ja aina täynnä. Ai niin, onhan siellä myös Angry Birds land, jossa voi kiivetä ihan hitosti.

Viikinsaari. Paatilla perille. Oma saari hengailuun, leikkeihin ja vapaaseen remuamiseen. Riittävän lyhyt laivamatka on jo elämys. Saaressa on ravintola, mutta parasta on pik-nik tyyppinen hengailu.

Taide&Kyltyr osuus on nyt karsittu, koska sellaiset tapahtuvat usein sisätiloissa. Kesälläkin on kyllä auki
Lasten kulttuurikeskus Rulla, jossa voi olla hyvällä onnella joku kiva työpaja. Hoploppeja on useita, joista yksi löytyy Onkiniemestä. HopLop itse ei ole syy visiittiin, mutta naapurista löytyvät ihana Bistro Pannu&Huone ja Putiikki Rannalla. Ensimmäinen täyttää ihanasti vatsan, mutta toinen tyhjentää lompakon.  

Pakollinen kylpylävinkki, jos uimakelit eivät suosi. Suosittelen
Nokian kylpylä Edeniä. Matkaa tulee Tampereelta noin 20 km. Paikka on oman aikakautensa lapsi, sellainen 90-luvun pastellihässäkkä, mutta pienten ipanoiden osasto on iso ja täynnä kaiken maailman leluja. Allasbaarikin on juuri sopivasti siinä vieressä. Uppoaa meille kuin häkä. Lapsiystävälliset ravintolat kaupan päälle = ranskalaisia ja friteerattua kanaa.

Sadepäivän pelastus on
Ideapark. Ei sieltä ideoita saa, mutta siellä on hupimaata, lasten toimintatuokioita ja riittävästi ravintoloita Suomen rumimmassa kauppakeskusrakennuksessa. Ja hyvä shopata, jos nyt ikinä tunnustaa sellaista tekevänsä.

Kaikki samassa paketissa á la maaseutu - Vaihmalan hovi. Parikymmentä kilometriä ennen Tamperetta, läheltä Ideaparkia, löytyyidyllinen maalaisromantiikkakompleksi. Ruokaa, juomaa, loistava sisustusputiikki, mahdollisuus majoittua, miniluokan toimiva day spa, karvalakkiluokan golfi, eläimiä tiluksilla ja naapurissa sekä uimaranta. Vaikka maalaisromantiikka ei tosiaa ole meikäläisen juttu, mutta tämä on tosi kiva. Erinomainen paikka myös erilaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Löytyy nimittäin myös lämmitetty ulkoporeallas järvinäköalalla. Sen voi varmaan varata ihan itselleenkin.

Kerta kiellon päälle. Vähän vanhemmille ipanoille (myös kilpailuhenkisille vanhemmille) paratiisi on Koulukadun minigolf-mestat. Virallisemmin kyseessä on ratagolf. Useampi täysmittainen rata ja jätskiterassi. Täällä harjoittelevat lajin huiput (tässäkin lajissa on maailmanmestareita) ja homma on oikeasti lystiä. Aurinko paistaa esteettömästi läpi päivän.

SYÖMISET

Taidan itse asiassa olla tosi huono kommentoimaan lasten kanssa ulkona syömisiä. Me käymme tosi harvoin porukalla ulkona syömässä, muuten kuin lounasaikaan.
Meidän perheen suosikki on laadukas veronsa maksava thaimaalainen Thai Na Khon. Koska meidän lapsiin uppoa riisipohjainen mättö, on paikka jo ruuan puolesta hitti. Suosittelen paistettua riisiä ja kanaa. Yhdestä annoksesta syö taatusti kaksi ipanaa ja kukiksi leikellyt porkkanat tekevät vaikutuksen joka kerta. Väittäisin myös, että useissa etnisissä ravintoloissa, joissa myös henkilökunta on edustamansa ruokakulttuurimaan kasvatteja, lasten kanssa asioiminen on helpompaa. Jotenkin ipanat vaan ovat luonteva osa ravintola-asiakkaita eikä vanhempien mukana seuraava riesa, kuten monessa "kotimaisessa" paikassa tahtoo olla. Juu, kyllä lasten pitää osata käyttäytyä ravintolassa ihan kuin muillakin julkisissa paikoilla, mutta ne ovat kuitenkin lapsia ja saavat ollakin.

Maistuu äidille ja tyttärelle.
Ikuinen suuri rakkauteni on Vohvelikahvila. Miniatyyrikokoinen mesta keskellä kaupunkia tarjoilee suolaisia ja makeita vohveleita. Suolaiset käyvät lounaasta (toki myös mansikkahillo + jäätelö vohveli) ja savukalavohveli kermaviili-raejuustomössöllä on yksinkertaisuudessaan nerokas paketti.
Vieressä on kiva Pikku Kakkosen puisto
 
Classic dinerit, keskustan osoite osoittaa Finlaysonille. Wannebe amerikkalainen ähkypaikka. Mutta myös pieteetillä sisustettu, joten jenkkiraudat ja Blues Brothers hahmot hiljentää ipanat takuuvarmasti autosta tarjoiltavien ranskalaisten avustuksella. Tuhtia, mutta valitettavan varmaa ipanakamaa.

Koskipuiston Rosso. Ei niinkään se Rosso vaan kaupungin paras ravintolkiinteistö ja parhaat näköalat kosken rannassa. No, tämäkin ruoka uppoaa meidän lapsiin paremmin kuin couscous.

Se Tammelan tori. Torilta saa hiton hyvää ruokaa arkisin klo 14 asti eli lapsiperheiden ruoka-aikaan.


PARITELLEN
 

Jos on sitä kuuluisaa omaa tai parisuhdeaikaa, voisin listata tusinan ja enemmänkin visiitin arvoisia paikkoja. Mutta kriteerit on vähän eri noin taapero-leikki-ikäis –perspektiivistä. Pistä korvan taakse kuitenkin Gastropubit Tuulensuu ja Nordic. Ekasta sai samppanjaa laseittain vuosia ennen kuin samppanjasta tuli chic. Sitten ravinteli Bertha2H+K sekä Vinoteca del Piemonte. Jos taskussa kilisee ylimääräistä, mene ihmeessä Näsinneulaan. Se on gourmeeta ja korkealla. Pytinki pyörii ympäri kerran 45 minuuttiin 130 metrin korkeudessa, ja koska Tampere on tunnetusti kahden järven välissä, maisemat ovat oikeasti käsittämättömät. Kovalla tuulella myös huipulla tuulee ja huojuu. Voi nouska skumppa kurkkuun.

Niin ja siellä Pyynikin rannoilla ja kallioilla on ihania suojaisia piknik-koloja. Samat sopet soveltuvat myös muihin ulkoilma-aktiviteetteihin..

Tästä osuudesta tuli vähän lyhyt. Olen vissiin vieroittunut aiheesta. 

INFOA

Ja olisihan täällä vaikka mitä muutakin. Tampereella tapahtuu koko kesän. Kannattaa tsekata, mitä ja milloin. Lapsille vaikka mitä järjestää lasten kulttuuripalvelut, aikuisten menovinkit kompakteimmin koottuna tarjoilee Aamulehden menoinfo.

Jos ollaan tuttuja, kilauta kaverille. Täältä järjestyy matkaopas ja erinomaista pientä ja isoa seuraa.

27.5.2013

Minun kymppini

Eilen se sitten rykäistiin. Naisten ja Mutsien kymppi. Itse osallistuin karkeloihin ilman lenkkareita ja jälkihikeä. Oikeastaan vasta paikan päällä ymmärsin, kuinka paljon VI-TUT-TI kun en päässyt juoksemaan. Voin tietysti itselleni muistuttaa, että ihan kiva, että pääsin edes paikalle. 

Onneksi moni Mutsien kymppiin liittynyt asia liikutti ihan yhtä paljon kuin itse liikkuminen. Muiden into, porukka, laadukas kuohuviini, pienet reippaat kannustajat, ylenmääräinen Pågenin muffinssien ja vaahtokarkkien ahminen, blogituttujen tapaaminen (treffasin kaksi mainiota bloggaajaa ja mainiota tyyppiä EmmyAuroran ja JenniJeen, joista jälkimmäinen sopi hienosti myös täydentämään Mutsien Kympin sakkia). 

Ilmassa oli aitoa suuren urheilujuhlan tuntua (miinus Olli Lindholm) ja kaikki haasteeseen osallistuneet selvisivät enemmän kuin hienosti, osa alle tuntiin pinkoen! Kaikki olivat maalissa käsittämättömän hyvävoimaisen oloisia (lukuun ottamatta Katarinan nilkkaa) ja faktaa riitti vauhdista, sykkeistä ja suolakurkkujen roolista tankkauspisteillä. Satu haastettiin järjestämään juoksutapahtuma Islannissa, koska sellaista ei naisille tuntuvan valmiina löytyvän. Selkeästi juoksu ei niin monesta enää ihan kamalaa olekaan. Tai sitten se on vaan uusi paras syy vaatia omaa aikaa. 

Ensimmäinen nainen tuli maaliin noin 41 minuutin ajalla. Sähkölenkkarit, väittäisin.


Aviomies oli illalla liikuttava. Yleensä piiskurityyppinen kannustaja totesi tyynesti ”Sä olisit juossut ton helposti alle 55 minuuttiin”. Kiva, että joku uskoo meikäläiseen. Eikun, mitähän sillä on mielessä?

Lenkkareilla otan tulevat pari kuukautta iisiisti. Jos saan kesän aikana juosta, hieno homma. Jos pystyn juoksemaan ilman rasitusta seuraavaa pääkipua, vielä parempi. Jos saan asetettua itselleni syksyyn mennessä jonkun uuden tavoitteen jota kohti treenata, ihan parasta.

Ideana Mutsien kympin haaste teki sen mitä lupasi, vaikka lopputoteutukseni ontui pahasti. Palautti mieleen, mitä olin jo melkein unohtunut: Juokseminen on oikeasti tosi nastaa. 


Pitääpä vielä todeta, että tehokasta oli sponsorointi. Llagrima d'Or oli mainiota skumppaa ja sitä saa kotiovelle toimitettuna. Ensimmäinen tilaus kuplivaa ja vähän muutakin on tulossa juhannusmaisteluihin. Skål!


 

22.5.2013

Viikkoni kuvina - sairaalaperspektiivi

Monessa blogissa on viime aikoina viljelty tarinoita kuvina. Päiviä ja viikkoja. Mainio idea. Minun viikkoni ja vähän enemmän on tässä. Päässä on miljoona sanaa sairastamisesta, uudesta tilanteesta, peloista ja alkuun muuttuvasta arjesta. Olkoon sen aika myöhemmin tai sitten ei, mitäpä tätät vatuloimaan. Tämäkin on tapa käsitellä asiaa - yhtä merkillisimmistä ajanjaksoista elämässäni.


Täältä näkee kotiin asti.


Twopiece, kevään muotiväri.
 
Täysihoito

Liian moni sairaala on rapistumaisillaan.
 
Äitienpäivä sairaalassa on Äitienpäivä.


Kevyttä sen olla pitää.



Pidä itsestäsi huolta.
Yksiöni 11 päivää.

Ei paikkaa, missä ei voisi vähän shopata.
3 x 1000 mg kortisonia kiitos. Virkistää vieläkin.

Kotona jälleen. Yhdessä, vaikka ei vielä äidin sylissä. 
 
 

19.5.2013

Kyllä ne pärjää

Jotenkin ajaudun usein ajattelemaan, että olen korvaamaton arjessa. Että ruletti ei pyöri ilman tämän äidin organisointikykyjä. Äitinä olen varmasti korvaamaton, mutta organisaattorin rooli saattaisi sujahtaa luontevasti muillekin, jos vain antaisin myöden.  Leopardikuningatar pohti työmatkalle lähtiessään asioita, joita pitää hoitaa valmiiksi. Juuri samoja asioita mietin aina itse kun olen poissa päivänkin. Vaatepinot valmiina, pyykit pestyinä, ruuat valmiiksi vähintään ostettuina. Kirjoitanpa usein lapunkin muistettavista asioista.

Ai kenelle? Sille aikuiselle vastuuntuntoiselle isälle, joka kyllä osaa kaiken ja normaalisti silittää omat paitansakin, mutta jota ei huoleta onko jääkaappi täynnä ruokaa ja lapsilla tarvittavat tavarat tarhakasseissa ennen omaa työmatkaa. Koska olen mahdollistanut juuri tällaisen käytöksen ja roolit.

Mikä minua oikein vaivaa? Mikä meitä naisia oikein vaivaa? Veikkaan, että noin 90 % naisista toimii samoin ja helpottaa miehen rutiineja lähtiessään itse mille tahansa omalle ajalle joka kestää vähintään puoli päivää. Kertokaa pliis, jos olen väärässä. Että te vaan häivytte, vaikka jääkaappi ammoittaisi tyhjyyttään ja puhtaita vaatteita ei ole kenellekään valmiina. Ettekä muistuta unista tai rytmeistä tai hammaspesusta.  Kertokaa hyvät hyssynkäiset myös se, jos miehet suorittavat vastaavia aputoimenpiteitä poistuessaan itse paikalta yli vuorokaudeksi. Olen tässä asiassa mielelläni väärässä ja otan opikseni.

Isin kanssa tehdään hauskimmat jutut.
Itseasiassa otin jo opikseni. Kun tuli tämä sairaalareissu, jäi valmistelut aika puolitiehen. Yritin kyllä paniikissa ensiavun lavetilta klo 23 ohjeistaa, mitä kenenkin kannattaisi syödä seuraavana päivänä ja mitä pistetään päälle, jos on hellettä. Sen jälkeen olen luovuttanut. Ipanoilla on ollut tarhassa lainassa muiden huivit ja housut, kun on ollut vähän väärää kampetta mukana. Sairaalassa vierailujen aikaan niillä on ollut päällä ihan mitä sattuu. Kotona on syöty pääosin Saarioisten perunasoselaatikkoa ja pinaattilettuja. So what! Homma toimii, ne on puhtaita (suunnilleen), ruokittuja ja hyvin nukkuneita. Ne on käyneet saunassa, katsomassa bussivarikkoa ja lehmien laitumelle pääsyä (sellaisenkin kevätihmeen voi todistaa Tampereella hyvin lähellä keskustaa) ja tehneet muutenkin kaikkea coolia, jota en itse pesukoneen ja hellan välissä jaksa keksiä. Kaiken lisäksi molemmat turvaavat nyt tietenkin enemmän isään. Mikä ei ole huono juttu sekään.

Ja sokerina pohjalla. Aviomies on alkanut käyttämään Kakkosta potalla ja viimeisen kahden päivän aikana sinne on tullut sekä pissaa ja kakkaa. Tänään kotilomani aikana tyyppi esitteli ylpeänä taitojaan ja tekit pottaan kolmet pissat. Aika hyvin vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäiseltä ja vielä ilman äidin apua tai lahjontaa. Motivaattoriksi ron riittänyt komeat käsiläpyt homman päälle.

Joten tuo kolmikko todellakin pärjää ja hoitaa arkea omalla tavallaan. Kuvittelin, että mieleni tekisi puuttua asiaan, mutta eipä tee. Eikä edes sureta se, että valtani on menetetty. Tahtipuikkoihin pääsen kyllä käsiksi halutessani. Mutta jospa se yksi oppi tästä härdellistä olisikin se, että arkivastuu tasapainottuisi. Ihan oikeasti.
--

Sairaskertomus update.

Olen akateemisen väittelyn keskipisteenä. Diagnoosi on vaihtunut lennossa, samoin hoitolinja. Nyt hoidetaan kahta perin harvinaista tilannetta ja pyritään sulkemaan jompi kumpi vaihtoehto pois. Ainoa kaikkien hyväksymä fakta on se, että molemmat nikamavaltimot ovat tukossa. Mutta siitä evät lääkärit pääse tämän tutkimusrumbankaan jälkeen yksimielisyyteen, aiheuttaako sen dissekaatio (se suonen repeämä) vai vaskuliitti, joku verisuonitulehduksen laji. Perjantaista lähtien minua on hoidettu myös vaskuliitin vuoksi, mikä tarkoittaa 1000 mg kortisonia suoneen per päivä. Norsukaan ei saa sitä määrä. Astmalääkkeenä käytetään annostusta noin 20 mg/vrk ja sekin on jo iso annos. Mutta kortisonista saa tunnetusti virtaa, joten voisin kuurata vaikka koko sairaalan. Jos taas dissekaatioepäilyn vuoksi saisin niin tehdä.

Huomenna on jälleen magneettikuvaus, jossa nähdään, onko lääkkeellä ollut vaikutusta. Sen jälkeen viisaat eri koulukuntien edustajat diskuteeraavat. Tuloksena on uusi diagnoosi tai sitten ei. Olen ihan House-kamaa.

Mihinkään ei kuitenkaan juuri nyt satu ja saan kotilomailla päivät. Onhan sekin jo jotain.

16.5.2013

Sopeutumista

Ihminen on erittäin sopeutuvainen eläin. Kun pahin järkytys  on ohitettu ja kuolemanpelko alkaa väistyä, jää taas tilaa asian absurdien puolien käsittelylle. Puolitoista senttiä  (matka vauriokohdasta sinne pahamaineisen kallonpohjavaltimon alueelle) on aivoissa valovuosi, joten eihän tässä ole enää mitään hätää. Enää ei hetkauta edes se, että niitä dissekoituneita suonia onkin kaksi. Yksi molemmilla puolilla. Meikäläisellä pelittää nyt puolet rööreistä, mutta ne sitäkin tehokkaammin. Pauhaavat kuin kosket.

Täällä nuorisohuoneessa meitä on nyt kaksi tupladissekoitunutta juoksevaa äiti. Se on sen luokan tilastollinen harvinaisuus, että ei varmaan lähiaikoina samaan tupaan satu. Huonekaverilta jää väliin puolimaraton, joten minähän olen ihan lällysarjaa. Tosin yritän keulia sillä, että juoksin sairaalaan päätymistä edeltävänä päivänä sen vauhtilenkin kympin tuntivauhdilla ja revenneellä suonella. Kyllä sillä nyt jonkun extreme-kisan kärkeen pääsee. Voiskohan sen laittaa cv:hen?

Olen edelleen pihalla tilanteesta kuin lumiukko. Jos tässä tilanteessa, kaksi aivovaltimoa tukossa, olisi joku läheinen, hyperventiloisin ja panikoisin. Kun asia tapahtui itselle, sitä ikään kuin ulkoistaa itsensä tilanteesta ja keskittyy kiroamaan sivu suun mennyttä kampaaja-aikaa ja juurikasvun rehotusta.  Toki minä sen tajuan, että minulla on käynyt Ihan Helvetin Iso Tuuri ja ehkä jokin Suurempi Voima yrittää nyt kovasti näyttää elämän suuntaa tai ainakin patistaa tsekkaamaan prioriteettejä uudelleen. Tuli irtisanominen ja sitten tuli tämä. Tienristeys? Valinnan paikka? Asiat tärkeysjärjestykseen? Valaistumista ei ole tapahtunut. Haluan vain kotiin täältä laitostuttavasta ilmastoimattomasta penthousesta. Ehkä ymmärrys tulee myöhemmin. Kiitollisuus on toki matkassa jo nyt. Erityisen kiitollinen olen siitä, etten joudu opettelemaan uudestaan nielemään, puhumaan tai vaikka kirjoittamaan. Taidot ovat tallella yhtä epätäydellisinä kuin ennenkin.

Niin ja ei kai ne elämän isot palikat ihan väärässä järjestyksessä ole olleetkaan. Paitsi ehkä ystävien osalta. Heille ei aina ole ollut arkirallissa aikaa. Siksi olenkin ihan järjettömän onnellinen siitä, että moni on ollut läsnä ja jaksanut kuunnella näitä pelokkaita jorinoita. Kiitos ihanat.

Huomenna piti alkaa meikäläisen hartaasti odotettu Emäntä-viikonloppu isolla kirkolla. Olis ollut fine diningia, kuplivaa ja epämääräistä huojuntaa korkkareilla. Harmittaa vietävästi, mutta toisaalta kaksi palleroporonjäkälää kainalossa ajaa omankin ajan ohi. Ehtiihän sitä.

Kahta sottutukkaista reippailijaa on hillitön ikävä. Lapsia ei ole voinut täällä edes juurikaan miettiä, koska ikävä olisi poksahtanut ulos ja räjäyttänyt pari suonta lisää. Onneksi ipanat ihanaiset ovat jo viikossa oppineet, että iltaruokana syödään taatusti eineksiä ja sitten vedetään tennarit jalkaan ja karautetaan äidin luo. Helposti ne lopulta sopeutuivat. Kakkonen pihistää tottuneesti äidin iltaruualta tähteeksi jääneet leivät ja Ykkönen kerää pieniä lääkekippoja Barbielle mukeiksi. Siis nimenomaan Barbielle. Mummu oli ostanut lohdutukseksi ykköselle tuon muotomonsterin ja se on juuri nyt neidille jotakin ylimaallista. Tosin Ykkönen oli tyypin saatuaan ensimmäisenä kysynyt " Miten tällä on niin pieni pylly?" Olisin toivonut tämän vaiheen koittavan vasta parin vuoden päästä, mutta minkäs teet.

Kun tähän tottuu, vakavasti sairastaminenkin on aika arkista. Mielessä pyörii jo tarhareppujen pakkaus ja kesäkukkien istutus. Joita en kyllä itse saa istuttaa. Parin kolmen viikon sairaslomalla ja kuukausien rehkimieskiellon aikana on sitä aikaa sulatella tätä kaikkea.

Ja selvittää sitä, miten Ykkösen kuva on päätynyt jonkun teinityttösen FB-sivulle. Ja miten joku on sen taas juuri minun lapsekseni tunnistanut ja osannut tulla vinkkaamaan. Ne kuuluisat SoMen nurjat puolet tulevat nyt tutuiksi.

14.5.2013

Pääasiaa

Äitienpäivä tuntui äitienpäivältä sairaalassakin. Ykkönen toi itsepoimittuja valkovuokkoja ja molemmat ipanat olivat askarrelleet liikuttavat kortit. Ykkönen oli tekaissut myös tiskirätin, jossa luki haparoivasti Äi-tii.

Ajattelin naivisti kirjoittaa, että paras äitienpäivälahja ei tullut lapsilta, se tuli jostain korkeammalta -olen elossa. Alustava diagnoosi tilanteessani on nikamavaltimon dissekaatiosta johtuva tukos, eräänlainen suonen repeämä. Suonessa on kerroksia ja ne ovat minulla irronneet toisistaan ja tihkuttavat verta muodostaen tukoksen. Vaurioitunut kohta on haasteellisessa kohdassa. Jos tilanne  etenee, aika vähän on tehtävissä. On vaan otettava droppia, laimennettava verta ja toivottava, että hoito tehoaa. Ettei mikään enää lähde suonen sisällä liikkeelle. Jos se etenee kallonpohjavaltimon alueelle, tilanne on musta. Kallonpohjavaltimon tukoksista hoitamattomina  jopa 80 % johtaa kuolemaan. Noin, siinä se on sanottuna.

Tällä diagnoosilla olen onnistunut voittamaan lottovoittotyyppisissä sairausarpajaisissa. Tila on harvinainen, mutta toisaalta tyypillinen aivoverenkiertohäiriö "nuoremmissa ikäluokissa". Tilanne vaatii syntyäkseen yleensä jonkinlaisen ärsykkeen;  onnettomuuden, retkahduksen tai niskan alueen manipulaatiohoidon. Minä kävin viikko sitten hieronnassa. Se on voinut aiheuttaa tilanteen tai sitten ei. Syntytavalla ei ole niin merkitystä kun tässä joka tapauksessa ollaan. Suurin osa dissekaatioista todetaan kun oireet ovat rajummat ja vaikuttavat jo toimintaan, näköön, puhekykyyn, tajuntaan jne. Minulla todellakin kävi tuuri, olin ajoissa mankumassa hoitoa. Aviomiehestä ja ennen kaikkea Aviomiehen oikealla alalla työskentelevistä ystävistä on ollut korvaamatonta hyötyä. Olen päätynyt
tutkimuksiin ennen kuin itse olisin omatoimisesti hakeutunut tutkimuksiin.

Täällä meitä makaa kuumassa ja aurinkoisessa huoneessa kaksi nuorta naista ja yksi vähän
varttuneempi. Näissä karkeloissa minäkin kuulun kategoriaan nuori. Kaksi kertaa päivässä opettelemme pistämään vatsamakkaraan hepariinia. Makaaminen on niin hanurista.

Tuntuu, etten kuulu tänne. Täällä on kovin erilainen tunnelma kun synnytysvuodeosastolla, joka on ainoa aikaisempi kokemukseni sairaaloista yöpaikkana. Vaikka sielläkin oli kovin kivuliasta ja uupunutta porukkaa, syy kipuun oli iloinen asia. Täällä sen sijaan haiseekin sairaalle. Pelkään, että haju tarttuu. 

Nyt pelottaa oikeastaan enemmän kuin tullessa. Olen lukenut liikaa ja osaan jo tulkita henkilökunnan epämääräisiä selityksiä. Kukaan ei osaa vastata kysymykseen, voiko tilanne vielä edetä sinne pahemman puolelle. Kukaan ei osaa sanoa, koska koko verenkiertoni vamma-alueella on poikkeava. Että koko homma ei olisikaan tukos vaan vaskuliitti, verisuonten tulehdustila. Tarvittaisiin tohtori House. Juuri nyt tilanne on hyvä, kotiinpääsyä odottava, vaikka moni asia on auki.

En silti taida vieläkään täysin ymmärtää, kuinka läheltä piti tilanne on ollut. Pelkään kuitenkin jokaista kivun vihlaisua ja asennon kääntöä. Että jos jotain lähtee liikkeelle. Pelkään nostaa lapsia syliin.

Lapsetkin pelkäävät, Ykkönen ainakin. Äidin pieni silkkitukka ymmärtää jo niin paljon. Hämmentyy täällä huoneessa. Hämmentyy äidin sairaalapyjamasta, kanyylista kyynärtaipeessa ja tästä tunnelmasta. Katsomaan tullessaan neiti käpertyy tähän sängylle viereen, ei puhu mutta puristaa lujaa ja haluaa katsoa yhdessä pikkutelkkaria. Kakkonen komentaa "Äiti kotiin heti", mutta marssii reippaasti ulos ja huutaa "Moikka" eikä ole moksiskaan kun äiti ei seuraa. Päiväkotiakin on informoitu, jos lapset vaikka reagoivat siellä.

Olen kymmenennessä kerroksessa. Täältä näkee oikeastaan kotiin asti. Se on hyvä.

Lohdutukseksi Mutsien kympin kariutumisesta luin Miika Nousiaisen Maaninkavaaran yhdeltä istumalta. "Hulluja nuo juoksijat, ihan hyvä ettei tartte" lohduttelen itseäni.

Kyllä tää tästä. Pakko. Lapset tarvitsevat äidin. Aviomies motkottavan vaimon. Minä oman arkeni.

"Temppiä äiti, temppiä" huutelee aina Kakkonen kun korotan ääntäni kotona. Nyt tulee temppi tarpeeseen.

On muuten aikaa blogata. Ja lukea. Useampi kevätviikko tähän putkeen.


11.5.2013

Entä jos äiti sairastuu

Aika monessa perheessä arki menee kaaokseen, kun yksi tai useampi lapsi sairastuu. Se on kurjaa, väsyttävää ja siinä kärsii asianomaisten lisäksi työt ja hoitohommiin joutuva lähipiiri. Kaikista kurjinta on nähdä pienen ihmisen kipu ja hätä. En osaa kuvitellakaan, miltä tuntuisi, jos lapsi sairastuisi vakavasti.

Aika nopeasti kuitenkin huomaa, että homma eli kokonaisuus nimeltä perhe, joutuu todelliseen kaaokseen, kun perheessä sairastuu äiti. Terveisiä vaan Taysista, meillä on nyt palikat sekaisin.

Oli nimittäin se flunssa, joka ei meinannut jatkua, ja joka esti juoksemisen. Jo ennen flunssaa oli pääkipu, joka kesti ja kesti. Luulin niiden liittyvän toisiinsa. Kävin hierojallakin, jos tämä olisi saanut jumiutuneet niskat kuriin ja pääkivun hellittämään. Ei auttanut, kipu paheni. Juoksin kuitenkin tosi kovan lenkin, koska ajattelin senkin helpottavan lihasjumia ja pääkipua. Seitsemän kilometriä kympin vauhdilla, hyvä minä. Ei auttanut. Seuraavanä päivänä Aviomies kyllästyi pikkurouvan mutinaan ja patisti kilauttamaan kaverille, eli neurologi-ystävällemme. Seurasi passitus päivystykseen ja ilta tutkimuksia komean neurologin ja vielä komeamman kandin tahdittamina.

Kun Herra Päivystävä Neurologi lopulta palasi CTC-varjoainekuvauksen kanssa luokseni, tajusin hänen ilmeestään nanosekunnissa, että kävi niin sanotusti ohraset. Päänsäryn aiheuttaa toisen nikamavaltimon tukos. Päähän menevistä neljästä rööristä yksi on pois pelistä. Minä taas olen pelistä pois viikkoja ja senkin jälkeen hieman erilaisessa tempossa.

Kun sain tiedon, ensimmäinen ajatukseni oli, onko kaapissa ruokaa lapsille ja miten ne pärjää. Seuraavaksi olinkin jos soittamassa lisäapuja. Sitten panikoin, miten mies pärjää kun sillä on tietysti juuri nyt päivystys ja kaikki. Ja etten nyt voi juosta sitä kutkuttavaa kymppiä. Ehkä neljäntenä taisin miettiä, kuolenko minä.

En kuulemma kuole, mutta tilanne on vakava. Tuli se kuuluisa stoppi. Makaan sairaalan osastolla ja vessaankin pitää mennä pyörätuolissa. Päätä särkee ja siellä tikittää aikapommi. Tukoksen aiheuttama hyytymä voi lähteä liikkeelle ja aiheuttaa Ison Kohtauksen. Aikamoista.

Päällimmäisenä on edelleen huoli muista. Ykösestä Ja Kakkosesta. Miten ne äidin ipanat pipanat pärjää, miten äiti pärjää ilman niitä edes vuorokauden. On aika eri asia olla poissa kotoa ansaitulla omalla ajalla vaikka Kiinassa kuin sairaalassa, jossa ajattelen koko ajan niitä, jotka eivät ole tässä ja joiden kanssa haluaisin olla. Tulee vähän erilainen äitienpäiväkin.

Jo nyt on selvää, että meidän ympärillä on mahtava joukko ihmisiä, ystäviä, jotka auttavat. Vaikka toivottavasti toivun tästä kotikuntoon viikossa, jatkuu toipuminen pitkään viikkoja, jos ei kuukausiakin. Paranemisen lisäksi valtava ponnistus tulee olemaan arki, jossa en voi heiluttaa tahtipuikkoa entiseen malliin ihan hetkeen. Mitä minä surenkin sitä eniten, että taakka siirtyy Aviomiehelle, anopille ja appiukolle.

Tää tuntuu kyllä huonolta vitsiltä.


9.5.2013

Hitto näitä huussihommia

Luovuudesta ei ole aiheen suhteen ollut pulaa.
Nyt näinkin relevantti aihe täällä mielessä kuin pissa. Tai sen puute. Kun ihan tarhan tädit ovat  jo jonkin aikaa ihmeteleet, että miten se Ykkönen käy niin vähän pissalla. Enpä ollut moiseen tajunnut kiinnittää huomiota, mutta kun siitä tehtiin asia, niin tietenkin siitä tuli ASIA. Mitä  tarkoittaa, jos ipana ei pissaa riittävästi? Että se käy pissalla aamulla ja illalla ja parhaimmillaankin kertoja on kotipäivinä korkeintaan kolme. Juoko Ykkönen liian vähän, vaikka se eilenkin vetäisi iltaruualla pari puolikasta mukillista maitoa ja iltapalalla mehulasin ja lisää maitoa ja päivän muut juomat siihen päälle.  Pitääkö tästäkin nyt huolestua ja mihin se neste sitten katoaa? Haihtuu ihon läpi?Onko vähäpissisyys oire jostakin?

Helppoahan tuo pidättely on aina ollut. Ykkönen oppi kuivaksi käytännössä viikossa kahden vuoden ja noin viiden kuukauden iässä. Sitä ennen oli ollut jo pottarallia ja tarrapalkintoja ja vaikka mitä. Mutta kun neitiä ei selkeästi aina palkinnon uutuudenviehätyksen jälkeen napannut, niin en sitten jaksanut keksiä uutta ja homma jäi. Kakkonen oli Ykkösen ensimmäisen kuivaksi opetteluponnistuksen aikaan alle vuoden ikäinen, joten omalla koomallakin saattoi olla vaikutusta harjoitusintoon. Kun vaipoista sitten päätettiin luopua, sovittiin yhteisistä pelisäännöistä päiväkodin kanssa ja tsempattiin neitiä molemmissa osoitteissa. Ykkönen laittoi isotyttö-moodin päälle ja alkoi kuivaksi siltä istumalta. Yövaipasta luovuttiin siitä noin kuukausi myöhemmin. Sen jälkeen ei ole tarvinnut miettiä pissahommia ennen tätä.
Vahinkoja on tullut tosi harvoin. Yövahinkojakaan alla yhden käden sormilla laskettava määrä.  Project Maman Katja  määritteli kasvamisen merkkipaaluina sen, kun suojalakanan voin ottaa sängystä pois. Täh? Ei meillä ole mitään sellaista ollut. Mikä ei sinänsä ole yllätys, koska meillä tuntuu olevan moni tällainen käytäntöä helpottava asia ihan retuperällä. Olisi se varmaan alkuun ollut hyvä henkinen turva. Vaihdoin sitten ne lakanat ja pesin pyykkiä.

Koska ongelmia ei ole ollut, olen lopettanu myös pissalla käymisestä muistuttamisen ennen automatkoja tai muita menoja aikaa sitten. Kun Ykkönen on todennut, että ei ole pissahätä, hän tosiaan tarkoittaa sitä. Ei ole tullut hätä kesken mitään. Mitä nyt alussa parit nauru- ja juoksupissat. Ainoa haasteellinen reissu on ollut yöjunamatka Kemijärvelle. Toimitus junan meluisassa turboimulla varustetussa minivessassa ei meinannut luonnistua ja neiti oli aamulla kirjaimellisesti jalat ristissä. Mietin jo pikkuveljen vaippojen lainaa, kunnes noin sadan vaunun päästä löytynyt iso invavessa pottineen kelpasi.

Mutta että liian harvoin voi pissata, siihen en nyt sitten osannut varautua kaikkien muiden näiden lapsivuosien aikaan eteen tulleiden omituisuuksien joukossa. Tämä aihe on jotenkin surkuhupaisa esimerkki asiasta, joka sujuu hyvin ja jossa ei ole minusta ongelmaa, mutta yhtäkkiä se kääntyykin sellaiseksi, vaikken vielä ymmärrä miksi. Näitä yllätyksiä tulee näköjään lasten toimintojen kanssa. Eiköhän tässä lopulta ole kyse hiton hyvin hallituista lihaksista ja se on enemmän peukutuksen kuin huolen paikka. Äidin lihaksisto ei toimi enää ihan samaan tapaan..

No, nyt pitäisi vielä aloittaa Kakkosen kanssa sama opetteluralli. En sitten millään jaksaisi. Voiko tämän vaiheen ulkoistaa? Herra reagoi näihin hommiin ihan eri tavoin kuin Ykkönen aikanaan. Pidätyskykyä Kakkoselta kyllä jo löytyy ja nyt olisi selkeästi tosi hedelmällinen aika opetella. Herra ei vaan kerta kaikkiaan halua. Vaippa on turvasatama ja Kakkonen vaatimalla vaatii vaipan jalkaan kun hätä on lähellä. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin ipana, joka osaa ilmoittaa ”pissa” ja ”iso kakka” sopivasti ennen hätää, mutta ei suostu tekemään tarpeitaan pottaan vaan odottaa vaippaa ja turauttaa tavaran sinne talteen. Ai niin, vaatiihan hän aina vaipan vaihdon yhteydessä näyttämään, mitä sinne nyt sitten tuli. Siinä sitten asiaan kuuluvasti yhdessä ihastellaan isoa pökälettä.

Vai oliko se nyt muka niin, että tytöt muka oppivat nämä hommat helpommin? Luulisi nyt pientää poikaa kiinnostavan kun saa vaikka roikkua kiinni pilissä ihan luvan kanssa ja sihdata pottaan - siis istualleen. Huoh. Onneksi vielä ei ole mikään kiire. Luulisi tuonkin jossain vaiheessa tajuavan, että potta ja vaipattomuus on cool ja yhtä kuin "iso poika".

Mutta milloin ideaalein aika sitten menee ohi ja jopa lapset itse tajuavat, että he ovat jo aika isoja vaippoihin? Neljän vanhana? Minusta se kuulostaa tosi normaalilta. Mutta niitäkin tarinoita tuttavapiiriin mahtuu, jossa hommasta tulee pitkittyessään ongelma lapselle itselleen. Mikä ei tietysti helpota urakkaa yhtään.

Toisaalta sitten kun niitä vaippoja ei ole enää kummallakaan ipanalla, ovat ne molemmat jo tosi isoja. Se on samalla sekä Superhurraa että Sniff.

5.5.2013

Mikä on kun suksi ei luista

Euforisen onnistumisen tunteen jälkeen seuraa yleensä jonkinlainen lamaannus. Siellä ollaan.

Huolimatta siitä, että maanantaina tapasin vihdoin muut mainiot Juoksevat mutsit ja pingoimme hurjan lujaa* ympäri Esport Centeriä** vauhtifiilistelyn merkeissä, enää ei kulje ei. Luulin ensin, että seuralaiseni on jokakeväinen allergia ja aloin syödä droppeja. Silmiä ei tosin kutittanut ja nenä valui muuta kuin kirkasta allergiaräkää, joten suuntasin lenkille. Juoksin tällä viikolla kaksi lyhyehköä vauhtilenkkiä. Keuhkoihin pisti ja sykkeet huusivat missä tahansa vauhdissa.

Ei ihme, sillä eivät oireet olleet allergiaa, vaan kunnon flunssaa. Eilinen oirekirjo osoitti sen selvästi. Olen nyt sitten juossut kaikkien sääntöjen vastaisesti sairaana. Tauti pahenee, jäytää lihaksia, tekee silmistä valonarat ja täryyttää päässä. Tämä versio ei ole toistaiseksi reagoinut Buranaan eikä Duactiin. Kotona liikuskelu nostaa sykkeet peruskestävyystasolle. Portaiden nousu on jo
vauhtikestävyysharjoittelua. Teoriassa kunto siis nousee tässäkin?


Flunssa on hanurista ihan yleensä. Flunssa on todella syvältä hanurista silloin, kun on Tavoite ja Into. Ja PMS oireet samaan aikaan. Minulla on kolme viikkoa aikaa sairastaa ja treenata taas niin, että saisin vähän parannettua kympin aikaani tästä normihölköttelystä. Totuus lienee se, että flunssa heikentää kuntoa ja työtä joutuu taas tekemään enemmän alusta. Kettu ja **tu ja mitä näitä nyt on.

Sigg ei päässyt vielä tositoimiin, Duact pääsi.
Olin ajatellut, että tällä viikolla pääsen fiilistelmään vauhtikestävyyttä, haastamaan itseni juoksemaan päälle 160 sykkeillä ja katsomaan mihin tämän mutsin rahkeet riittävät. Halusin päästä kokeilemaan rajojani siinä määrin, että voisin miettiä oman realistisen ajan kympille. Ei ehkä se tunti, ehkä 1.05 tai 1.07, niissäkin on iso ero sekunneissa per kilometri. Takapakista johtuen osallistuminen, maali ja oma normaali lenkkivauhti ovat kovassa huudossa. Plääh.

Ykköstä ei superpitkien yöunien jälkeen nukuttanut päivällä, joten hän raahasi iPadin viereeni sänkyyn kun tärisin peiton alla. Hän myös keitti äidille lääkkeeksi duplo-mansikkasoppaa ja paijasi samalla kun katsoi sadatta Maikkia ja pelottavaa Ponchoa. Roolit vaihtuivat ja kolme vee neljä kuukautta on jo hyvä hoitaja. On se hyvä, että sairasta hoitaa toinen sairas, keuhkoputkentulehduksen kaatama. Aviomies kun lähti puukottamaan vapaapäivänään vähän sairaampia töihin, kun tuli taas muka niin mielenkiintoinen keikka ja kukaan muu ei osaa.. Terveisiä vaan marttyyri-vaimolta.

* Testasimme pari kierrosta vauhtia, jossa kymppi olisi taittunut 50 minuutissa. Siinä vauhdissa 800 metriä henkihieverissä sujui kyllä, metriäkään pidempi matka ei olisi kulkenut. 

** Olin ihan fiiliksissä pyöreän sisäradan kiertämisestä. Tuli jotenkin vinttikoiramainen olo sillä joustavalla alustalla omalla radalla pyöriessä. Vielä kun olisi ollut sopivavauhtinen jänis siinä edessä, mielellään Fami-patukkaa heilutellen. Johan olisi tämä mutsi pinkonut.

2.5.2013

Sisko ja sen veli


Minä olen ainoa lapsi, joten minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä on olla sisarus tai mitä on yhdessä kasvaminen, yhteen tai erilleen, lyhyellä tai pitkällä ikäerolla. Muistan kyllä haaveilleeni sisaruksesta, nimenomaan siskosta, koko lapsuuteni. Vaan isäni otti ja kuoli jo äitini raskauden aikana, joten me jäimme äidin kanssa kaksin. Kummitätini oli lastenkodin johtajana ja häneltä yritin vuosia kinuta siskoa meille adoptoitavaksi. Seitsemänkymmentäluvulla lapsia tosiaan sijoitettiin lastenkoteihin (onko sellaisia edes enää vai ovatko kaikki perhekotea?), ja joissakin tapauksissa lapsia myös adoptoitiin tai ainakin sijoitettiin perheisiin suoraan niistä. No, äidilläni oli riittävästi tekemistä tämän yhden lapsukaisen kanssa, joten sisarus jäi saamatta. Jonkinlainen kaipuu aiheeseen kuitenkin jäi, kaikilla muillahan tietenkin oli sisko tai veli, ja se tuntui jotenkin turvalliselta.

Jos säkin niin mäkin
Tällä hetkellä tarkkailen omien ipanoidemme sisarussuhteen muodostumista, enkä voisi olla onnellisempi siitä, millä tolalla asiat ovat. Ykkönen ja Kakkonen ovat tiukasti yhteen hitsautunut omakivayksikkö, joka järjestää jatkuvasti Kummeli-show tyyppistä arkihuurmoria ja tarjoilee äidille ilon hetkiä käytöksellään toisiaan kohtaan. Ipanat känisevät todella harvoin keskenään ja muodostavat jo tässä vaiheessa yhteisen liittouman vanhempien ylivaltaa vastaan.

Tarhassa he ryntäävät ensimmäisinä toistensa luo. He myös karkailevat omista ryhmistään naapuriryhmään kurkkimaan, mitä toiselle kuuluu. He halailevat spontaanisti toisiaan kesken leikkien ilman sen kummempaa syytä. He kysyvät aina herätessään ensimmäiseksi toisiaan, erityisesti Kakkonen Ykköstä. ” Missä Ykkö on, äiti ei näy.”. Kun jompikumpi onnistuu kinuamaan keksin, hän kinuaa kaksi, että voi viedä aarteen myös toiselle. Kun äiti tai isä komentaa jompaa kumpaa, toinen puolustaa. Kakkonen kurtistaa kulmiaan ja murisee siskonsa puolesta. Ykkönen toteaa suoraan, ettei pikkuveljelle saa puhua tai huutaa noin rumasti. Ipanat ovat jo oppineet jakamaan paljon ja antamaan välillä periksi toisen tahdolle. He odottavat kohtuullisen kiltisti omaa vuoroaan, jos vaikkapa pukeminen on toisen kanssa kesken. Tottakai jakaminen on joskus hankalaa, mutta molemmille toimii jo puhe ja jatkuva selitys, jonka tarkoitus tehotoistomaisesti opettaa, että ensin on toisen vuoro ja sitten taas oma vuoro ja sitä rataa.

Yhteispelillä - välillä.
Joka ilta ipanat toteuttavat sanatonta sopimustaan. Jossakin vaiheessa iltapalan jälkeen jompikumpi alkaa kiskomaan
paitaa pois, toinen näkee tämän ja seuraa perässä. Alta aikayksikön käynnissä on vähintään puolen tunnin nakupelleshow, jossa tarkoitus on juosta mahdollisimman lujaa alasti ympäri kotia (jos meillä siis saisi juosta sisällä..) ja lopulta tehdä lattiapissat Kakkosen toimesta. Minun mielestäni kyseessä on pakollinen näännytysoperaatio, joka tarvitaan, että ipanat saisi jotenkin nukahtamaan.Vappuaattona meillä oli aika liuta vieraita ja lapsia (lapsethan eivät kuulu kategoriaan vieraat). Nakukohtaus toistui ja kahden alastoman apinan kirmatessa skumppalasi kädessä patsastelevien aikuisten välissä tilanne oli taatusti sellainen, joissa jokainen vanhempi ajattelee "Miten noi lapset voi olla noin villejä, onneksi ei meillä.” No, me muotoilemme tämän tietysti niin, että meidän lapset ovat aktiivisia ja sosiaalisia.

Tappeluja tulee harvoin. Yllättävän harvoin. Pääosin tappelut koskevat iPad-vuoroja. Perustelen tuon helvetinkapineen käyttöä tämänikäisillä sillä, että meillä on ladattu koneelle muutama tosi hyviä palapeli/muistipelijuttuja. Kuvittelen, että ne ovat oikeasti älyllisesti stimuloivaa puuhastelua. Toki Kakkonen menee sotkemaan Ykkösen hienoja leikkejä välillä, johon Ykköseltä menee hermo, jolloin hän itse sotkee vielä enemmän. Ykkösen ansioksi täytyy kyllä todeta, että yllättävän kärsivällisesti hän näitä häiriöyrityksiä jaksaa. Tosin vaatii se usein vanhemman läsnäoloa ja rauhanneuvottelijana toimimista ja leikin siirtämistä turvallisemmille vesille. Kakkonen on kuitenkin oppinut hienosti mutisemaan sieltä kulmiensa alta "aateeksi".


Kimppakiva vol. tsiljoona.
En osaa suoraan vastata, miksi tyypit tulevat niin hyvin juttuun keskenään, mutta aion yrittää, koska uskon, että näiden ipanoiden hyvää suhdetta selittää muutama asia.

Sisarussuhde on aina hyvä ennen kuin jotain peruuttamatonta ikävää tapahtuu. Niin, eikös lapsi ole kuin puhdas taulu. Ennen kuin mitään on pilattu, asiat ovat hyvin. Pätisikö tämä sisarussuhteeseenkin? Niin kauan kun homma toimii jonkinlaisessa win-win tilanteessa, suhde on lähtökohtaisesti toimiva ja vasta ylitsepääsemättömät konfliktit muokkaavat sitä uuteen suuntaan.

Ikäero. Monessa yhteydessä on puhuttu sisarusten ikäeron vaikutuksesta. Läheiseksi voi tulla tai olla tulematta lyhyellä tai pitkällä ikäerolla. Meillä pieni ikäero tuntuu olevan hyvä juttu - tässä vaiheessa. Ykkönen tuskin enää edes. muistaa aikaa ennen Kakkosta ja vauvan syntymän aikaan hän oli niin pieni, ettei varmaan hiffannut koko asiaa, ei ainakaan osannut sanoiksi pukea. Koska uuden tyypin pesiytymisestä ei seurannut mitään hälyyttävää neiti taisi sopeutua tilanteeseen aika sujuvasti. Ainakin omassa lähipiirissä hieman vanhemmat lapset ovat jotenkin konkreettisemmin jo ennen syntymää ymmärtäneet vauvan tulon ja oman yksityisasemansa heikkenemisen. He ovat reagoineet voimakkaammin vaatimalla palauttamaan vauvan, järjettömällä kiukulla tai vauvan kiusaamisella. Mikä ei tarkoita, että tämä olisi suuremman ikäeron automaattisesti aiheuttama reaktio tai ettei homma voisi tasaantua myöhemmin. Keksin toisaalta myös sata ja yksi syytä sen suuremman ikäeron puolesta, varsinkin äidin arjen helppouden näkökulmasta. Taisin rukoilla Kakkosen syntymän jälkeen pari kuukautta, että ikäeroa olisi ollut vähintään vuosi lisää omatoimisuuden ja kuivaksi oppimisen tuoman mukavuuden vuoksi.

Sisarusten sukupuoli vaikuttaa suhteeseen. Ei ainakaan meillä tässä vaiheessa. Toki niillä on omat selkeästi sukupuolelliset juttunsa (juu todella stereotypisesti nuket vs. autot), mutta niillä on myös oma hippojen, ulkoleikkien ja keskinäisen käkätyksen maailmansa, jossa sama tai eri sukupuoli ei vaikuta millän lailla. Ehkä tällä on merkitystä jossakin nuoruuden kuohunnan vuosina, mutta haluaisin uskoa, että juuri sisaruus kantaa ohi sukupuolisidonnaisten touhujen ja löytää sopivan muotonsa eri kehitysvaiheiden aikana.

Uuden vauvan helppous vs. vaativuus. Luulen,  että meillä suurin tekijä hyvän sisarussuhteen muodostumisessa on ollut hyvä tuuri. Tuli helppo uusi vauva. Kun Kakkonen on ollut tyytyväinen tehoimuri ja itsekseen viihtyvä tarkkailija, Ykköstä ole tarvinnut jättää millään lailla paitsioon vauvavaiheessa, joka taas on varmasti vähentänyt mustasukkaisuutta. Äiti ei ole ollut kiinni  kanniskelu- tai imetyssessioissa kun sellaisia ei ole ollut ja hoitohommiin olemme ottaneet neidin aina mukaan. Itseasiassa en edelleenkään tiedä, mikä on imetysmaraton tai tankkaus, kun Kakkosen enkat rinnalla olivat maks. 10 minuuttia ja herra toimi niin tehokkaasti ja itsenäisesti, että isosisko  pystyi keikkumaan imetyksen aikana äidin toisessa kainalossa. Vähänkö terapeuttista Ykkösen imetystaistelujen jälkeen. Kun Kakkonen ei ollult myöskään erityisen itkuinen ipana, ei Ykkösen tarvinnut kantaa vauvasta huolta (moni isompi lapsi ilmeisesti tekee niin) eikä vauvan käninä  ärsyttänyt häntä. Kun vauva röhnötti sivupinniksessä tai pyöri jossain meidän vanhempien välissä, valtasi paikkansa perhepedissä myös Ykkönen. Siinä oltiin kaikki symbioosissa keskenään ja paitsiossa oli lähinnä Aviomies. Joka onneksi kesti vaiheen kuin mies.

Vanhempien käyttäytymisen merkitys. Täyttä hepreaa. Vaikuttaa varmasti, mutta kuinka paljon, ja kuinka suuri osa tästä on tiedostettua ja harkittua ja kuinka paljon tiedostamatonta käytöstä. Meillä kai ainoa ohjenuora on ollut se, että yritämme kohdella ipanoita samoin ja niin, että molemmat ovat mukana samalla tavalla kaikissa yhteisissä jutuissa. Toinen juttu meillä on aina sekä yhden että kahden lapsen aikaan ollut puhkiselittäminen. Olemme aina selittäneet selittämästä päästyäänkin, mitä tehdään, mitä tapahtuu, miksi isiäitivauvanaapurinkoira reagoi noin kuin tekee. En tiedä toimiiko selitys lapsiin, mutta se toiminut ainakin meihin vanhempiin.

Ideaalutilanne ei varmaan ole sekään, että näitä kahta kohtelee yhtenä yleisenä yksikkönä nimeltä lapset. He ovat sisaruudesta huolimatta yksilöitä ja vaativat omat lähestymistapansa, samoin oman aikansa molemman vanhemman kanssa myös omiin juttuihinsa. Tähän liukuhihnameininkiinkin kun on aika helppo sortua arkikiireessä ja erityisesti väsyneenä. Puhutella molempia lapsia samassa lauseessa tekemään samat asiat. Mutta kun ei ne samat niksit auta eivätkä ne reagoi puheeseen, käskemiseen, huutamiseen, esimerkkiin samalla tavalla. Esimerkiksi toisen saa lahjomalla (Muumi-keksi, pulla) hyppäämään vaikka junan alle ja toiselle pitää keksiä kilpailu, minkä varjolla edes pissa saadaan hoidettua. Eikö teillä muilla muka ole pissakilpailuja?  Tämä on asia, jonka merkitys varmasti kasvaa entisestään kun aikaa kuluu ja temperamentti ja kiinnostuksen kohteet vielä jalostuvat. Kun vaan oppisi tässä itsekin, mistä narusta vetäminen toimii.

Sisko pakotti!
Tai sitten se suhteen kehittymisen selittävä tekijä on kuun asento tai juomaveden koostumus. En tiedä, eikä selityksellä ole niin väliäkään. Pääasia, että tämä(kin) asia on mennyt tosi paljon paremmin kuin kuvittelin. Sisarus on juuri nyt pop ja toivottavasti sellaisena säilyykin. Ja onhan se muuten helvetin kätevä, että paras leikkikaveri on jo nyt joku muu kuin äiti tai isä!

Mistä tulikin mieleen, että isosisko vaikuttaa minusta selkeästi Kakkosen taitojen kehittymiseen. Herra ymmärtää jo jotakin yhteisleikkien maailmasta (toinen tehokas kasvattaja on tietysti tarhaviidakko), on ainakin kiinnostunut niistä eikä pelkästä omasta kivasta. Samoin uskoisin isosiskon seuraamisen nopeuttaneen myös Kakkosen puheen kehitystä. Tämä puolikalju vuoden ja kahdeksen kuukauden uhmake puhuu taukoamatta kuulijalle kuin kuulijalle monisanaisin lausein (perusmuotomongerrusta tietty) eikä kommunikaatio-ongelmia juurikaan ole. Se on minusta paljon se. Tämä vaikutus on tietysti ihan oma tulkintani, voihan tuo ukkeli olla vaan helvetin kova hölösuu. Ja sitten tulee mieleen vielä ne sata muuta asiaa, joihin sisaruus tuntuu vaikuttavan positiivisesti.

Kun seuraan tätä menoa, olen edelleen pikkuisen haikea siitä, että minulla ei ole moista viharakkauden kohdetta. Sisarus on mieletön rikkaus, jonka soisin jokaiselle lapselle. Sanon näin sen uhallakin, että mielestäni jokaisen vanhemman ajatus perheen lapsiluvusta on oikea.