2.8.2013

Me naiset ja vartalomme

Se vyöryy nyt hyökyaallon lailla – a beautiful body haaste

Olen pyöritellyt aihetta mielessäni ja pohtinut, miten siihen itse suhtaudun.

Alkuperäinen  A beautiful body -project löytyy muuten täältä.  Suosittelen tutustumaan ilman haastettakin. Valokuva on puhutteleva keino kertoa tarinoita. Tietenkin minä itkin kun katsoin ja luin leukemiaan kuolleen nuoren naisen tarinaa. Sekä ihan siitä, että joku vaivautuu olemaan kaikkien asialla - kauniilla tavalla.

Näkökulmia haasteeseen on jälleen niin monia. Tärkeää on tietysti oman rohkeuden ja kauniiden kuvien voimaannuttava vaikutus. Kuvista ja heittäytymisestä on selkeästi syntynyt jo paljon hyvää osallistujille. Samaan aikaan on kuitenkin jokaisen kohdallaan pohdittava Liinan osuvasti  (jälleen) kommentoimaa yksityisyyden ja julkisen rajaa. Missä menee kenenkin mukavuusalueen rajat ja mitä kuvien julkaiseminen oikeasti tarkoittaa. Tähän ei liene oikeaa vastausta.

Sitten on toki vielä niitäkin, jotka suhtautuvat aiheeseen ”Taasko puhutaan ulkonäöstä, ettekö te naiset nyt vaan hyväksy vartaloanne, antakaa olla.” Autuaita ovat ne, jotka ovat vapaita ulkonäköön liittyvistä asioista. Moni (kuten minä) en ole, ja syyllistäminen ulkonäköön liittyvien asioiden pohtimisesta on taas yksi loistava ansa, jonka naiset toisilleen virittävät. On aina hyväksyttävää puhua henkisestä kasvusta,  kehittymisestä ja synnytysvammoista, mutta ei ulkonäköön liittyvistä asioista sellaisenaan.

Minä kuitenkin väitän, että tämä maallinen temppeli nimeltä vartalo on niin iso osa ihmisen identiteettiä, että on ihan normaalia pohtia sen muuttumista ja omaa muuttuvaa suhdetta vartaloon. Ruumiinkuvan merkityksen kieltäminen on aika tekopyhää. On kuitenkin eri asia miettiä ulkonäköä joidenkin standardien tai ylimitoitettujen vaatimusten mukaan kuin pohtia sitä osana normaalia kasvua, itsensä hyväksymistä ja naiseutta. Nih.

Itse ajattelen nykyisin aihetta oman vartalon, ruumiin tai kropan muutokseen ja toimivuuteen liittyvänä asiana enkä (no ehkä vähän) jonkinlaisen naisihanteen ja mallimittojen perään haikailuna. Siksi koen asian vatuloimisen tärkeänä.

Mutta se haaste.

En aio laittaa itsestäni ja vartalostani paljastavaa kuvaa nettiin, vaikka sanallisesti kommentoin hyvinkin alastomia ja ihon alle meneviä asioita. Suhtaudun asiaan juuri kuten Liina kirjoitti. Vartaloni on visuaalisesti hyvin yksityistä, sanoilla kertominen on itselleni mukavuusalueella pysyttelemistä.

Olen aikaisemmassa lapsettomuus- ja raskausblogissani laittanut niitä tyypillisiä raskausviikkokuvia esille (nyt äkkiä stalkkaamaan, mistä ne löytyy) . Silloinkin esillä oli vatsani enemmän objektina eikä siksi, että olisin halunnut esitellä itseäni. Ymmärrän nyt, että en kuvannut itseäni raskaana olevana naisena vaan todellakin kohteena, jossa oli hämmentävä uloke nimeltä kasvava vatsa.

Haasteena haasteessa (samoin kuin muissa näissä ihmiset-lataa-kuviaan-nettiin-arvioitaviksi -tempauksissa) on lisäksi kuvan julkaisemisen motiivi. Jos kuvan ottaminen ja julkaiseminen oikeasti auttavat naisia näkemään itsensä positiivisessa valossa, voimaannuttamaan ja murtamaan jotakin rajoja kauneudesta itsessään tai yleisesti, se on enemmän kuin oikein. Jos kuvan julkaisemisen motiivi on taas saada palautetta ja hyväksyntää muilta (mitä se voi tiedostamattakin olla), ollaan hommassa väärillä raiteilla.

No,haaste sai kuitenkin aikaan sen, että kuvasin itseäni. Aihe pysäytti. Itsensä kuvaaminen on järjettömän hankalaa, joten kuvatkin olivat kamalia (en minä vaan kuvat). Mutta oli hyvä katsoa kuvia, nähdä itsensä muuten kuin vilahduksena peilissä. Kuvassa näkee itsensä kokonaisuutena ja kuvaa voi katsoa kuin toisen silmin.

Minä olen niitä, jotka olen jatkuvassa pohdinnan (ja myös hyväksynnän) tilassa sekä iän että raskauksien tuomien muutosten vuoksi. Sekä syömishäiriöhistorian. Hyväksyn realiteetit enkä haikaile pyykkilautaa tai nuoruuden painolukuja. Kauneuden käsitekin on muuttunut. Näen itsessäni
paljon asioita, joihin en aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Silmät ovat kiinnostavammat kuin vatsa. Pitkillä sormilla on hyvä koskettaa. Paksua tukkaa on lapsen helppo läheisyydenkaipuussaan kieputtaa.

On kuitenkin vaikea välillä hyväksyä, että jotakin on muuttunut pysyvästi, tai että en pysty tekemään samoja asioita kuin ennen ja se näkyy. Tai että entisen aktiivisen liikkumisen ja tekemisen synnyttämän lihakset vaan katoavat ja painovoima todellakin vaikuttaa. Ketuttavaa on lisäksi se, että olen joutunut uusimaan pikku hiljaa noin 75 % työvaatteistani, koska ne eivät vaan kerta kaikkiaan istu tai mahdu vaikka paino on entinen. Jotakin toistaiseksi pysyvää on tapahtunut.

Samalla näen, että eivät ne raskaudet näitä kaikkia muutoksia ole tuoneet. Osansa on iällä, suuri osa muuttuneilla liikuntatottumuksilla. Minun ratkaisuni oli mennä töihin lasten ollessa pieniä, joten ison osan työajan ulkopuolisesta ajasta vietän todella tiiviisti lasten kanssa. Aikaa ei juuri nyt ole satunnaisten lenkkien jälkeen muuhun. Sen hyväksyn ja se on tietoinen valinta, mutta se myös näkyy. Mitä en sitten tietenkään hyväksy.

Ennen kaikkea tärkeää tässä ohikiitävässä havahtumisessa oli se, että aloin ajattelemaan vartaloa työvälineenä. Tästä ”temppelistä” on pidettävä huolta, että jaksan olla vielä pitkään äiti lapsille, mielellään myös terve vaimo tuolle Aviomiehelle. Ottamissani kuvissa näkyy eniten se, että pistän aika monen muun asian oman hyvinvoinnin edelle enkä tietoisesta valinnasta huolimatta ihan aina tiedä, mikä siitä on hyväksi ja mikä laiminlyöntiä.

Miksi ihmeessä näiden muutosten pohtiminen olisi jotenkin pinnallista tai tylsää? Elämänmuutokset ja vanheneminen näkyvät sekä ajattelussa että ruumiissa. Ken asian kieltää hyväksyy itsensä ehkä vähiten?

Mutta kyllä minä itseni tämmöisenä mukavan höttöisenä talipallonakin hyväksyn. Olen tosi ok ja onneksi moottorikin sentään vielä pelaa kilometreistä ja peltivaurioista huolimatta.

Kiitos muuten mahtavalle Aviomiehelle (jälleen), joka näkee vaimonsa selkeämmin positiivisessa valossa kuin vaimo itse. Minulla on mies, jonka mielestä olen kaunis ja kaikin puolin ihana. Ykkösenkin mielestä äiti on usein tosi kaunis. Snif. En vain meinaa uskoa sitä.

Kaikki tempaukset, jotka herättävät tavalla tai toisella, ovat oikealla asialla. Pisteet Mami Go Go:n synnyttämälle keskustelulle.

12 kommenttia:

  1. Hyviä pointteja! Ja kiitos ihanille aviomiehille. Usein ihmettelen, miten mun mies jaksaa vongata tällaiselta ylipainoiselta psykonartulta, mutta hyvin tuntuu kelpaavan :D. Paljon voimaannuttavampaa kuin alkkarikuvien julkaiseminen netissä ainakin mulle on se, että se kaikkein tärkein aikuiskontakti sekä hyväksyy että vielä pitää viehättävänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thänks! Se on tosiaan ihan surkuhupaisaa, miten sitä itse on itselleen kriittisin ja mies oikeasti näkee ihan upean naisen - tosiaan vonkakaakin vaikka missä kiloissa ja kuosissa. On se kumma ettei tähänkään ikään mennessä sitä meinaa aina uskoa : )

      Poista
  2. Saisinkos kysyä jatkona tekstistä yhtä kohtaa? Onko huono juttu se jos kuvien julkaisun tarkoitus on saada hyväksyntää muilta?

    (tähän varmaan jokaisella on oma tulkinta ja hyväksyntä-sanakin tarkoittaa eri asioita)

    Mietin sillä, kun itse julkaisen kuvia itsestäni sosiaalisessa mediassa harvakseltaan ja silloin tuntuu hyvälle jos joku niistä minua kehaiseekin. Ja olen otettu kun vanhempanikin näkevät minusta jonkun kuvan ja lähes aina sieltä jotain kivaa kommenttia tulee. Puhummeko eri asiasta?

    kyselee Annikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tietenkään se kaikissa tapauksissa minusta ole huono juttu. Kyllä minäkin viljelen FB:ssä itsestäni yhtä sun toista : ) tarkoitin sitä, että jos kuvia julkaisee saadakseen palautetta JA muodostaa kuvan itsestään vain näiden muiden antamien kommenttien perusteella. Silloin ollaan minusta aika hakoteillä. Kommenttien sisältöä kun ei voi hallita ja silloinhan se mielipide muotoutuu ihan mielivaltaisesti. Jos taas itse on varmoilla vesillä oman minäkuvansa kanssa ihan itsekseen, ei kuvien julkaisulla ole niin suurta ohjaavaa merkitystä.

      Sitä en tietenkään väitä, etteikö kehut todella olisi kivoja ja kaikille ihan tarpeellisiakin : )

      Poista
    2. Hienosti selvennetty, noin se omalla logiikallakin näyttää menevän.

      T. Annikki

      Poista
    3. Hyvä että kysyit, jouduin ihan miettimään kunnolla :)

      Poista
  3. Hyvää pohdintaa ja hieno teksti. Paljon samoja ajatuksia minullakin. Tein myös samoin kuin sinä: otin kuvia, mutta julkaisin vain tekstin. Hyvä ajatusharjoitus tämä on ollut kaikkineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tässä koko haasteessa ison vaikutus tapahtui jossain muualla kuin lopulta Ilta-Sanomien kannessa. Moni nainen toivottavsti havahtui pohtimaan julkisilla tai omilla kuvilla. Tai ihan ilman kuvia.

      Poista
  4. Tosi hyviä ajatuksia. Haaste on tainnut pyöriä reilun viikon, ja en ole itse ehtinyt oikein pysähtyä asian äärelle. Ehkä päädyn avautumaan tänne muiden blogeihin aiheesta. :)

    Moni on kirjoittanut hyviä tekstejä ja on paljon kauniita kuvia. Ja varmasti moni voi saada voimaa oman kuvan julkaisemisesta ja hyvä niin. Itse kuitenkin koen, että hyväksyntä minulta ja mahdollisesti muilta pitää tulla eri reittejä. En facebookiin laittaisi itsestäni ikinä mitään bikinikuvaa, ja vaikka blogi tietyllä tavalla voi olla anonyymimpi paikka, en halua tehdä sitä sielläkään. Uimahallissa ja punttiksen saunassa kuljen muina naisina, siellä kaikki ovat ja saavat olla juuri sellaisia kuin ovat.

    Haaste on hyvä, toteutus ja sen hyöty varmaankin vaihtelee hyvin voimakkaasti. Joku voi saada enemmän pohtimalla itse juttuja ja toinen saa hyvän fiiliksen muiden kehuista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mietin kovasti, kommentoinko millään tavalla, mutta onhan tämä tämmöinen kestoaihe josta voisi vatuloida loputtomasti. Merkityksestä ja merkityksettömyydestä..

      Olen samaa mieltä tuosta perushyväksynnästä. Se täytyy tulla muualta. Mutta jos tämä jollain lisäsi rohkeutta olla oma itsensä- ei hakea hyväksyntää - silloin ainakin keskustelu aiheesta on jo kaiken kohun arvoinen.

      Poista