28.8.2013

Kaksi erilaista kokemusta päiväkodista

Tämä on sitä aikaa, kun blogeissa ja muissa medioissa vatuloidaan päivähoitoratkaisuja, hoitopaikkojen ja –muotojen eroja ja lasten ja vanhempien sopeutumista. Vaihtoehdot ja kokemusten kirjo on laaja. Tuntuu, että asioiden sujumiseen vaikuttaa kaikki lapsen luonteesta planeettojen asentoon. Niin varmasti vaikuttaakin.

Meillä on päivähoidon osalta asiat varmasti keskimääräisen hyvin, ellei jopa paremmin. Uusi ja tiloiltaan toimiva päiväkoti on todella lähellä, ryhmien koot ja ammattitaitoisten hoitajien määrä täyttävät lakisääteiset vaatimukset (tietenkin hoitajia on lasten todellisen tarpeen mukaan liian vähän), henkilökunta on kohtuullisen pysyvää, sijaisia palkataan (ainakin välillä), lapsien kehityksestä keskustellaan virallisesti vasu-keskusteluissa sekä päivittäisissä kohtaamisissa, henkilökunta ottaa kantaa lapsen pärjäämiseen, päiväkoti tiedotta aktiivisesti yleisistä ja ryhmäkohtaisista asioista viikkosuunnitelmista täivaaraan. Välillä hoitajilla on jopa ihan aidosti aikaa jutella lasten kanssa.

Päiväkodin olosuhteista huolimatta meillä on kaksi hyvin erilaista kokemusta päivähoidosta, koska meillä on kaksi hyvin erilaista lasta.

Molemmat lapset ovat aloittaneet hoidossa vuoden ja neljän kuukauden iässä.

Ykkönen sujahti systeemiin sisään ensipäivästä lähtien. Kun tutustuimme paikkaan yhdessä, neiti lähti heti omille retkilleen eikä palannut äidin helmoihin. Kun hän jäi lopulta yksin hoitoon, pari päivää meni pieniä itkuja tirautellessa. Aikuinen oli kuitenkin aina hyvä lohtu. Sen jälkeen Ykkönen on joko viihtynyt tai kilttinä tyttölapsena sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin. Mitä nyt on kränännyt ruuasta, mutta sitäpä se on ollut kotonakin. Mitä isommaksi neiti on käynyt, sitä helpommaksi kaikki on muuttunut. Isojen ryhmään (3-5v) siirtyminen oli iso juttu ja Ykkönen kasvaa hujahti itsenäisemmäksi hetkessä. Hän on nauttinut aktiivisista päivistä, uusien taitojen opettelusta ja nykyisin kavereiden kanssa touhuamisesta. Ainakin hän väittää viihtyvänsä. Ykkösen ryhmässä on loistavat hoitajat, reilu ja topakka lastentarhanohjaaja ja henkilökunnalla hyvä ryhmähenki. Se välittyy myös lapsiin.

Kakkonen aloitti alkuun samassa ryhmässä kuin isosiskonsa ja samojen hoitajien kanssa. Sisko helpotti pienen miehen sopeutumista, joka on muuten ollut rankkaa. Reilun puolen vuoden päiväkotijakson aikana on ollut vain yksittäisiä päiviä, jolloin Kakkonen ei ole jäänyt jätettäessä huutamaan. Tyypillisesti päivät alkavat itkulla, nykyisin myös sanallisena vastaanhangoittelulla jo kotona. Protesti tietysti loppuu välittömästi kun poistun paikalta. Tällä hetkellä nuori herra kapinoi lisäksi sitä vastaan, ettei hän pääse siskonsa kanssa samaan ryhmään. Koville ottaa myös se, että äidin vauva on pienten (alle 3-vuotiaat) ryhmässä vanhimpia ja häneen kohdistuu paljon paineita olla iso. Pitäisi päästää kaksivuotiaana eroon vaipoista, osata pukea eikä syliäkään riitä niin paljon kuin aikaisemmin. Kun Kakkonen keväällä oli vielä vauveli ryhmän sisällä, on hänellä nyt täysin erilainen rooli. Rankkaa on ollut myös läheisimmän hoitajan siirtyminen toiseen päiväkotiin. Pieni mies on hylätty ensimmäisen kerran ja hän selkeästi ymmärtää sen.

Olosuhteet yleisellä tasolla ovat olleet molemmille samat. Samat paikat, samoja hoitajia, samat tavat ja toimet. Meidän lapsillamme vain on selkeästi erilaiset keinot sopeutua ja kiintyä ihmisiin. Näillä piirteillä on valtava merkitys päivähoitoon sopeutumisessa, jopa suurempi kuin päiväkodin olosuhteilla, väittäisin.

Merkitystä on myös sillä, mihin aikaan vuodesta lapsi on syntynyt. Eri aikaan vuodesta syntyminen laittaa lapset erilaiseen asemaan ryhmissä ja pienten ryhmästä isompien ryhmään siirtymisessä jo tässä iäss. Tai ehkä merkitsevimmin juuri tässä iässä, jolloin taidoissa on huimat erot saman vuoden lapsissa. Alkuvuoden lapset ovat hoitovuoden käynnistyessä tietenkin etulyöntiasemassa. He pääsevät siirtymään ryhmästä toiseen syksyllä vanhempina tai kesken kauden, jolloin he saavat helposti vähän erityiskohtelua. Kun Ykkönen täytti kolme tammikuussa, hän siirtyi isompien ryhmään juuri kesken kauden. Ykkönen siirtyi ryhmään tilanteessa, jossa syksyllä uuden kauden käynnistyessä alkanut uuden ryhmän muotoutuminen ja tapoihin tottuminen oli jo hyvässä vaiheessa. Hoitajilta ja isommilta lapsilta jäi aikaa keskittyä porukan nuorimpaan. Ykkönen sai paljon huomiota ja apua.

Kakkosella on vähän kivisempi polku. Kakkonen tulee siirtymään isompien ryhmään tasan kolmevuotiaana ensi syksynä. Hän siirtyy ryhmään samaan aikaan kuin kaikki muutkin uudet ja joutuu mukaan siihen kaaokseen - taas - jossa uudet lapset ja hoitajat totuttelevat toisiinsa. Tuntuu ettei Kakkosen tarhapolulle mahdu ollenkaan helppoja vaiheita tai tasaista oloa. Onhan tässä vuosi aikaa sopeutua nykyiseen, mutta tälle rutiineja ja tuttuja asioita rakastavalle pötkäleelle omilla osaamisen äärirajoilla pinnistely ja jatkuvat muutokset eivät tee tarhapolusta helppoa. Voi sitä äidin pientä. En tiedä, mitä voisin tehdä, että Kakkonen viihtyisi paremmin.

En osaa myöskään miettiä, miten päiväkodin olosuhteiden muuttuminen jotenkin paremmiksi muuttaisi tilannetta, koska uskon että meillä kyse on lasten luonteista, persoonan eroista. Toivon, että kasvaminen ja tottuminen helpottaa tilannetta. Juuri nyt sekään ei lohduta, koska toisilla hommat sujuvat helpommin jo tässä iässä. Kuten sillä isosiskolla. Yritän lohduttautua kuitenkin sillä, että silloin kun en ole näkemässä, Kakkonen on uutta lempihoitajaansa halivat papupata ja innokas touhuaja. Pakko uskoa hoitajien sanaa, muuten tulee täälläkin itku.

15 kommenttia:

  1. Tämäpä oli kiinnostava kirjoitus. Varmasti on juuri noin, että olosuhteiden ollessa kunnossa persoonan merkitys sopeutumisessa on valtava - varmasti juuri se merkittävin tekijä.

    (Sitten jos päivähoito on yksiselitteisen kaamea, persoonalla ei ole varmaan väliä, vaikka kai siihenkin säyseämmät lapset helpommin sopeutuisivat.)

    Meidän lapsi tulee todennäköisesti loppukesän ipanana siirtymään isojen ryhmään ensi syksynä. Olen itse ajatellut, että se on hyvä, sillä mukelon kavereiden pitäisi siirtyä samaan aikaan. Tietenkään koskaan ei tiedä mitä tapahtuu - toinen parhaista tarhakavereista saattaa muuttaa ennen tätä h-hetkeä - jolloin tilanne on taas toinen. Itse toivoisin kuitenkin, että kun siirtoja tehdään, jotain pysyykin. Jos eivät tutut hoitajat niin ainakin sitten ystävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä jos kiinnosti, musta nää on mielenkiintoisia juttuja. Mikä vaikuttaa -asiat nimittäin. Totta tosin tuokin, että jos puitteet on persiillään niin kaikilla siellä kurjaa on.

      Tuo kavereiden siirtyminen samaan aikaan helpottaa varmasti. Meillä Ykkösellä ei siirtynyt kesken vuoden muita samaan ryhmään entisestä omasta. Uudessa ryhmässä oli tosin tuttuja ja jo aikaisemmin siirtyneitä pienten ryhmästä. Joku pysyvyys luonee turvallisuutta ja helpottaa.

      Poista
  2. Tämä oli tosi mielenkiintoinen kirjotus! Lapset ovat tosiaan kovin erilaisia ja sopeutuvat eri vauhdilla uuteen ympäristöön. Olen oikeastaan aika onnellinen siitä, että meidän muksut ovat ryhmäperhepäiväkodissa, jossa lapsia on yhteensä vain 12 eikä ole isojen tai pienten ryhmiä, niin ei tule vastaan tuota ryhmän vaihtamista tai sitä, että omassa ryhmässään olisi sitten se kaikkein pienin tai isoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mun mielestä näitä puolia harvemmin otetaan laajemmin esiin kun puhutaan päivähoidosta. Ryhmäperhepäiväkoti kuulostaa muuten ajatuksena paratiisilta. Juuri sopivalta kaiken kannalta. Tosin ehkä siellä henkilökunnan rooli korostuu.

      Poista
  3. Aamen! Jos päiväkoti on suunnilleen "normaali" ja ihmiset samoin, niin kyllä se on varmasti hyvin pitkälti lapsesta (ja toki vanhempien toiminnasta päiväkotiin jätettäessä, mahdollisista sairasteluista yms) kiinni miten hyvin totuttelu sujuu. Meillä on myös kokemuksia kahdesta hyvin erilaisesta lapsesta ja totuttelusta samaan paikkaan. Lohdutuksena voin ehkä sanoa, että meillä takkuisesti vanhemmista eronnut lapsi (joka vielä 4-vuotiaanakin vaati tarkat rutiinit päiväkotiin jäädessään tai muuten tuli itku) muodostui myöhemmin erittäin pärjääväksi esi/koululaiseksi joka ei mitenkään riipu vanhemmissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. : ) Totean kuten edellisellekin, että musta näitä persoonajuttuja otetaan keskusteluissakin esiin liian vähän. Puhutaan aina vaan niistä puitteista eikä oikeasti lapsista - jotka on erilaisia.

      Mutta lohduttavaa tuo teidän tarina. Minä uskon, että meidänkin KAkkonen pärjää jatkossakin, mutta onhan se helpompaa sopeutuvamman lapsen kanssa.

      Poista
  4. O, joka on mun mielestä maailman kilteimpiä ja sopeutuvaisimpia lapsia, tai ainakin helposti lahjottavissa, vaihtoi "isojen" ryhmään nyt viikko sitten - samassa rytäkässä missä muutkin oman ryhmänsä lapset. Tilat ja hoitajat on uudet, tosin kaikki joten kuten tuttuja, ja ryhmäkaverit samoja. Tulos on katastrofi. Itkua, huutoa, raivareita ja syvää vihaa päiväkotia kohtaan. Me ollaan ihan pulassa, ensimmäinen vuosi sujui ruusuisesti ja ihanasti ja kaikki oli hyvin ja nyt... ei. Ei ei ei.

    Mä vähän pelkään, että nyt muuttui lapsen persoona. Kääks.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Tuo sun tarina konretisoi just ton iän, syntymäajan ja ryhmien siirtymisen riskit. Onneksi noin käy varmasti monelle ja meno siitä syksyn mittaan tasaantuu. Toivotaan!

      Eikä se persoona varmasti oikeasti muutu. Eiköhän tuo kaikki ole ihan tervettä kapinaa ja protestia, hyvähän sekin on, että ilmaisee mielipiteensä eikä vaan apaattisesti sopeudu. Tsemppiä silti!

      Poista
  5. Meillä tän lasten eron näkee tosi selkeästi kaksosten kohdalla: kummatkin on olleet samaan aikaan samoissa äidin helmoissa, ja nyt hoitoon siirtyessä toinen oli jo heinäkuussa ovella reppu selässä ja into piukassa tekemässä kouluun lähtöä, kun taas toiselle se on ollut paljon kovempi paikka ja aamuin illoin saadaan kuulla, että ei hän sinne enää halua mennä. No, nyt vasta viikko mennyt, eli saa nähdä miten kauan sopeutumisessa menee, mutta erilainen tyyli on tosiaan.

    Tää lasten erilainen persoonallisuus on myös asia, jota ikävä kyllä ei pysty kovin usein ottamaan huomioon kun hoitoon menon ajankohdasta päätetään. Mä luulen että meidän mamis olisi hyvin voinut kasvaa vielä puoli vuotta kotona, mutta kun täytä kolme, niin se on siinä. Ja se reippaampi taas olisi hyvin voinut aloittaa 2,5-vuotiaana, mutta eipä helmikuussa kannata hoitopaikkaa etsiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo onkin oivallinen tutkimuslaboratorio sopeutumisesta. Mun työkaverilla on kaksoset ja hänen kanssa puhumme usein juuri tästä, miten sen persoonallisuuden vaikutuksen näkee, kun kaikki tapahtuu yhtäaikaiseti. Sillä vaan on niin paljon väliä.

      Harmillista tosiaan on, että sitä erilaisuutta tai persoonaa ei pystytä huomioimaan. Yhden lapsen kohdalla joustoa voi tämän suhteen olla, mutta jos miettii asiaa useamman, varsinkin kovin saman ikäisen lapsen, kannalta, sitä pitää usein valita joku kultainen keskitie..

      Poista
  6. Voi teidän pikkumiestä :( Ihan varmasti nämä hankaluudet menevät jossain vaiheessa ohi, mutta sitä ohi menemistä on niin raastavaa odotella.

    Meidän poju on ryhmäperhepäiväkodissa, ja näin lyhyen ajan kokemuksella on vaikuttanut hyvältä. Aiemminhan Leijonapoika oli perhepäivähoitajalla mutta hän joutui keskeyttämään työnsä ja me jouduimme hakemaan uutta paikkaa. Tuossa ryhmiksessä hyvää on juurikin lasten iso ikähaitari, eli isommat pärjäävät hiukka vähemmällä kaitsemisella ja pienille jää suhteessa enemmän aikaa. Ja koska ryhmikset kuuluvat perhepäivähoidon lainsäädännön piiriin, niin ryhmäkoot eivät saa edes tilapäisesti ylittyä. Yksikkö on siis max. 12 lasta, käytännössä vähemmän koska osa lapsista on kuitenkin vain osa-aikaisina, kuten meidänkin poika 3 päivää viikossa ja max. 7 tuntia päivässä.

    Mulla yksi iso tekijä päivähoitomuodon valintaan on ollut mahdollisimman pieni ryhmäkoko tautien välttämiseksi. Eihän niitä tietenkään voi kokonaan välttää, mutta joku 60 lapsen päiväkoti vs. perhepäivähoitaja tai edes ryhmis on tautien kannalta aika selkeät ääripäät. (No kotihoito kai olisi paras mutta siitä ei nyt puhuta.) Yksikin vältetty flunssa tai oksutauti säästää koko perheen jaksamista ihan hirveästi.

    Meillä tuo poika näkyy kuitenkin olevan vähän ujohkoa ja pohdiskelevaa sorttia vaikka äärimmäisen vilkas onkin, joten päivähoidon aloittaminen on sitten kuitenkin aiheuttanut aika paljon pohdintoja. Jo vajaa kolmevuotias osaa kysyä että miksi äiti minun pitää mennä päiväkotiin ja pikkuveljen ei pidä, ja että miksi äiti ei halua hoitaa minua. Näiden kysymysten kanssa olen painiskellut aika lailla ja välillä meinaa jo omakin kantani koko asiaan horjua. Mutta päätös hakea isommalle osa-aikaista hoitopaikkaa omasta kotonaolosta huolimatta oli harkittu ja seison edelleen sen takana. Ehkä joskus tulen toisiin ajatuksiin mutta nyt mennään näillä.

    Tsemppiä arjen pyöritykseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se Kakkonen pärjää. Osa tästä murmutuksesta on hyvin vahvaa tahtoikää, joka näkyy kyllä monessa muussakin asiassa.

      Ryhmäperhepäivähoito vaikuttaa kyllä tosi ideaalilta. Meillä niitä on lähellä vain yksi ja sinne on törkeä tunku.

      Tuo tautiasia on toki relevantti, varsinkin jos taipumusta sairastamiseen on. Meillä se on sikäli hoitoasian kannalta merkityksetön, koska mies tuo joka tapauksessa kaikki kulkutaudit sairaalasta kotiin. Se on hygieniasta huolimatta tarhaakin pahempi pesäke...

      Meilä muuten selvitiin Kakkosen aikaan Ykkösen osa-aikaisesta tarhailusta iän varjolla. Ykkönenkin oli vielä niin pieni (repukka joutui eroon äidistä, snff, ajattelen nyt) ettei hän osannut oikein edes ihmetellä, miksi menee silloin tällöin tarhaan vaikka äiti on kotona vauvan kanssa. Se oli meille oikea ratkaisu ja niin näyttää olevan osa-aikaisena vaihtoehto monelle. Seiso siis ihmeessä reippaasti päätöksen takana.

      Niin ja tsemppiä myös sinne!

      Poista
  7. Mullahan on, kuten olet varmaan Facebookista huomannut, aivan törkee angsti tästä asiasta. Kokoan helmojani, että jaksaisin kirjoittaa aiheesta jotain koottua Lupiiniin, tällä hetkellä kaikki tuntuu pyörivän mielessä pahan mielen möykkynä. Meidän lähitarhassa on ilmeisesti helsinkiläistarhoille tyypillisiä ongelmia, henkilökunta vaihtuu ja tarha on hiljattain muuttunut vuoropäiväkodista tavalliseksi päiväkodiksi. Toisaalta, muutoksesta on jo puoli vuotta ja ihmetyttää että ne edelleen selittää kaiken tahimisen ja sählingin sillä. Toisaalta mua vähän lohdutti tätä sun kirjoitusta lukiessa se, että aina syksyt on kaoottisia.

    Meillähän lapset on syntyneet kesällä eli ovat 2- ja 4-vuotiaita. Periaatteessa olisin voinut ajatella sitäkin, että olisin pitänyt kuopusta kotona puoli vuotta. Mutta koska nuo kaksi ovat niin yhteen hitsautuneita, tuntui tärkeältä että aloittavat päivähoidon samaan aikaan. Esikoinen olisi luultavasti ollut aivan raivona jos kuopus olisi päässyt takaisin kotiin äidin kanssa. Ja muutenkin tuo yhtenä pakettina (vaikkakin eri ryhmiin) siirtyminen tuntuu ideatasolla hyvältä. Nyt, viikon harjoittelun jälkeen tuntuu, että kuopus, 2-vuotias, sopeutuu hyvin ja 4-vuotias huonommin. Kuopus on sellainen pikkumahco, kova menijä ja uhoaja ja on muuttunut kesän aikana mamman tissiposkesta hyvinkin reippaaksi. Esikoinen taas on saanut nautiskella äidin suht jakamattomasta huomiosta niin pitkään, että ryhmäkuriin sopeutuminen on todella hankalaa. Jotenkin olisi helpompaa käsitellä, jos se olisi se meidän vauva joka angstaa. Silloin voisin hätätilassa vaikka jatkaa hoitovapaata ja pitää esikoisen tarhassa. Mutta ei se kyllä niin voi mennä, että nelivuotias olisi kotona ja kaksivuotias tarhassa, huoh.

    Ja taudit, ristus sentään, niitä odotellessa. Me just puhuttiin mun miehen kanssa, että irtisanotaan lapsivakuutus koska eihän meidän lapset ole ikinä, siis ikinä sairaita. Mutta eipäs varmaan irtisanotakaan, nuohan on neitseellistä maaperää kaikille rokoille, noroille ja muille.

    Sanonpa vaan loppuun, että voi itku näitä meidän äitien isoja valintoja ja sitä, kuinka yksin me näiden kanssa tavallaan ollaan. Mun mies on tosi osallistuva isä, mutta ei se näitä yhtään samalla viisiin problematisoi. Sille päiväkoti on lasten hoitopaikka ja thats it, tosin nyt se mun parin päivän paidanrepimisten, itkunpillahdusten ja palopuheiden perusteella on alkanut selvittää, miten Montessori-päiväkotiin pääsisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kylläpä ne angstit tän asian suhteen on tosi ymmärrettäviä, varsinkin jos se vaihtoehto ei nyt ole ihan toimiva. Kyllä muakin olis stressannut ihan eri tahtiin, jos meidän tarha olisi ihan hurlumhei-meiningillä varustettu vaihtopiste.

      Sulla oli niin monta hyvää pointtia..

      Sairastamisistakin tuli mieleen, että ei ne taudit välttämättä enää tartu samaan tahtiin. Kaksivuotiaan vastustuskykykin on jo ihan eri luokkaan kuin vuotta nuoremmat, nelivuotiaasta nyt puhumattakaan. Ja tässäkin kyse on osittain luontaisesta asiasta. Mulla on tuttuja, joiden lapset on korvakierteissä ja putkissa ja ties miessä, vaikka ovat olleet kolme vuotta kotona. Samoin mulla on tuttujen ipanoita, joiden lapset eivät imuroi tarhasta juuri mitään. Meillä meno on ollut sieltä väliltä. Osa tarttuu, osa ei. Ja monet pöpöt tuo joka tapauksessa isä sairaalasta.

      Ehkä tossa sopeutumisessa on sekin, että nelivuotias osaa jo paljon paremmin protestoida asioita vastaan, sanallisesti ja itse ylipäätään arvottamalla. Kaksivuotias menee tilanteeseen kuin tilanteeseen miettimättä ja joko pitää tai ei. Ainakin meillä :)

      Niin ja ne miehet. Niillä on se onnellinen suojamekanismi, että osallistumisestaan ja vastuunkannostaan huolimatta ne ei vaan stressaa. Kun asiat on ja ne tapahtuu niin ne sitten on ja tapahtuu. Piste. Mitä niitä vatuloimaan.. Huoh.

      Poista
  8. Hei, tykkkään blogistasi!

    Mä en tajua tätä päiväkotien perinnettä siirrellä lapsia ikäryhmittäin porukasta toiseen. Moni ehtii olla vajaan vuoden siinä ns. pienten ryhmässä aloittaessaan hoidon siinä parin vuoden paikkeilla, ja sitten pitää heti luopua niistä tutuista aikuisista ja totutella uuteen porukkaan. Ei oo kivaa Mun jälkikasvu, 2,5 v., on tavallisessa suuressa kunnallisessa päiväkodissa, jossa on ainoastaan ns. sisarusryhmiä. Yllättävän vähän ainakaan noiden ryhmässä itse asiassa sisaruksia on, mutta periaatteena on se, että koko ikähaitari 1-vuotiaista viskareihin on samassa ryhmässä. Ryhmästä siis lähdetään vasta esikouluun. Tää on musta aivan mainio toimintatapa, sillä kuten parhaimmillaan ryhmiksessä, myös tuolla sisarusryhmässä on pienille ihan eri tavalla aikaa ja isommille taas ehkä vähän vähemmän kilpailua ns. "isojen jutuista". Meidän 2,5-vuotias on saanut olla koko vuoden yksi kolmesta pienimmästä, joten leikittäjiä ja sylipaikkoja on käsitykseni mukaan riittänyt mukavasti.

    Muiden kokemuksia kuunnellessani tulen aina epäilleeksi, että joko itse olen jossain harhakuvitelmissa luullessani päiväkotia kivaksi, tai sitten olemme saaneet lottovoiton näissä arpajaisissa. Taidammekin olla tuomittuja loppuiäksemme 60 neliön kolmioon, jottei hoitopaikkaa tarvitsisi lähteä vaihtamaan....

    VastaaPoista