27.2.2013

Nyt meni hermot ja sen kyllä huomaa

Anteeksi hyvä työnantajani, että käytän muutaman minuutin aamusta bloggaamalla työkoneelta. On pakko, kun ketuttaa niin paljon. 

 
Olen vahvasti sitä mieltä, että äitiys on universumin kiero tapa opettaa lyhytpinnaiselle ja muka-kaikki-tietävälle naiselle kärsivällisyyttä. Olen joskus jopa ihmetellyt sitä, miten kärsivällinen ja selittävä jaksan olla lasten kanssa. Totta kai hommat loppupeleissä hoituu helpommin, jos vaan jaksaa kuunnella sitä vänkytystä, jatkuvaa takin kääntämistä, kohtuuttomia perusteita ja volyymin vaihteluita ilman, että itse lähtee huutokilpaan mukaan. Äänen käyttö, komentaminen tai muut vastaavat vaativat aikuisten uhittelut eivät todellakaan toimi ainakaan meidän lapsiin. Neuvottelu, syli ja lehmän hermot toimivat. Tämä saattaa olla itsestään selvää monelle, minä olen oppinut sen kantapään kautta. Tosin omasta mielestäni kehityskelpoisen nopeasti.
 
Sitten on niitä aamuja, jolloin unohdan kaiken edellä sanotun. Ykkönen juoksee sukkasillaan nollakelissä oven raosta isän perään ja huutaa ikäväänsä äksänä lumessa katoavan pyörän perään, makaa äksänä seuraavat puoli tuntia eteisen lattialla huutaen vuoroin isää, äitiä, pupua tai mitä tahansa objektia, joka ei ole käden ulottuvilla, karkaa huutaen yläkertaa piiloon ja paiskoo ovia, pysyy huutavana makaronina puettaessa ulkovaatteita, pysyy huutavana makaronina kun siirrettäessä turvaistuimeen, punkeaa pois turvaistuimesta, karkaa auton ovelta ja lähtee juoksemaan kotiin tarhan pihalta, makaa kiinnioton jälkeen huutavana äksänä tarhan pihalla välittämättä ympärillä ihmettelevistä iloisista lapsista, makaa huutavana äksänä tarhan eteisessä suostumatta riisumaan, roikkuu huutavana äidin housuissa, takissa ja sylissä kun yritän riisua näytelmää hiljentyneenä edelliset 45 minuuttia seurannutta Kakkosta. Siellä yläkertaan karkaamisen ja ulkovaatteiden pukemisen välillä meni äidiltä niin sanotusti hella kutoselle ja huusin kuin hyeena Ykköstä rauhoittumaan. Ei tietenkään toiminut. Itkun volyymini nousi ja kuoroon liittyi myös Kakkonen. Tarvittiin entistä enemmän syliä ja jo menetettyjä lehmän hermoja, että jatkosota saatiin käytyä loppuun. Tai eihän sitä saatu käytyä loppuun, kuten kohtaukset jo poissa kotoa osoittivat.
 
Kaiken tämän jäljiltä istuin lopulta autossa tarhan pihassa vittuuntuneena, lannistuneena ja pettyneenä - tietenkin itseni. Miten en hallinnut tätä tilannetta ja purrut hammasta, vaikka tiesin, että kiukuttelun taustalla on Ykkösen tämänhetkinen haluttomuus mennä tarhaan uuden ryhmän isojen poikien rajujen leikkien vuoksi. Totta kai äiti(kin) saa menettää hermonsa, totta kai on tilanteita jotka eivät suju luovimalla eikä tämä vastuullisen aikuisesti käyttäytyvän ihmisen rooli aina vaan onnnistu, mutta miten oma käytös voikin vituttaa niin armottomasti. Lapsen käytöksen lisäksi.
 
Lopputulemana olin töistä puoli tuntia myöhässä ilman hanskoja, kaulaliinaa ja puhelinta. Ainoa lohduttava tekijä aamussa oli se, että naapurin Ykkösen ikäinen mukula huusi kuin hyeena ja roikkui ovenkahvassa ja kieltäytyi lähtemään hoitoon samaan aikaan kun Ykkönen karkasi isänsä perään. Aika vahva meno meidän paritalossa.
 
Viime aikoina blogeissa ja mediassa laajemmin on ihmetelty äitiyteen liittyvää keskustelun ja kasvatuksellisen ohjauksen määrää. Se on ilmeisesti lähtenyt lapasesta, koska on coolia hoitaa hommat maalaisjärjellä ilman "ohjausta" ja asettautua jopa aiheeseen liittyvän keskustelun yläpuolelle. Olen itse ihan samaa mieltä siitä, että ismeily ja fakkiutuminen tiettyihin kaavoihin ja asioihin ilman tilannetajua ja oman järjen käyttöä on typerää. Se ei kuitenkaan minusta sulje pois sitä, että tilanteen iskiessä päälle mikä tahansa lähde joka toimii oman ajatuksen jalostajana, on paikallaan. Juuri tämän aamun kaltaisissa tilanteissa olen hetkellisesti poissa kartalta oman roolini kanssa, ja tarvitsen peiliä ja vahvistusta sille, miten osaisin toimia seuraavalla kerralla toivottavasti rahtusen rakentavammin. Olisin maksanut maltaita, että varttia vaille kahdeksan joku blogin/kirjan/tieteilijän ääni olisi hokenut mantran kaltaisesti peruprinsiippejä kärsivällisyyden merkityksestä. Tai vaikka ihan konkreettisia ohjeita.  Taidan googlata niitä nyt, että saan lapset hengissä tarhasta ulos.


26.2.2013

Hummani hei

Hevosenlihakohu on lähtenyt viime päivinä lähes lapasesta. Yllätykset valmisruokien sisällössä tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Eilen varmistui, että myös Ikean lihapullista on Euroopassa löytynyt hevosenlihaa. Suomeen näitä eriä ei olisi pitänyt päätyä.  Vähän jännittää, mitä meidän kaksi pakkaspussia sisältävät. Ikealle kohu muuten saattaa olla aika ikävä maineen kannalta. Yrityksen omilla sivuilla asiaa ei kommentoitu millään lailla. 

Heppa sinänsä ei ole minulle haitta, hevonen on hyvää ja terveellistä. Tiivistettyä tietoa ravintomielessä löytyy vaikkapa Hevostietokeskuksen tiivistelmästä. Kohun kunniaksi hain kylmäsavupollea Stockmannilta ja nautiskelimme sitä eilen iltapalalla piparjuurimajoneesin ryydittämänä. Helmikuun alun häissä söin yhden elämäni parhaista pihveistä -hevosta. Marko Björs -kirjoitti aiheesta myös kolumnissaan ja totesi tärkeän pointin. Suomalaisen hevosenlihan syöminen on lihansyöjältä myös eettinen teko. Hevonen päätyy ”hyötykäytöön” normaalin hyvän elämän eikä tehotuotannon tuotteena. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin nämä salalihat, jotka ovat päätyneet valmisruokiin ympäri Eurooppaa ties mistä olosuhteista.

Kuten totesin, hevosenlihan itsessään ei minusta ole ongelma, vaan miten on mahdollista että tuotteissa on jotakin muuta kuin pitäisi. Tietävätkö valmistajat ostavansa hevosta eikä nautaa? Eivätkö he tosiaan testaa raaka-aineitaan säännöllisesti edes pistokokein? Kuinka säännönmukaista vastaava jonkun tuotantoportaan huijaus on? Mihin muihin tuotteisiin on piilotettu ties mitä? Jos hevonen on ujutettu sekaan salaa kustannusten alentamiseksi, tai mikä syy nyt sitten onkaan, onko liha teurastettu, käsitelty ja säilytetty samoin kuin nauta tai possu, jotka tuotantoeläimenä kulkevat vakiintuneen ja jotenkin valvotun polun sinne lautaselle asti? En nyt edes yritä raapaista tähän pohdintaa tuotantoeläinten kohtelusta tai kaikesta siitä epäeettisestä, joka normilihapullan ihan oikean lihan tuottamiseen liittyy. Minä olen valintani tehnyt ja syön lihaa. Valinnastani huolimatta huolestun siitä, mistä olosuhteista se polle on sinne pullaan päätynyt. Toki tästä päästään valmisruokateollisuuden perimmäisten kysymysten äärelle myös siinä, että jos siellä on hevosta niin mitä muuta yllätyksiä vielä löytyy. Kun niille kanan nahoille ja yleismaininnoille tyyliin ”jauhetut ruhon osat” on jo turtunut. 

Ymmärrän, miten liha on elintarviketeollisuudelle päätynyt. Hevosia on paljon, eläin on iso ja niiden hävittäminen on kallista. Hautaamiseen on hankalaa, koska huomioitavia terveysnäkökohtia hautapaikan valinnan osalta on paljon. Polttaminen taas on kallista. Kotimaassakaan kaikki hevoset eivät päädy armollisesti teuraaksi, markkinoita aidolle hevosenlihalle on liian vähän. Hevosia katoaa jonnekin mystisesti. Hankala hävittäminen ei ole kuitenkaan puolustus sille, että hevonen piilotetaan jauhettuna elintarvikkeisiin kuluttajien tai edes valmistajien tietämättä.

Minä rakastan ruuanlaittoa. Ruoka on parasta, kun se on tehty itse aidoista raaka-aineista alusta asti. En vaan jaksa enkä ehdi toimia (läheskään) aina niin. Onneksi on valmisruokia ja onneksi moni valmisruoka on hyvää. Haluan silti syödä mitä tahansa ruokaa miettimättä, mitähän sitä tulikaan syötyä.  Ja minä olen sentään aika huoleton ja leväperäinen näissä ruuan eettisyys asioissa..

25.2.2013

Meidän jokapäiväinen leipämme

Tämä aihe ja seuraavat tunnustukset saattavat olla monelle järkevälle ja suunnitelmalliselle kodinhengettärelle täysin käsittämättömiä. Että miten joku nyt vaan voi toimia noin. Totean jo tässä vaiheessa, että hyvin voi. Lasten pyöriminen nurkissa jo yli kolme vuotta ei ole saanut minua vielä muuttamaan kaikkia toimintatapojani järkevimmiksi eikä varsinkaan taloudellisimmiksi.  
 
Kenellekään ainakaan lähipiirissä ei liene yllätys, että minä olen melko huoleton rahan käyttäjä. Omien rahojen katoaminen tilitä ei juurikaan huoleta sen jälkeen kun pakolliset asiat on hoidettu ja automaattiveloitus on siirtänyt ylimääräiset sentit säästötilille (sellainen sentään löytyy) tai muihin sukanvarteen verrattaviin yksiköihin.
Meillä on kuitenkin pitkään ollut kutina, että rahaa palaa kuukausittain todella paljon ruokaan ja muihin päivittäistavaraostoihin. Hoitovapaani viimeisen kuukauden aikana otin ja otimme itseämme niskasta kiinni ja säilytimme jokaisen kuitin ja ynnäsimme luvut kuukauden lopuksi yhteen. Kyseinen kuukausi oli jo marraskuussa, mutta vasta nyt saan pureksittua tuo yhtälön auki.
Surprise surprise! Kuukauden päivittäistavaramenojen (ruoka, vaipat, peruskaupasta ostettavat pesuaineet, veskipaperit ja noutoruoka) yhteissumma oli 937€! Oho. Kuu oli sikäli poikkeuksellinen, että järjestin äidilleni kohtuullisen kokoiset juhlat, joiden ruokakulut olivat reilut 100 €. Tämä kun vähennetään loppusummasta, lienee keskimääräinen kuukausikulutuksemme noin 800 €. Kuulostaa silti pirun paljolta, luulisin. Toisaalta en hahmota yhtään, mikä on normaali ruokalasku neljän hengen pienlapsiperheessä ja kuinka hunningolla tässä nyt ylipäänsä ollaan. Kyse ei ole rahan riittävyydestä vaan sen järkevästä käytöstä ja suunnitelmallisuuden vaikutuksesta ruokalaskuun ja hävikkiin.
Sitten muutama selittävä tekijä. a) Meillä syödään aika paljon luomua ja se maksaa paljon. b) Olen välillä äärimmäisen laiska suunnittelemaan ja hankkimaan ruokatarpeita pitkällä tähtäimellä. Kun sorrun käymään kaupassa päivittäin, mukaan tulee aina jotain turhaa. c) Kakkonen söi marraskuussa vielä paljon purkkiruokaa (välipalat ja puurot normiruokaa). d) Välillä ruokaa menee luokattoman paljon roskiin (lähinnä leipää tai ylen määrin hamstrattuja kasviksia) juuri tuon huonon etukäteissuunnittelun johdosta.
Mutta mistä se summa sitten koostui:
- Luomumaito: 50 x noin 1,5 €/litra. Maitokulut yhteensä 75 € eli lähes 10 % kuukausikuluista.
- Kakkosen vaipat: noin 40 €
- Kakkosen purkkiruuat, pelkkää HIipoa: 40 €
- Noutoruuat (2 kertaa kebab aikuisille, kerran Mäkkäri kolmelle, kerran thaimaalaista kolmelle): 
   noin 70 €.
- Valmisruuat tai puolivalmisteet (lihaperunasoselaatikot, pinaattiletut, kalapuikot, thai-kuutiot, Ikean
   lihapullapussit, pakastekasvikset, pari pakastepizzaa) noin 100 €
- PepsiMax: 40 € (säälittävää)
- Karkki ja suklaa: 30 €
- Pesuaineet jne. kotitaloustuotteet noin 30 €.
- Luomutuotteet: liha, kananmuna, kurkut, tomaatit, salaatit ja osa hedelmistä, muut maitotuotteet,
   ja osa leivistä: vaikutus ruokalaskuun noin + 100 €.
- Muu osa summasta koostuu määrittelemättömästä tavallisesta, ei luomusta, ruuasta juustoista karjalanpiirakoihin ja kalasta kekseihin.
Arvioimme tuon luomuilun vaikutuksen ruokalaskuun olevan tosiaan kokonaisuudessaan jopa +150 € maidot huomioiden.  Arvatkaas vaan, kuinka nopeasti Aviomies ehdotti siitä luopumista.. No, toistaiseksi mennään näin, vaikka tämänhetkisen ”pollea poskeen” -kohun keskellä on tietysti vaikea arvioida, mikä oikeasti on luomua ja mikä on samaa tuotetta uudessa purkissa. Rasvattomassa maidossa väittäisin maun olevan ihan eri luokkaa, samoin selkeästi vaikkapa kurkuissa ja monessa lihassa, joten ihan heti en ole tästä valmis luopumaan.  Valinta se luomun käyttäminen on kyllä muutenkin.
Se vaikutus tällä tarkalla tarkastelulla oli, että olen pyrkinyt entistä enemmän suunnittelemaan ruokahuoltoa pidemmällä tähtäimellä. Tai olenhan minä sitä aikaisemminkin yrittänyt, mutta  Olen jopa harkinnut Marttojen ruokasuunnitelman käyttöönottoa, mutta homma on vielä niin sanotusti ajatuksen asteella. Oikeastaan siksi, että kun lista pitäisi täyttää, en keksi juuri sillä sekunnilla kolmea broileri- tai kalaruokaa.  Osa syy tässä on myös se, että nykyisin pyrin tekemään pääosin niin simppeliä kotiruokaa, että se kelpaa myös lapsille tai ainakin niistä sille nykyisin paremmin syövälle. Kun aikaisemmin olen kokannut kahden aikuisen taloudessa linjalla tositulistaitämaista-ehtaa valkoviinirisottoa-tonnikalapastramia, on minulla oikeasti ollut opettelua ihan peruskotiruokien valikoiman laajentamisen kanssa. Meillä kun lapset eivät valitettavasti ole niitä kuuluisia oliivin ja sinihomejuuston popsijoita, joille voi syöttää mitä vaan eksotiikkaosastoa ja kaikki uppoaa. On nimittäin yritetty. Tätä ei pidä käsittää myöskään väärin, minä en väheksy normaalia kotiruokaa millään muotoa. Se on hyvää. Mutta kun asuimme kaksin, ihan arkiruokakin oli välillä hifistelyä. JO ihan siksikin, että se kotiruokapuoli hoitui silloin työpaikan ruokalassa ja kotona halusi jotain ihan muuta. Nyt homma on sitten opettelua - edelleen.

Olemme nyt myös pyrkineet pontevammin siihen, että kaupassa käydään vain kaksi kertaa viikossa. Toki minä aikaisemminkin olen pyrkinyt toimimaan näin, mutta kun olin itse kotona, asia ei tuntunut niin tärkeältä kun sitä aikaa oli. Homma siis toimii välillä ja välillä ei. Lähinnä siksi, että olen niin pirun laiska tässä töiden ohessa miettimään ruoka-asioita järkevästi. Tällä hetkellä kulutuksessa näkyisi todennäköisesti piikki noutoruuan ja puolivalmiiden osalta.
En edes uskalla kysyä, että kuinka teillä järkevillä ihmisillä. Hyviä vinkkejä otetaan vastaan. Pelkään saavani ämpärikaupalla esimerkkejä siitä, kuinka helposti asioita voi tehdä järkevämmin.

On muuten asioita, joista en ruokalaskun pienentämiseksi luovu. Niitä ovat herkuttelujuustot, syöntikypsät Pirkka Avokadot (huteja tulee), tuore leipä (minulla on joku fiksaatio vanhaan ja kuivahtaneeseen leipään), laadukkaan leikkeleet ja kotimainen kala.
Itseni ruoskimisesta iloisempiin asioihin. Ykkönen hiihti viime viikolla kilometrin. Siis kilometrin! Se on jopa maalla kasvaneen ja kouluun hiihtämään pakotetun mielestä järjettömän paljon nippa nappa kolmevuotiaalta. Neidillä on kärkiside sukset ja virtaviivaiset monot, ja niitä se vetelee ihan vapaaehtoisesti jalkaansa. Kohta hän varmaan kyselee myös hiihtopuvun perään.. Kaikista planeetan lajeista tyyppi tuntuu pitävän juuri hiihdosta – OMG.

13.2.2013

En voi nyt olla härkkäisemättä tätä samaa aihetta, josta Liinan blogissa on ansiokkaasti viime päivinä keskusteltu. Nimittäin  Yle uutisoi Stanfordin ja Chicagon yliopiston tutkimuksesta jonka mukaan vanhemmat kasvattavat tytöistä alisuorittajia.   Tiivistettynä tutkimuksen tulos on seuraava.
 
Tutkimuksen mukaan tyttö- ja poikalapsien jokapäiväisessä kasvatuksessa on ratkaiseva ero: poikia kehutaan selvästi enemmän heidän tekemisistään ja ponnisteluistaan, tyttöjä siitä, millaisia he ovat.
 
Tutkijat tarkkailivat, missä määrin lapsille annettiin "Hyvin tehty" ja toisaalta "Oletpa sinä taitava" -tyyppisiä kiitoksia. Poikien saamista kehuista neljänneksessä kiitettiin heidän saavutuksiaan. Tytöillä vastaava osuus oli vain kymmenesosa. Tutkimus osoitti, että tytöille syntyi varhain vakiintunut kuva itsestään ja kyvyistään, mikä rajoitti kouluiässä heidän ryhtymistään haastaviin tehtäviin. Sen sijaan suorituksistaan kehutut pojat kasvoivat luottamaan kykyynsä selviytyä myös haasteista, jotka aluksi vaikuttavat vaikeilta. Ratkaisevaksi osoittautui nimenomaan se, millaisia kehuja lapsille annettiin, ei kehujen määrä. Kokonaismäärä onkin tutkimuksen mukaan samanlainen pojilla ja tytöillä.

Aloin tietenkin heti pohtia, miten itse ja miten me toimimme. Yhden vuorokauden kotiempirian perusteella on vaikea sanoa mitään, mutta sain kyllä kiinni itseni toteamasta Ykköselle ”oletpa sinä taitava” sekä ”kylläpä teitkin hienosti”. Ainoa asia, missä osaan sanoa toimivani aina ”hyvin tehty” pohjalta on Ykkösen pikkuveljeen suhtautuminen. Ykkönen haluaa nykyään auttaa ja lohduttaa veljeään jopa ylitsevuotavan esimerkillisesti ja näissä tilanteissa kiitän toiminnasta. ”Autoitpa hienosti, lohdutitpa hienosti jne”. Voisin väittää, että tässä asiassa kiittäminen on tuottanut tulosta. Ykkönen suhtautuu veljeensä tällä hetkellä todella hienosti, huomioi ja pyrkii ottamaan mukaan omiin juttuihinsa. Oma perstuntuma on kuitenkin se, että kiittäminen yleensä on ollut se juttu, ei niinkään tapa. Tosin oman kotilaboratorin kiittämisen vaikutusten arviointi perustuu melko välittömään muutokseen käytöksessä säännönmukaisen kiittämisen jälkeen. Miten juuri tämä tilanne nyt sitten vaikuttaa neidin tulavaisuuteen ja haasteiden kohtaamiseen, jää vielä arvoitukseksi.
 
Tutkimustulokset tai paremminkin niiden tiivistäminen on aika riskaabelia hommaa. Tässäkään tiivistyksessä ei otettu kantaa siihen, kuinka merkittävästä erosta itseensä luottamisen ja alisuorittamisen välillä puhuttiin, missä tilanteissa asia ilmeni ja kuinka pahasti tytöt sitten alisuorittivat, eikö hommista tullut yhtään mitään vai tekivätkö tytöt asioita vaan ihan ok.

En halua uskoa, että juuri tämä asia, jossa lähtökohta on kuitenkin positiivinen (kiitosta tulee anyway) olisi oikeasti jotenkin ratkaisevin lapsen vaikeisiin asioihin tarttumisen kannalta. Otettiinko persoonallisuus tai temperamentti huomioon, oliko seurantatilanne tai arvioitava haaste samanlainen,  vaikuttivatko jotkut tekijät ympäristössä? Pitäisi lukea koko raportti ymmärtääkseen kiittämistavan erojen todellisen merkityksen ja vaikutuksen esimerkiksi lapsen itsetuntoon. Minä olen kuitenkin normiäiti, enkä kasvatustieteilijä, joten tämmöiset maalaisjärjelläkin mahdollisesti asiaan vaikuttavat muut tekijät pitäisi olla selkeästi esillä popularisoidussa versiossakin.

Mielenkiintoinen tämä aihe kuitenkin minusta ehdottomasti on. Noin asian tiedostamisen tasolla ja siitä näkökulmasta, että kiittämisessä ja kannustamisessa tosiaankin on eroja ja ne saattavat jopa vaikuttaa. Pääasia kuitenkin on, että ylipäänsä kiitetään. Sanoisin sillä maalaisjärjellä.

11.2.2013

Pidä itsestäsi huolta

Aika kaukana takanapäin ovat ne ajat, jolloin meikäläisen nimi keikkui kuntosalin kuukausitilastojen kärjessä. Tai milloin jaksoin juosta ähisemättä 10 km. Paradoksi liikuntaan liittyen on se, että uudessa työpaikassa saa  täyden satsin liikuntaseteleitä vuodessa. Yli 400 €:lla pystyy harrastamaan jo paljon ohjatusti tai muuten vai maksullisesti. Jos ehtisi.  Pääsisinhän minä toki täältä vaikka joka ilta lenkille tai uimahalliin räpiköimään, mutta nyt kun yhteinen aika tuntuu iltaisin niin lyhyeltä, että olen tosi huono lähtemään. Tai vaihtamaan lastenhoitovuoroa lennossa miehen kanssa. Priorisointi näin vahvasti muuhun kuin itsestä huolehtimiseen kostautuu myös rapautuvana kuntona ja sitä kautta kaiken maailman kremppoina. Uhkaava keski-ikähän niitä ei muuten lisää..

Mutta eipä hätää. Olen kehittänyt uuden tavan kuntoilla. Tämä on nyt aika säälittävää ja hyvin lähiömäistä, mutta.. Juoksen muutaman kerran viikossa Kitymarkettiin hoitamaan ruokaostokset ja juoksen ruokareppu selässä kotiin. Tai vaihtoehtoisesti juoksen kauppaan ja kävelen takaisin reppu ja kauppakassit lisäpainoina molemmissa käsissä. Markettiin ei ole matkaa kuin kilometri, joten menomatkaan yhdistän muutaman mutkan. Olen fiksoitunut tähän uudentyyppiseen groceryruniin niin, että sain siirrettyä aiheen ihan välineurheilun asteelle. Etten liukastele lasten viilipurkit selässä, tarvitsin tietenkin uudet talvijuoksukengät, kunnon Icebugit. Tämän lisäksi hommasimme kotiin kahvakuulat. Ei muuta kuin kalsarit jalassa yhteistreeniä olkkarin lattialla Uutisvuodon aikaan. Jo on romantiikka huipussaan. Tai itseasiassa tämä on vähän kuin entisajan samikset tuulipuvut.

Ykkönen hoitaa itsensä huoltamisen tällä hetkellä olemalla koukussa porkkanaraasteeseen ja omenaan. Viikonloppuna meni kolme omenaa per päivä. Porkkanoita olen raastanut liukuhihnalta. En valita. Liikuntapuoli Ykkösellä hoituu tanssimalla Anniina balleriinan perässä aamusta iltaan. Mä en muista milloin olisin nähnyt tuon lapsen kävelevän. Kaikki siirtymät hoituu piruetteina tai "Avapeskeinä". Terveisiä vain Liinalle aiheen erinomaisesta avauksesta, mutta mitenkään en ole häntä tietoisesti tuohon suuntaan ohjannut, ihan itse neiti on ohjelmat Ylen lapsista valinnut : )

Kakkonen ja Aviomies keskittyvät myös enemmän ravinnollisiin seikkoihin. Kakkonen on koukussa Fitness-myslipatukoihin. Jos tässä herää kysymys, miten se on niihin totuttautunut, niin voin todeta, että vajaa puolitoistavuotias osaa siirtää tuolin äidin ruokakaapille salamannopeasti, kiivetä ja napata jotakin sopivalla korkeudella olevaa. Saavutetuista eduista ei luovuta vaan "patittaa" kiljutaan kaapin ovella aamusta iltaan. Syököön.

Aviomies syö pääravintonaan Fazerin Lontoon rae -suklaata. Eikä tietenkään liho. Kettu sentään.

10.2.2013

Uusi arki vol. 1

Olen saattanut itseni hyvin kiireiseksi uuden työn myötä. Teen ensimmäistä kertaa lasten syntymän jälkeen täyttä työpäivää ja työmatkoineen se tuntuu päivän pitenemisenä ja yhteisen ajan lyhenemisenä. Kuinka loogista. Koska illat tuntuvat lyhyiltä, olen jättänyt tietokoneen tai kännykän tuijottelun huomattavasti vähemmälle. Enkä töissäkään ole ehtinyt tehdä mitään surffailuun viittaavaa. Virkistävää sekin. Ja samalla turhauttavaa, koska muut blogit notkuvat herkullisia kommentoinnin aiheita ulkoilusta boheemeihin rytmeihin ja hedelmien tarpeellisuudesta leluvalintoihin.
Uusi arjen rytmi on mainio siksi, että se on tasapainottanut työnjakoa Aviomiehen kanssa. Mies pääsee päivystyksiä lukuun ottamatta aikaisemmin töistä, joten hänen vastuullaan on käytännössä täysin lastan päivähoidosta haku. Voin kertoa, että viikon jakso kahden päivän riekkumisen jäljiltä ylivilkkaan lapsen pukemista uloslähdön kaaoksessa on saanut miehen nöyräksi. Toistaiseksi lasten hoitopäivä on pidentynyt vain noin puolella tunnilla, mikä on huojentavaa. Vaikka pidentymistä ei ole paljon, minulla on jotenkin enemmän ikävä lapsia..
Työ, siitä en osaa sanoa vielä juuri mitään. Sitä on paljon, se on sisällöllisesti erittäin vaativaa ja paikka on täynnä kaiken maailman järjestelmiä ja turvallisuuskoodeja, joiden opetteluun minulta tulee kulumaan noin kymmenen vuotta. Uuvuttavaa on ollut vaihtaa työkieli myös täysin englantiin, kun opeteltavana on kokonaan uuden alan terminologia. Jota on paljon ja joka menee suomeksikin täysin yli käsityskykyni. Mutta mikä parasta, mitäpä muuta ex-kotiäiti arvostaisi työssä kuin julmetun hyvää ruokalaa, jossa on fressi ja monipuolinen salaattipöytä ja muutenkin ihan oikean ravintolan verran vaihtoehtoja. Myös aamupala ja tuoreet croissantit ovat tulleet tutuiksi. Pitänee aloittaa se pyöräily paikalle mahdollisimman pian, muuten on havaittavissa varmaa luontaisetusidonnaista painon nousua.
Ai niin, se toisen paikan haastattelu oli juuri niin mielenkiintoinen kuin arvelinkin. Onneksi homma olisi alkuun mutkikkaasti määräaikainen, joten ehkä niin epävarmaan junaan olisi valmis edes hyppäämään. Enkä tietysti nyt enää pääsisi irtikään (ainakaan moraalisesti) kun olen jo toisessa aloittanut. Mutta mukava oli tämäkin työitsetunnon kannalta kokea.
Kun tällä listamaisella raportointitavalla jatkan, totean, että myös lakimies on ollut ahkerana. Korvausvaatimus on lähdössä entiselle työnantajalle ensi viikolla. Yritin kysellä sen sisältöä, mutta vielä hän ei suostunut paljastamaan, koska ”kokonaiskuvan muodostaminen on vielä hieman kesken”. Arvioitavana on irtisanomisen lisäksi syrjimisnäkökulma. Kyllä täällä jo taskulaskin sen verran surraa päässä, että mietin mitä ihmettä voi olla korvaus viiden vuoden työsuhteen laittomasta irtisanomisesta tilanteessa, jossa irtisanottu on palannut juuri hoitovapaalta töihin. Vaikkakaan paluusuoja ei juridisesti ole enää viikon päästä paluusta voimassa, mutta onhan jutussa kaikkinensa melkoista laskelmoinnin makua. Googlaus tuotti vastaukseksi kaikkea väliltä pari tuhatta euroa  kahden vuoden palkka (joka koskee käytännössä vain luottamusmiehen erottamista laittomasti). Nyt kun oma tilanne on joka tapauksessa kunnossa, mahdollinen rahallinen korvaus olisi toki kiva, mutta oleellisinta itselleni on saada päätös jossain muodossa siitä, että tilanne todella oli laiton. Tämä toteutunee työnantajan suostumisella suoraan korvausvaatimukseen tai oikeuden päätöksellä. Minulle on jo nyt ihan sama, miten pitkän kaavan mukaan homma etenee. Elämme jännittäviä aikoja.

Vielä jännittävämpää on se, että kukaan (Aviomiestä lukuunottamatta, mutta sitä ei lasketa) ei ole sairastanut tasan kuukauteen. Todennäköisesti nurkan takana muhii joku influenssa+jälkitaudit tyyppinen pommi.