20.9.2013

Digitodellisuus, mitä teetkään meille?


 
Se osoittautui aikoihin parhaaksi lukemakseni analyysiksi digitodellisuuden vaikutuksesta ihmisiin – myös lapsiin. Tässä on perusteellisesti pureksittu ja selitetty kaikki se, mitä vaikutuksia digitalisoitumisesta ja perheen digimaailmassa elämisestä mahdollisesti seuraa käyttäytymiseen ja aivojen mukautumiseen asti. Nämä vaikutukset ja perheiden tavat kun ovat myös blogimaailmassa kestoaiheita.

En itse vatuloi aihetta enempää. Kaikki oleellinen on artikkelissa ja ehkä näissä kappaleissa:
”Susan Greenfieldin mukaan on nähtävissä, että diginatiivien, eli 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden, persoonallisuus jää aiempia sukupolvia hauraammaksi, pinnallisemmaksi ja riippuvaisemmaksi ulkoisista ärsykkeistä ja palautteesta.

 ”Omasta elämästä raportoiminen on tärkeämpää kuin itse elämä”, Greenfield sanoo. Hän nostaa esimerkiksi statussymboleiden merkityksen vähenemisen: sosiaalinen status määräytyy nykyään sen mukaan, kuinka paljon tykkäyksiä saa sosiaalisessa mediassa ja kuinka suosittu on verkossa.”
Osui ja upposi.


Pohdinnan paikka on myös artikkelin lopussa oleva taulukko aivojen kehityssuunnista:
Aivojen kaksi kehityssuuntaa

 Aivot jatkuvasti kiinni tietotekniikassa
• Korkea älykkyysosamäärä
• Käsittelee tehokkaasti tietoa
• Lyhytjänteinen, huono keskittymään
• Aistiärsykkeet tärkeitä
• Ottaa riskejä
• Alhainen empatiakyky
• Tarvitsee jatkuvaa ulkopuolista palautetta

 Aivoille monipuolisia virikkeitä
• Ymmärtää jatkuvuutta
• Vahva kyky empatiaan
• Kommunikoi tehokkaasti
• Muuntaa informaation tiedoksi
• Tunnistaa merkitykselliset asiat datavirrasta
• Syvällinen merkitysten tajuaminen, viisaus

Kumpaan kategoriaan sijoitat itsesi? Kummassa haluat lapsesi olevan?

Asiat eivät tietenkään ole vain joko tai. Mutta on tässä asiaa pureksittavaksi. Jos sille iPadin käytölle asettaisi selkeät rajat.


Kohtuukäyttäjä?

14 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen artikkeli! Ihminen on aina tarvinnut palautetta ja ulkoisia ärsykkeitä, mutta nykyään niiden arvo lasketaan määrässä, ei laadussa.

    Toisaalta, lueskelin tässä juuri vähän aikaa sitten erästä blogia (http://www.artofmanliness.com/2012/07/29/bosom-buddies-a-photo-history-of-male-affection/), jossa puhuttiin miesten välisestä ystävyydestä ja kommenteissa oli paljon siitä, kuinka nykyään nuoret (niin tytöt kuin pojatkin) uskaltavat enemmän näyttää tunteitaan myös fyysisesti, vastaanottajan sukupuolesta riippumatta. Näyttäisi ehkä siltä, että diginatiivit nuoret kaipaavat virtuaalisen maailman ulkopuolella enemmän fyysistä yhteyttä, ja aitoja tunteita. Ehkä kyseessä ei ole menetetty sukupolvi tässä mielessä. :)

    Itse bloggasin hiukan asiaa sivuten tänään somesta, ja siitä kuinka 10 vuodessa kuilu oman ikäpolven ja nykyisten lukiolaisten välillä on revennyt aika valtavaksi: http://badhousewifesyndrome.blogspot.fi/2013/09/vanhus-ja-some.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö! Toivottavasti tuo kommentoimasi blogin näkökulma olisi nostamassa todelllakin päätään, muuten meillä on aika lohduton tulevaisuus edessä. En missään nimessä haluaisi uskoa, että meidän tai tulevien sukupolve olisivat menetetty.

      Tuo sun näkökulma on ihan yhtä oleellinen ja tosi. Useassa lähteessä olen nähnyt otsikointeja, joissa todetaan Somen myös lisäävän masennusta. Kun se elämä ei ole niin Some-kelpoista jos sen kautta alkaa peilamaan omaa itseään, soppa on taatusti valmis.

      On mahdotonta ajatelle meidän lasten "aikuisuuteen". Maailma on silloin taas jotain niin muuta kuin tämä nykyinen some.

      Poista
  2. Hyvä postaus :)!
    Kakkoskategoria kuulostaa itselleni paremmalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä lisäys, että kappale Hauraat digipersoonat olivat minusta artikkelin tärkein kohta!

      Poista
    2. Kiitos ja samaa mieltä. Mu osuus postauksessa oli marginaalinen, koska artikkeli ajoi asiansa. Tuo mun sitaatti olikin muuten just tosta kappaleesta.

      Poista
  3. Täyttä asiaa! Itseäni ihmetyttää suuresti ne vanhemmat, jotka suorastaan ylpeilevät sillä, että heidän noin 3-vuotias tenava osaa ihan itse käynnistää läppärin/iPadin/äiskän matkapuhelimen, löytää sieltä itselleen tarkoitetut pelit ja laitaa homman pyörimään. Toki on olemassa ns. taaperoteknologiaa, lapsille suunnattuja pelejä, jotka varmasti ovat omalla tavallaan kehittäviä, mutta ehkä liika on kumminkin liikaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Artikkelin puolesta todellakin! Meillä lapset on just noita digiosaavia riiviöitä, mutta mä en ole todellakaan ylpeä siitä! Lähinnä mietin koko ajan kuumeisesti juurikin tätä jakoa. Tosin en ole sikäli huolissani, koska ajallisesti tehdään niin paljon muuta. Ajattelen toki myös, että lapset ovat aikansa lapsia. Ne kasvavat ihan eri tavoin "kiinni" näihin välineisiin, mutta toki meillä vanhemmilla on hurja vastuu siitä, miten ja kuinka paljon.

      Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on olemassa oikeasti hyviä sovelluksia, mutta silti niiden käyttö vaatii ne rajat.

      Poista
  4. Meinasin itse kirjottaa tästä, mutta eipäs tarttekaan. Kiitos hyvästä yhteenvedosta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En niinkään yhteenvedosta tiedä, mutta porttina hyvää juttuun oli mukava toimia :)

      Poista
  5. Tää oli paha. Lapsi ei meillä katso edes telkkaria, mutta mulla on kasvanut älypuhelin käteen kiinni. Arg.

    No jaa, tasapaino olisi kai tässäkin oikea tapa toimia, ei ääripäät suuntaan tai toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tässä on hyvä tarkastella sekä itseä, läheisiä että lapsia. Tai yleensä suhtautumista digihommiin yleisesti. Kyllä mäkin olen huolestuneempi omasta käytöstäni kuin lasten..

      Poista
  6. Olipa mielenkiintoinen artikkeli ja sun teksti. Ja tosi tärkeä aihe. Mussa asuu omista iPhonesta ja iPadistani huolimatta pieni mummo, joka rakastaa kynää ja paperia ja tulee aina vahtimaan lasten ruutuaikoja haukan lailla... ainakin toivon niin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. annetaan se arvo sille artikkelille, joka oli musta loistava juurikin tärkeästä aihesta. Mä ajattelen kans just noin. Huolimatta omasta digiriippuvuudestani ajattelen juuri samoin - mummosti..

      Poista
  7. Hurjaa. Meillä lapsi ei ole tietotekniikassa kiinni vielä, on muuten lähipiirin pienen otoksen joukossa melkoinen poikkeus. Useimmat yksi-kaksivuotiaat käyttävät älypuhelimia jo ihan sujuvasta ja - mikä suorastaan pelottavaa - intuitiivisesti. Mutta siinä mielessähän ne puhelimet ovat sitten ihan nerokkaita, että lapsikin osaa niitä käyttää. Leijonapoika tykkää katsoa telkkaria ja sitä meidän täytyykin pian rajoittaa.

    Mutta minä. Huomaan itsessäni juurikin nuo paljon tietotekniikkaa käyttävän huonot puolet. Lyhytjännitteisyys, keskittymiskyvyn puute, "todellisuuspako", lievä addiktoituminen someen, kyvyttömyys tarttua hetkeen. Mikään ei tekisi niin hyvää kuin täydellinen nettipimento vaikka kuukaudeksi. Saisin ehkä kiinni ihan ikiomista ajatuksistani ja olisin todella läsnä lapsilleni. Isompi osaa nyt jo sanoa "äiti laita puhelin pois", pienempi vaan hakee katsekontaktia viltiltään.

    Nyt kun listasin, tuli melkein paha mieli :( Ryhtiliike!!!

    VastaaPoista