27.2.2013

Nyt meni hermot ja sen kyllä huomaa

Anteeksi hyvä työnantajani, että käytän muutaman minuutin aamusta bloggaamalla työkoneelta. On pakko, kun ketuttaa niin paljon. 

 
Olen vahvasti sitä mieltä, että äitiys on universumin kiero tapa opettaa lyhytpinnaiselle ja muka-kaikki-tietävälle naiselle kärsivällisyyttä. Olen joskus jopa ihmetellyt sitä, miten kärsivällinen ja selittävä jaksan olla lasten kanssa. Totta kai hommat loppupeleissä hoituu helpommin, jos vaan jaksaa kuunnella sitä vänkytystä, jatkuvaa takin kääntämistä, kohtuuttomia perusteita ja volyymin vaihteluita ilman, että itse lähtee huutokilpaan mukaan. Äänen käyttö, komentaminen tai muut vastaavat vaativat aikuisten uhittelut eivät todellakaan toimi ainakaan meidän lapsiin. Neuvottelu, syli ja lehmän hermot toimivat. Tämä saattaa olla itsestään selvää monelle, minä olen oppinut sen kantapään kautta. Tosin omasta mielestäni kehityskelpoisen nopeasti.
 
Sitten on niitä aamuja, jolloin unohdan kaiken edellä sanotun. Ykkönen juoksee sukkasillaan nollakelissä oven raosta isän perään ja huutaa ikäväänsä äksänä lumessa katoavan pyörän perään, makaa äksänä seuraavat puoli tuntia eteisen lattialla huutaen vuoroin isää, äitiä, pupua tai mitä tahansa objektia, joka ei ole käden ulottuvilla, karkaa huutaen yläkertaa piiloon ja paiskoo ovia, pysyy huutavana makaronina puettaessa ulkovaatteita, pysyy huutavana makaronina kun siirrettäessä turvaistuimeen, punkeaa pois turvaistuimesta, karkaa auton ovelta ja lähtee juoksemaan kotiin tarhan pihalta, makaa kiinnioton jälkeen huutavana äksänä tarhan pihalla välittämättä ympärillä ihmettelevistä iloisista lapsista, makaa huutavana äksänä tarhan eteisessä suostumatta riisumaan, roikkuu huutavana äidin housuissa, takissa ja sylissä kun yritän riisua näytelmää hiljentyneenä edelliset 45 minuuttia seurannutta Kakkosta. Siellä yläkertaan karkaamisen ja ulkovaatteiden pukemisen välillä meni äidiltä niin sanotusti hella kutoselle ja huusin kuin hyeena Ykköstä rauhoittumaan. Ei tietenkään toiminut. Itkun volyymini nousi ja kuoroon liittyi myös Kakkonen. Tarvittiin entistä enemmän syliä ja jo menetettyjä lehmän hermoja, että jatkosota saatiin käytyä loppuun. Tai eihän sitä saatu käytyä loppuun, kuten kohtaukset jo poissa kotoa osoittivat.
 
Kaiken tämän jäljiltä istuin lopulta autossa tarhan pihassa vittuuntuneena, lannistuneena ja pettyneenä - tietenkin itseni. Miten en hallinnut tätä tilannetta ja purrut hammasta, vaikka tiesin, että kiukuttelun taustalla on Ykkösen tämänhetkinen haluttomuus mennä tarhaan uuden ryhmän isojen poikien rajujen leikkien vuoksi. Totta kai äiti(kin) saa menettää hermonsa, totta kai on tilanteita jotka eivät suju luovimalla eikä tämä vastuullisen aikuisesti käyttäytyvän ihmisen rooli aina vaan onnnistu, mutta miten oma käytös voikin vituttaa niin armottomasti. Lapsen käytöksen lisäksi.
 
Lopputulemana olin töistä puoli tuntia myöhässä ilman hanskoja, kaulaliinaa ja puhelinta. Ainoa lohduttava tekijä aamussa oli se, että naapurin Ykkösen ikäinen mukula huusi kuin hyeena ja roikkui ovenkahvassa ja kieltäytyi lähtemään hoitoon samaan aikaan kun Ykkönen karkasi isänsä perään. Aika vahva meno meidän paritalossa.
 
Viime aikoina blogeissa ja mediassa laajemmin on ihmetelty äitiyteen liittyvää keskustelun ja kasvatuksellisen ohjauksen määrää. Se on ilmeisesti lähtenyt lapasesta, koska on coolia hoitaa hommat maalaisjärjellä ilman "ohjausta" ja asettautua jopa aiheeseen liittyvän keskustelun yläpuolelle. Olen itse ihan samaa mieltä siitä, että ismeily ja fakkiutuminen tiettyihin kaavoihin ja asioihin ilman tilannetajua ja oman järjen käyttöä on typerää. Se ei kuitenkaan minusta sulje pois sitä, että tilanteen iskiessä päälle mikä tahansa lähde joka toimii oman ajatuksen jalostajana, on paikallaan. Juuri tämän aamun kaltaisissa tilanteissa olen hetkellisesti poissa kartalta oman roolini kanssa, ja tarvitsen peiliä ja vahvistusta sille, miten osaisin toimia seuraavalla kerralla toivottavasti rahtusen rakentavammin. Olisin maksanut maltaita, että varttia vaille kahdeksan joku blogin/kirjan/tieteilijän ääni olisi hokenut mantran kaltaisesti peruprinsiippejä kärsivällisyyden merkityksestä. Tai vaikka ihan konkreettisia ohjeita.  Taidan googlata niitä nyt, että saan lapset hengissä tarhasta ulos.


10 kommenttia:

  1. I feel you! Lapsiperheen tarha-aamut. Tai ihan vaan aamut. Elämän parasta aikaa. Mä kyllä myös pahoin pelkään ettei mikään tieto oikeista käyttäytymismalleista pelasta mua hermostumiselta toisinaan. Ehkä kevyt lobotomia?

    Onneksi työpäivä on pitkä - ehtii rauhoittua sen aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lobotomia tai rauhottavat voisi olla kyllä hyvä! Epäilen myös, että tiedostamisesta huolimatta saamme nauttia vastaavista episodeista jatkossakin.

      Onneksi on työpäivä työpaikalla,jossa miehiä on 90 %. Ei tarvitse kahvipöydässä pohtia lapsiasioita. Keskitytään autoihin tai mihin vaan.

      Poista
  2. Yritä itse ottaa varaslähtö aamuun ja herää 10-15 min tavallista aikaisemmin. Auttoi minulla. Ne lehmän hermot vaativat heräämisen jälkeen tovin ennen käyttöönottoa.

    Pian kolmen äiti

    VastaaPoista
  3. Kiireestä ei ole tässä hommassa kyse. Ainakaan tällä kertaa. Olimme heränneet kaikki lähes puolitoista tuntia aikaisemmin ja hommat oli kyllä pulkassa kiukkua lukuunottamatta. Kiire tuli siinä vaiheessa, kun piti niin sanotusti oikeasti toimia. Mutta ehkä joku oma aika siellä aamutohin välissä olisi paikallaan..

    VastaaPoista
  4. Huoh, kuulostaa pahalta. Enkä kyllä yhtään tiedä miten itse hanskaisin vastaavan tilanteen. Käämit kun palaa aika helposti. Niin ja sulla tosiaan on kaksi hoidokkia, kun itse voi keskittyä ihan vain siihen yhteen. Mulla on kyllä vankka usko, että tuo yksikin tulee saamaan aika näyttäviä uhma- ja kiukkukohtauksia vähän kasvettuaan kun jo nyt 1,5-veenä on välillä meno semmoista.

    Kuten Täti sanoi, onneksi työpäivän aikana ehtii mukavasti rauhoittua. Ellei satu ihan hirveä työpäivä, mutta luulen, että tunteiden hallinta on siltikin töissä helpompaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kahden tän ikäisen lapsen päivkotiin toimitus ihan normaalinakin päivänä on aikamoinen haaste. Saati sitten näiden erilaisten kausien. Meillä ainakin ikä on tuonut haastetta lisää, koska silloin kiukku ja uhmailu on muutakin kuin sellaista reilun vuoden ikäisen suoraviivaista rymistelyä.

      Rauhallinen toimisto on sen jälkeen taivasta vastaava paikka. Eikä nuo työkaverit nyt ihan samaan kiukutteluun kyllä kykene.

      Poista
  5. I feel you. Ja vasta yksi lapsi olemassa, silti ihan samat fiilikset joka päivä. Lapsen puolesta harmittaa, kun se saa minulta niin vaihtelevaa kohtelua sen mukaan, millainen päivä mulla sattuu olemaan. Lähitulevaisuudessa hyviä päiviä ei välttämättä ole ihan kauheasti, kun mikä tahansa pienikin fyysinen rasitus poikii ikävän olon ja ketutuksen koko loppupäiväksi.

    Mua on oikeasti auttanut sen tajuaminen, että saan välillä olla pahalla tuulella mutta asia pitää kommunikoida lapsellekin päin jotenkin järkevästi. Ja että lapsi ihan oikeasti ei vittuile vanhemmilleen vaan käyttäytyy vain ikätasoisesti. Tämä pääsee itseltä niin usein unohtumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se vaan vlllä menee. Mä mietin kanssa aina tuota "lapsen puolesta harmiittaa", mutta ei kyllä pitäisi. Elämäähän ne vaan ovata ne äidinkin tunteet. On helppo sanoa, että pitäähän muidenkin kuin lasten saada näyttää omat tunteensa laidasta laitaan, mutta..

      Mä kyllä myös selittän aina aika konkreettisesti, miksi äiti nyt vähän kiukuttelee..

      Poista
  6. Anteeksi että vähän hihitän tälle. May the force be with you!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä muakini jo nyt vähän naurattaa.. Kunnes tuli eilinen päivä, joka oli kuvaamani päivä potenssiin jotain. SAnotaan nyt vaikka niin, että kenen logiikan mukaista toimintaa oli ottaa puolitoistavuotiaan lääkärineuvola puoli tuntia ennen ryhmän valokuvauksen alkua. Tai edes yrittää keskustella kolmevuotiaan kanssa valokuvauksesta etukäteen (aamulla), jotta hän pääsi vaatimaan prinsessamekkoa ja tiaraa kuvausasuksi..

      Lopputulema oli se, että lääkärin käsittelystä sydämistinyt pienempi toimitettiin suoraan valokuvausesssioon naama punalaikullisena huudostas ja isompi oli ainakin sisaruskuvassa Sannaraipehelmismäisesti tukka silmillä ja tiara tanassa.

      Poista