28.2.2015

Miten puhua lapselle kuolemasta?

Tasapainon jälkeen voi siirtyä astetta vakavampaan aiheeseen. Meidän perheestämme on kuollut isomummu. Tärkeä suvun lähes 95-vuotias matriarkka, lasten oman mummun äiti, miehni mummu. Omalla tavallaan läheinen. Hän oli viimeisiin hetkiin asti skarppi ja aikaansa seuraava älykkö, joka vain viimeisen joulun jälkeisen virusinfektion jälkeen päätti, että nyt riittää. Nyt riittää ruoka ja juoma ja hoitavat lääkkeet. Harmillisesti ihminen ei vain kuole omasta päätöksestään, joten tästä kuukauden hivutuksesta ja tahtojen taistelusta tuli kamalaa seurattavaa. Se muutti suhtautumiseni vanhuuden hoitoon, saattohoidoksi tulkittavaan ja kuolemaan pysyvästi. Lapset eivät tietenkään näitä viimeisiä hetkiä nähneet, mutta kyllä he tiesivät mitä on tapahtumassa ja he reagoivat lopulliseen poisnukkumiseen hyvin voimakkaasti. Ja reagoivat edelleen.

Olemme joutuneet Aviomiehen kanssa pohtimaan rankasti, kuinka paljon lapselle voi kuolemasta kertoa ja mitä siitä ylipäänsä pitää kertoa. Meillä on näitä pitkäikäisen suvun mummon siskoja ja serkkuja menehtynyt Ykkösen aikana useampi ja aiheista on aina puhuttu myös lasten kanssa. Nyt asia tuli ensi kertaa lähelle ja pienen eli tässä tapauksessa yliajattelevan Ykkösen suru on lohdutonta katsottavaa. Hän hoitaa isomummun pehmokissaa kuin oikeaa, hän halusi kaameita käsinmaalattuja kippoja itselleen, hän pohtii, missä mummo nyt on, mitä hautajaisissa tapahtuu ja onko siellä arkussa kylmä. Ykkönen on myös apea, vatsakipuinen, surumielinen ja vetäytyvä. Kun häneltä selvittää syytä, paljastuu lopulta syyksi aina ikävä.

Jotenkin ihmeellisellä tavalla Ykkönen, ja siskonsa jalanjäljillä myös Kakkonen surevat suoraan, näkyvästi ja isosti. Yhteyteen nähden ehkä enemmän kuin olisi olettanut, mutta ehkä Ykkönen ensimmäistä kertaa jotenkin ymmärtää asiaa nimeltä kuolema ja hän suree enemmän koko lopullisuuden ymmärtämistä kuin itse mummoa.

Lasten suru kumpuaa yllättäen. Kakkosen leikeissä lego-hahmot kuolevat ja niitä haudataan. Ykkönen tiukkaa, milloin hän kuolee, tai minä tai isi. Että eihän kukaan vaan kuole. Tai jääkö hän sitten yksin, kun me vanhempina kuolemme. Riidan päätteeksi hän saataa juuri nyt huutaa "Nyt minä kyllä kuolen, koska olin niin tuhma!"

Sydäntäriipivää. Samalla olemme kuitenkin tulleet Armaan Aviomiehen kanssa tulokseen, että tästä puhutaan suoraan ja niissä rajoissa, missä lapsilla on kysyttävää. Kukaan ei vaan mene mihinkään taivaaseen tai nukkumaan vaan ihan oikeasti kuolee. Ja että vanhoille ja sairaille se on ihan hyvä. Ei enää satu. Kysymyksiä on riittänyt. Yleensä aina omassa sängyssä, juuri ennen unta.

Hautajaiset ovat ensi perjantaina. Hautajaiset ovat - kauniinakin kestämättömiä kaiken sen liikutuksen ja haikeuden vuoksi. Minä suren etukäteen jo eniten lasteni surua. Kun tänäänkin aamu aloitettiin lähes puolen tunnin tuudittelulla sylikkäin kodinhoitohuoneen lattialla istuen pahan mielen ja ikävän iskiessä juuri siinä. Lapsia ei olisi pakko ottaa hautajaisiin. Mutta me päätimme, että kyllä vaan. Kun asioista on puhuttu ja hautausmaallakin monta kertaa käyty, näytetään tämä koko elämän kirjo.

Onko se oikein vain väärin? Laittaa kolme ja puolivuotias ja viisivuotias näkemään turvallisesti äidin ja isän kanssa tämäkin puoli? Ehtisihän sitä.

9 kommenttia:

  1. Tää on ehkä jotenkin nyt kornia, mutta tsekkaa tää ja sitä edeltåneen kirjoituksen kommentit - josko sieltä löytyisi jotain apua.

    http://valeaiti.blogspot.fi/2015/02/miten-puhua-kuolemasta-lapselle.html?m=1

    Voimia teille kaikille, osanottoni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, kiitos. Ihan samoihin johtopäätöksiin itsekin on tultu. Aihe vaan on sellainen, että siihen omaan intuitioon tai maalaisjärkeen ei voi luottaa.

      Ja kiitos osanotoista. Toki kuolema on aina kuolema, mutta onneksi tässäkin tapauksessa jopa ihan siunas rikkaan pitkän elämän eläneelle.

      Poista
  2. Mä kyllä sanoisin, että ehdottomasti lapset mukaan, etenkin kun olette surusta ja kuolemasta jo puhuneet. Enitenhän pelottaa kaikki, mitä ei tunne. Kuolemaa ei tunne hautajaisten jälkeenkään, mutta ainakin tietää, mitä siellä hautajaisissa tapahtuu.

    Meillä on toisenlainen ongelma: skidi on alkanut esim. leikkiä kuolemista. Mun huumorintaju ja sietokyky on sellaisen kanssa nolla, ihan kirjaimellisesti, en kestä yhtään. Niinpä kun lapsi huutaa "nyt mä kuolin", mä huudan takaisin, että kyllä et kuollut ja heti ylös sieltä lattialta. Annan varmaan ihan vääriä signaaleja nyt, mutta en pysty muuhunkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ja törpösti unohtui: otan osaa minäkin.

      Ja voi, kun voisin kuvitella, että suhtautumisesi vanhustenhoitoon muuttui myönteiseksi, mutta jotenkin en siihen pysty.

      Poista
    2. Kyllä tässä on jo ihan realisteiksi tultu ja otetaan nuo melskaajat mukaankin. Siinäpä asia kyllä konkretisoituu, pelottaa se sitten lisää tai ei...

      Ja voi ei, mä en kyllä yhtään kestäisi myöskään tällä aiheella leikkiä! Kuulunee kuvioon ja pienen pään prosessointiin, mutta onhan toi aika hurjaa. Meillä on toistaiseksi vaan kuollut lego-ukot. Sama logiikka siellä tosin lienee taustalla.. Eikä kai mikään singnaali ole väärä, ehkä joskun on hyvä nähdä, että aihe on iso äidillekin?

      Itseasiassa suhtautuminen vanhusten hoitoon ei tästä järkkynyt. Ilmaisin itseni väärin. Se muuttui eniten juuri tähän konkreettiseen kuolemiseen. MIllaista on hidas nääntyminen tilanteessa, jossa ruumis ei ole vielä valmis luopumaan, vaikka kaikki hoito lopetetaan. Hoitajat tai "laitos" ei tehnyt mitään väärää, mutta nuo kuolemalla kuolevat mummelit ja papat ovat kyllä hurja ilmiö. Valitettavan moni ei kuole suorilta saappaat jalassa eikä huolella mietityssä saattohoidossa. Soisin myös jokaiselle eutanasiaa vastustatavalle esimerkiksi päivän visiitin sellaisen vanhuksen vieressä, joka ei ole syönyt ja juonut viikkokausiin, elää kuivuneena ja lähes muumiona vuoteessaan. Sielläkin se järki voi vielä pelata täysillä. Ihan hullua pitkitystä tältä "systeemiltä". Mutta tiedän, rajanveto on hankalaa ja tilanteet eivät koskaan ole mustavalkoisia. Vanhuuten kuolemisen odottamisessa kaikilta jotenkin vaan loppuu keinot, vaikka kaikki hyvä inhimillisen hoidon ja lopun turvaamiseksi olisikin tehty. En nyt ala kuvailemaan, millaiseksi tosiaan muuttuu hitaasti kuolemaa laitoksessa, sinänsä inhimillisesti, tekevä. Mutta se on juuri se osuus, joka aukaisi silmäni, tapahtui se sitten kotona tai laitoksessa. Kääks, kornia edes yrittää tätä avata!

      Poista
  3. Otan osaa!

    Hirvean jarkevasti te olette mun mielesta asiaa ajatellut. Ja samaa mielta olen, hautajaisiin mukaan, kun molemmat ovat kuoleman ymmartaneet ja ihminen oli laheine. Itselle hautajaiset on aina hirvean tarkeat - niihin kuolema kulminoituu niin selkeasti ja oma olo sen jalkeen vahan tasoittuu. Eihan se kivaa ole, mutta osa elamaa lapsillekin (sita paitsi ei ole myoskaan kivaa menna elamansa ekoihin hautajaisiin joskus 14 vuotiaana, nimimerkilla kokemjusta on).

    VastaaPoista
  4. Osanottoni.

    Mun mielestä hautajaisiin kannattaa ottaa lapset. Oma lapseni menetti viime syksynä kaksi läheistä: isoisän pitkän sairauden riuduttamana ja isotädin lyhyen sairauden päätteeksi. Isoisän kuolemaan oltiin ehditty varautua ja puhua etukäteen. Silti hautajaiset ja varsinkin uurnanlasku olivat tärkeitä, konkreettisia etappeja niin lapsen kuin aikuistenkin surutyössä.

    VastaaPoista
  5. Otan osaa.

    Meillä tämä kuolema-aihe on ollut voimakkaasti esillä vauvamme menehtymisen takia. Juuri lapsen suru on niin raastavaa katsottavaa ja joka päivä sitä miettii, että kunpa pienen olisi voinut jotenkin surulta säästää. Vaan eihän se mene niin. Blogistani löytyy useampia kirjoituksia jossa sivutaan isosiskon surua, jos haluat lueskella. Olemme ottaneet sen linjan, että rehellisesti ja avoimesti kerrotaan, mutta ei tuputeta liikaa tietoa. Siinä valossa mm. toteaisin että hautajaisiin meno on lapselle enempikin palvelus kuin rangaistus. Lastenkin, varsinkin noin syvästi surevien, on mielestäni tärkeä päästä jättämään viimeiset hyvästit.

    VastaaPoista
  6. Huhuu, vieläkö kirjoittelet? Mun blogissa on sulle kunniamaininta. :-)

    VastaaPoista