30.12.2013

Ääripäiden kasvatuksesta

Jopa minulle on selvää, että kahden erilaisen, eri ikäisen ja kyllä, eri sukupuolisen lapsen kasvattaminen on – erilaista. Tällä kertaa ikään kuin vaivihkaa on päässyt yllättämään se, kuinka erilaista se oleminen ja kasvattaminen todellakin voi välillä olla. Kun noilla lapsilla tuppaa vähän eri ikäisenä olemaan erilaisia vaiheita. Tällä hetkellä meillä asuu käytökseltään kaksi ääripäätä, joista syntyy helposti hyvä ja paha asetelma, mikä ei tietenkään ole hyvä. Eikä helppoa.

Ykkönen, tuo saparopäinen viittä vaille nelivuotias elämän ahmija on nykyisin jumalattoman helppo ja yhteistyökykyinen ihmisen alku. Aloitetaan tärkeimmästä. Toissaviikkoisen joulujuhlan jälkihöyryissä kahviossa Ykkönen kailotti kaikille kovaan ääneen lahkeessani roikkuen



”Äiti on kaunis, miiinuun äitini on kaikkein kaunein. ”


Tasapuolisuuden nimissä neiti jakelee vastaavia kohteliaisuuksia luontevasti kaikille kuu-ystävästä lähikaupan tätiin. Tavat, sanat ja taito ilahduttaa ihmisiä on hallussa.

Yltiöpäisen kehumisen lisäksi Ykkönen on pelkkää pelottavan tarkkaa loogista tiedonjanoa, oppimista ja taitojen humisevaa kehittymistä. Muutamassa kuukaudessa jollakin tavalla pienuuden ja isouden rajamailla huuhailijasta on tullut idearikas ja taitava piirtäjä, askeratelijapaskartelija, runojen ja laulujen riimittelijä, tilannekomiikan taitaja, koordinaatiohirmu, apinaan verrattava kiipeilijä ja uskalikko (joo, meillä saa kiivetä, juosta ja hyppiä sisällä..) sekä liikuttavan iso ja näsäviisas maailman haltuun ottaja. Viime aikoina on käyty pelottavan oivaltavia keskusteluja ainakin maapallon reunoista, vanhoista ajoista, kuka on synnyttänyt kaikki hirvet –pohdintoihin ja kuolemasta (kuolevatko kaikki? Hänkin?), siihen kuka mitäkin on tehnyt (kuka keksi liikennemerkit?), miksi aikuiset komentavat, miksi äiti määrää isiä (kysyin, että miten niin ja Ykkönen piti minuutin monologin aiheesta demonstroimalla miten kuljen käsiäni levitellen huoneesta toiseen hokien tee tämä, tee tämä, tee tämä..).

Hämmästyttävintä minulle on kuitenkin tuon lapsen oikeudentaju ja suurisydämisyys. Hän huolehtii pyytämättä pikkuveljestä ja muista pienistä, puolustaa rohkeasti tarhanahinoissa itseään ja muita paljon isompiaan vastaan. Ykkönen hän hakee ujoimmat mukaan leikkiin ja vaatii perusteita joka kerta, jos komennan häntä tai pikkuveljeä aiheetta. Hän on myös näissä tilanteissa valitettavan usein oikeassa. Tiedän, että osa tästä oksettavasta kehuskelukokoelmasta on ylpeän äidin isottelua (ja vuosi sitten mentiin ihan toisissa tunnelmissa hänenkin kanssaan), mutta Ykköselle on annettu näihin taitoihin liittyen virallinen tehtäväkin tällä saralla. Ykkönen toimii tukilapsena (hänelle kyllä asian todellista laitaa kertomatta) juurikin eräälle superujolle ja puhumattomalle ryhmäkaverille, jonka Ykkönen on saanut luonnollisella tasapuolisuudellaan uskaltautumaan ulos kuorestaan ja ottamaan osaa ryhmän toimintaan. Ja puhumaan ensimmäistä kertaa päivähoidossa! Ihan sama, oppiiko Ykkönen puhumaan ranskaa, rakastamaan korkeakulttuuria tai voittaako hän olympia-kultaa purjehduksessa, mutta tämän taidon säilyminen tekisi äidin kaikista onnellisemmaksi.

Kaiken lisäksi Ykkönen on tosi hyvää ja innostunutta seuraa 24/7. Koko yhdessä olemisen muoto on muuttunut viime kuukausina, koska kaikki vaan sujuu ja on positiivista.

Luonnollisesti Ykkönen kerää toiminnallaan ja taidoillaan jatkuvia ansaittuja kehuja. 


Ja sitten on se toinen ääripää, jonka kohdalle osuu komennus.

Kakkonen on taidollisesti ja tarinoiltaan fiksu ja hurmaava poika, jonka käytös on Vaahteramäen Eemeli potenssiin kymmenen. Nuori herra on pelkkää melskaamista, riehuntaa, puoliväkivaltaista rajojen etsintää ja surutonta liian rajatonta luottoa omiin kykyihin. Minulla ei todellakaan ole mitään vilkkaita lapsia vastaan, mutta jotkut rajat on oltava lyömisellä, karkailuilla, pöytätavoilla, mukahauskalla jekuttamisella, silmittömillä omien vaatimusten korostamisilla ja jatkuvilla useasti toistuvilla ”joskaikkieitapahduminunpillinimukaan” raivonpurkauksilla. Jos kaulimella voi käydä kokeilemassa telkkariruudun kestävyyttä, ruuan saa omalta paikalta osumaan ikkunaan tai yläkerrasta lentää alas kaikki äidin alusvaatevarastosta kirjoihin, on kielto ja toru jos toinenkin ihan aidosti aiheellinen.

Oma suosikkini kategoriassa Jekutus on kyllä ehdottomasti se, kun Kakkonen kävi kähveltämässä pihaliidut ja ”kirjaili” isin Volvon kylkeä.No, lähteehän se liitu pienellä pesulla..

Tämä on vaihe, tiedän. Se ei olekaan se ongelma. Nuoren herran saa kyllä kuriin ja hän onkin oppinut paljon. Hän myös ymmärtää todella hyvin, mikä on oikein ja väärin, muttei toimi sen mukaisesti.

Ongelma muodostuu siitä, että Kakkosta on pakko ohjata tällä hetkellä kielloilla ja rajoilla. Välillä usein hän saa kuulla olevansa tuhma tai tehneensä väärin. Kun Ykkönen kerää samaan aikaan jatkuvasti pääosin kehuja ja kiitosta, on asetelma lasten ajoittain epäreilu. Keittiöpsykologina voisin päätellä, että ei tee pienen miehen itsetunnolle tämänkään ikäisenä kuulla jatkuvasti olevansa väärillä linjoilla siskon saadessa kehuja. Itseasiassa myös siskon oikeudentajua syö se, kun äiti komentaa niin paljon Kakkosta. Hän tietenkin puolustaa veljeään " Ei Kakkonen tarkoittanut äiti".

Toki pieni pallopää ansaitsee myös kehuja ikätasolleen huikeista kehitysharppauksista ja liikuttavasta maailmaa syleilevästä otteesta elämään. Suuriin tunteisiin on helppo hypätä mukaan, mutta kun ne tunteet ovat välillä niin pirun suuria molemmissa suunnissa.

Enpä tiedä. Oletteko painineet samojen asioiden kanssa? Toisella on helppo vaihe ja toisella haastava? Miten silloin yritätte olla tasapuolisia ja välttää parempi-huonompi asetelman, vaikka tällaisia rinnastuksia ei tietenkään sanallisesti tai millään suosikkijärjestelmällä pönkittäisikään?

Minä aion tutusta aiheeseen nimeltä muksuoppi. Nopean lehtiartikkeliin pohjautuvan silmäyksen perusteella kyseessä on ”ratkaisukeskeinen” menetelmä ohjata lapsen kehitystä haluttuun suuntaan  suuntaamalla katse juurikin sinne hyvään ja kannustavaan oppimiseen kieltämisen sijaan.


Tai en minä oikeasti mihinkään ehdi perehtyä, mutta kuvittelen edes hetken etsiväni oikeasti tietoa siitä, miten voisin tässäkin asiassa olla muuta kuin pelkkää keskisuomalaista maalaisjärkeä käyttävä sinnepäin-mutsi.

6 kommenttia:

  1. Kivasti kirjoitettu! Meillä eletään juuri päinvastoin tällä hetkellä. Tyttö 9v, poika 6v.. Vanhempi koettelee ja kokeilee rajoja, lapsi joka oli aiemmin kuin kuvaamasi Ykkönen.Toki herttainen ja hurmaava edelleen, mutta asetelma pikkulapsiajasta rauhoittuneen eskarilaisen kanssa on sama: hyvä vastaan paha.
    Ja tarhan pedagogina suosittelen aina tutustumaan kaikkiin oppeihin. Mutta suutarin lapset.. ja sitä rataa omien lasteni kanssa :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos! En yhtään epäile, etteikö tämä meni juuri noin kuin kuvaat. Vaiheet vaihtelevat ja seuraavaksi roolit ovat ihan päinvastoin. Toivottavasti ne olisi joskus jossain määrin "tasaisia" yhtä aikaa :)

    Muksuopissa oli maallikkolle ihan järkeenkäypä logiikka. Monesti pedagogia on hienosta sisällöstä huolimatta hieman kaukana käytännöstä ja siihenhän se normiperhe yleensä vinkkejä kaipaa. Toki minua kyllä kiinnostaa aina syyt ja selitykset siellä taustallakin :)

    VastaaPoista
  3. Meillä on toisinpäin, eli esikoinen on aina ollut se Eemeli ja kuopus on kyllä omalla tavallaan haastava (sellainen läpi harmaan kiven jos jotain päättää). Kuopus saattaa joskus loukkaantua kun komennetaan esikoista ja esikoisella on jatkuvana kipuiluna se, että pieni saa muutenkin enemmän huomiota ja sitten vielä vähemmän ojentamista. En ole keksinyt mitään viisastenkiveä tähän, esikoiselle vaan puhunut aina, että kaikki on erilaisia, toiset on vilkkaampia ja ehtii enemmän ja sitten niitä komennetaankin enemmän, mutta ei se tarkoita, että tykättäisiin vähemmän.

    Ja aivan ihana "team spirit" teidän ykkönen! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän ne varmaan menee. Osaa tästä "määräilystä" ja eroista selittää se luonne, tempereamentti tai mikä lie, ja toinen puoli on sitten erilaisia kehitysvaiheita eri aikaan. En oleta, että meilläkään tämä asetelma säilyy, koska kyse on tosiaan enemmän vaiheista.

      Niin, mutta tuon Ykkösen minusta noin pienelle ihmeellisen empatia- ja huomioonottamiskyvyn tai ominaisuuden toivoisin todella säilyvän. Onneksi samoja piirteitä on myös Kakkosessa. Ne eivät vaan juuri nyt pääse pintaan : )

      Poista
  4. Mä esitän erikoisen kuuloisen kysymyksen: mitä tapahtuisi jos haaruikoisit lapsiasi ja poimisit sieltä VAIN ja ainostaan ne ominaisuudet, jotka ovat SAMOJA? Niitä, joista ulkopuoliset tunnistavat lapsesi saman perheen jäseniksi. Se jokin sama. Itselläni on tytär ja poika, ja tein tämän ajatusleikin sukupuolten näkökulmasta, mutta sen voi tehdä muutenkin.

    Ja edelleen, miettisin ihan filosofisesti, mitkä asiat oikeasti ovat niin isoja eroja, että huomaisit ne? Onko lastesi pikkuvarpaat mielestäsi kuin yö ja päivä, vai ovatko ne niin samanlaiset että et varmuudella pystyisi niitä erottamaan peiton alta? Entä lasten tuoksu - erotatko päänahan tuoksusta kumpi lapsi on kyseessä? Onko tuoksu silti samanlainen?

    Mä tein tässä parina päivänä tuon harjoituksen luettuani Janet Hyden "Gender similarities hypothesis"-nimisen teoksen, ja huomasin hämmästyksekseni, että keskittymällä niihin täysin samoihin juttuihin käyttäydyin lapsia kohtaan niissä tilanteissa täysin samalla tavalla. Janet Hyde on käynyt läpi ison määrän eri tutkimuksia ja havainnut, että oikeastaan mikään ominaisuus ei eroa tilastollisesti merkittävästi sukupuolten välillä lukuunottamatta pallon heittoa, jossa miehet heittävät pidemmälle. Yhteiskunta kuitenkin "venyttää" eroja koska se on kätevää ja jopa säästää vaivan tutustua yksilöön.

    Huomasin oman kotikokeeni aikana, että ihmisen aivot on selvästi yliviritetty tunnistamaan eroja - kai se on ollut henkiinjäämisen kannalta tärkeää tunnistaa esim. omat vanhempansa ja lapsensa. Ja erityisen hauskaa oli huomata, että jos oikein neutraalisti katselin lapsia, heidän kävelytapaansa, heidän tapaa istua, heidän tapaa pitää kynää kädessään, he eivät yhtäkkiä olleetkaan varmuudella "selvä tyttö" tai "selvä poika". En kuullutkaan kylpyammeen loiskinnasta varmuudella, kumpi siellä oli isän kylvettäessä. Jos olisin tiennyt, olisin nähnyt "pikkuballerinan tekevän kauniita pisarakuvioita", tai "räpylämestarin taistelevan aaltoja vastaan". Jos toinen oli lapioinut kasan lunta, en nähnyt "rotevan pojan" tekemää kasaa enkä "lumikissaa yrittäneen tytön" kasaa - ja kuitenkin monesti meidän ihmisten ennakkoajatukset antavat tietyn tulkinnan.

    Tuo harjoitus oli sitä varten, että havaitsin kuinka paljon oma ennakkoajatus ohjaa huomiota. Jos lapsi on murustellut näkkäriä sohvalle, enkä haluakaan selvittää, oliko se poikamme vai tyttäremme, huomaan että voin vain todeta "lapsemme murusteli näkkäriä".

    Tämä on hieman irrallaan oleva kommentti tuohon kirjoittamaasi tekstiin. Tahdon lähinnä jakaa sen havainnon muillekin tutkailtavaksi, että perheessä tulee herkästi rooleja, jotka vahvistuvat niitä tukevista havainnoista. Ja on tosi jännää kun kokeilee, miltä perheenjäsenet näyttävät jos keskittyy samankaltaisuuksiin. Itse asiassa se oli aika huikea kokemus, nuo pari päivää. (mutta vaati kovaa itsekuria enkä pystyisi tekemään niin koko aikaa, eikä minusta tarvitsekaan)

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ihanaa että viitsi kirjotitaa kaiken tuon. Lupaan jatkaa aiheesta ja nostaa kommenttisi ihan postaukseen. Teen ihan harjoituksenkin, koska se kuulostaa aidosti mielenkiintoiselta. En myöskään epäile yhtään, etteikö se ennakko-oletus ohjaisi omaa tulkintaa tai etteikö itsekin olisi virittäytynyt näkemään niitä eroja.

      Itseasiassa tietyllä tasolla teen kuvaamaasi asiaa ihan jatkuvasti, teemme sitä myös Aviomiehen kanssa yhdessä. Noissa kahdessa on fyysisesti, käyttäytymisessä, tavoissa ja tilannereagoinneissa todella paljon samaa. Juuri niin ihanasti kuin vain sisaruksissa voi olla.

      Oma pointtini kirjoituksessa ei ollut korostaa varsinaisesti niitä todellesia eroja, tai samankaltaisuuksia, vaan pohtia tämänhetkisen ikäkaudelle tyypillisen kehitysvaiheen käytökseen tuomia haasteita. Koska ne "vaiheet" tuovat minusta lapsiin ainakin tässä iässä vielä sen jatkuvasti elävän ja muuttuvan elementin. Vielä reilu vuosi sitten täällä postauksessa kuvasin Ykköstä kuten nyt Kakkosta.

      Mutta näillä on tosi vähän lopulta tekemistä sen kanssa, mikä on lapsessa sitä pysyvää perusolemusta, luonnetta, genetiikkaa, ympäristön luomia nyansseja.

      Tietoisesti kuvaamasi hommat on varmasti just sitä itsekuria vaativia tsemppauksia, mutta jos on valmis heittäytymään, ihan varmasti saa irti tilanteesta jotakin sellaista joka jää muistijäljeksi jatkoonkin. Tässä kuten muissakaan "teorioissa" ei liene orjallisesti noudattaa jotakin ismiä vaan havahtua näkemään asiat toisin.

      Hyvähyvä!

      Poista