15.4.2013

Siivet selkään sain

Normilenkki..
Tämä postaus sisältää siekailematonta ilakointia ja itsetyytyväisyyttä. Varoitan.

Olen kertakaikkisen onnellinen siitä, että heittäydyin mukaan tähän sinänsä harmittomaan haasteeseen. Naisten kympin juokseminen, eihän se ole muka mikään juttu. Ei sinänsä varmasti olekaan, sitkeä suomalainen nainen tarvittaessa vaikka konttaa ne kilometrit. Suurin juttu minulle haasteessa on se, että sen vuoksi olen ottanut itseäni niskasta kiinni, jättänyt selittelyt aikatauluista ja muista tekosyistä ja raivannut aikaa juoksemiselle ja itsestä huolehtimiselle - säännöllisesti. Aiheen plussat voi tiivistää selkeään yhtälöön:  juokseva mutsi + kohoava kunto = tyytyväisempi ja jaksavampi nainen/äiti/vaimo/duunari. Kaikki ympärillä voittavat. Niin itsestäänselvää, että oksettaa.

Olen ylpeä viime viikon suoriutumisesta. Juoksin neljä (!) lenkkiä. Juoksin yhden tavallisen kuuden kilsan lenkin. Juoksin yhden lyhyen fiilistelylenkin entisissä lapsettoman ajan maisemissa ja päätin lenkin paikallisen kuntoiluväen Armageddoniin, Pispalan portaille. Kapusin kaikki noin 350 porrasta rauhallisesti kävellen. Luulin kuolevani. Juoksin yhden lenkin töistä kotiin korkkarit repussa hölskyen. Merkillistä olikin se, että repun paino ei haitannut eikä nostanut juurikaan sykettä. 

Olen taas innostunut juoksemisen aiheuttamasta vapauden ja helppouden tunteesta. Juokseminen on  hetkittäin jopa helppoa, samoin se, kuinka helposti sen voi toteuttaa. Ilman aikataulutusta, suoraan kotiovelta. Viihteellä tai ilman. Seuralla tai ilman.

Suurimman euforian aiheutti eilinen ensimmäinen ”pitkä lenkkini”. Aurinko paistoi, tiet olivat sulat ja paikoitellen jopa lakaistut. Juoksin ensimmäistä kertaa kevään aikana ilman välikalsareita ja hanskoja. Juoksin pipo päässä, mutta nilkat paljaana. Juoksin trikoissa! Juoksin 10,3 kilometriä ja se tuntui ihan hyvältä. Käytin suoriutumiseen aikaa 1.11.02. Sykkeet pysyivät loppuun asti järjellisinä. Ei pöllömpää hyvä keski-ikäistyvä autolla liikkuja! Nyt tiedän uskon, että selviän kympistä myös virallisena suorituspäivänä. Tuntuu järjettömän hyvältä jaksaa juosta taas kymppi ilman, että tarvitsen sen jälkeen ensiapua.

Totean sen vielä. Olen äärettömän ylpeä itsestäni siksi, että toteuttanut jotakin asiaa säännöllisesti. Olen selitellyt kaikkien asioiden laiminlyömistä urheilusta leffassa käyntien harvenemiseen loppumiseen tämän perhetilanteen ja aikataulujen hankaluudella. Paskat ne mitään hankalia ole, asiat tärkeysjärjestykseen. Kolme lenkkiä on noin kolme tuntia viikossa. Surffaan aika paljon enemmän netissä.

Huomaan lisäksi, että olen kuvitellut pitäväni kunnostani huolta, kun olen tehnyt silloin tällöin jotakin. Olen huijannut itseäni luulemaan, että entinen vuosien takainen hyvä kunto kantaa. Ei se kanna. Kunto pitää rakentaa uudelleen. Olen myös todennut kaikkeen ”sitku”. Eiku nyt, juuri nyt teen tosi tärkeää pohjatyötä sille, että olen iskussa jatkossakin (viisikymppisenä, kääk), sitku tää pikkulapsiperhearkimikäonkaan on ohi ja aikaa muka on enemmän, mutta kun ei jaksakaan. 

Sanonpa tähän vielä yhden taikasanan. Venyttely. Jos venyttely jää, seuraavana päivänä töihin köpöttää rautakanki. Vanhuus ei tässäkään asiassa tule yksin.
--

Project Maman Katja heitti pallon kilpailuhenkisyydestä. Totesin juoksevani kilpaa vaikka bussia vastaan, jos se menee samaan suuntaan lenkkireitin kanssa. Minussa on sisäänrakennettu kilpailuvietti, vaikka olen tosi monessa asiassa niin huono, ettei siitä seuraa kuin jo etukäteen tiedostettua mielipahaa. En haluaisi reagoida niin kuin usein teen, mutta minkäs teet. Seliseli.

Kuvittelin haasteeseen sitoutuessani asettavani itselleni jonkun hillittömän ajan, johon yritän tähdätä. Kuten vaikka kymppi tuntiin. Mikä on ihan naurettavaa tämän pituisella harjoittelulla ja tällä pohjakunnolla. Mutta kun se vietti näkyy juuri tämmöisissä epärealistisuuden ilmentymissä. En kuitenkaan missään vaiheessa ole kuvitellut muita juoksijoita kilpakumppaneina. Minua ei kiinnosta voittaa ketään sanan varsinaisessa merkityksessä. Juu juu, kiinnostaa kyllä voitta itseni, mutta siihen riittää juuri nyt se, että tulen maalin.

Vaikka en ole vielä tavannut ketään muuta juoksijamutsia, tärkeimmäksi asikasi itselleni on muodostunut se, että me kaikki selviämme tästä ja toivottavasti yhtenä ja yhtenäisenä porukkana. Niin mainiota on kaikkien tsemppi ja ne pienet suuret itsensä ylitykset.

Oikeastaan minua hymyilyttää, miten iso asia näin pienestä asiasta on tullut. Terveisiä naivistilta – tämä homma on symbolisesti itseään suurempi. Tällä mutsilla on projekti - tämä mutsi intoilee, kuntoilee ja nauttii! 

8 kommenttia:

  1. Ihana sinä, hyvä sinä! Järjettömän hieno suoritus ja ihanan inspiroiva teksti, JUST sitä mitä tämä projekti tavoitteleekin!! Jee! (Ja hitto nyt munkin on pakko yrittää sitä kymppiä viikonloppuna)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puuh, kiitos. En olekaan päässyt kiittelemään aikaisemmin, kun joku kirjautumisessa mättää.

      Aika lailla kaikki tsemppaa, mahtavaa!

      Poista
  2. Uh, multa meinas tulla oksennus, kun näin noi portaat :D :D Maha painaa vatsalaukkua ja portaidennousun seurauksena tulee aina sellainen tunne, että kohta lentää ykä. Onnistuin jotenkin kuvittelemaan itseni nousemaan noita portaita ja vellonta alkoi välittömästi :)

    Mutta asiaan. Mä olen juossut useita kymppejä ja joitain puolimaratoneja ja tajusin oikeastaan vasta sun kirjoituksen jälkeen, että se mikä multa puuttuu, on kilpailuvietti. Siksi ehkä rimanikin on aina ollut matalalla ja aikatavoitteiden asettaminen on vastenmielistä. Salillakin jaksan alun innostuksessa lisätä painoja, mutta jossain vaiheessa mukavuus comes first ja jään junnaamaan paikoilleni. Purjehdustreeneissä homma oli kivan rentoa siihen saakka, kunnes kisattiin. Sitten onnistuin vaan sähläämään kaiken. Ehkä tällekin asialle vois tehdä jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä sentään ykäile! No on oikeasti kunnioitusta herättävät. Onneksi toi maha ja tunne on ohimenevää :)

      No, mun kokemuksella on tosi hyvä, että sitä viettiä ei ole. Jos homma tuntuu hyvältä ilman tavoitteita niin ainakin henkisellä puolella on taatusti helpompaa. Toisaalta mä suhtaudun moneen asiaan juurikin noin kuin kuvasit, joten ehkä se onkin se ristiriita, mikä aiheuttaa suurimmat ongelma täällä. Mutta jos oot ollut ihan tyytyväinen tekemisiisi noinkin niin mihin sit viettiä oikein tarvitaan?

      Poista
  3. Mä tykkäsin sun kilpailuanalyysista kauheasti; silti on pakko tunnustaa, että hieman tuo sun aika kirpaisee :) Pitää lähteä itsekin lenkille. Jos keuhkot kohta sallisivat moisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, mä laitoin sen tietenkin ihan ärsyttääkseni, koska se on todella kunnioitusta herättävä :) Seuraava etappi on pystyä toistamaan asia, eli juoksemaan edes toistamiseen kymppi ja katsomaan, oliko aika vaan joku hetken huuma..

      Poista
  4. Vähänkö mun alkoi nyt heti tehdä mieli lenkille. Loistoo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä vaan sinne tylsiin maisemiin pinkomaan! Olisko siellä Islannissa mitään juoksutapahtumaan, jossa vois yhdistää monta kärpästä samalla iskulla. Saaren ympäri juoksu :)

      Poista