4.10.2013

Isoksi kasvamisen vaikeudesta

Meillä asuu iso ja ajattelevainen tyttö. Tämä super-kiltti, tunteva ja pohtiva neiti on kasvattanut jälleen äitiään ihan urakalla osoittamalla, kuin jäsenneltyyn ajatteluun ja tunteiden ilmaisuun jo kolme ja puolivuotias pystyy.

Kotona olemme jo jonkin aikaa kiinnittäneet huomiota siihen, että Ykkönen kokee pikkuveljensä uhmakauden purkaukset todella syvästi. Hän ei ymmärrä silmitöntä huutamista ja lelujensa heittelyä – eikä tietysti tarvitsekaan. Ykkönen on kuitenkin kovin kiltti, pahoittaa vain mielensä ja vetäytyy, mutta ei nouse veljeään vastaan. Olemme yrittäneet selittää ja löytää hänelle sopivia tapoja ilmaista sitä, että itseään voi puolustaa reilulla tavalla. Ykkönen kun ei vaan halua huutaa ja raivota vastaan. (Kukahan sitä rakentavaa tapaa muuten opettaisi äidille..) Hän yrittää niin kovasti olla iso ja vain selittämällä rauhallisesti ”Soo soo Kakkonen, ei saa viedä minulta lelua” saada tilanteet ratkeamaan. Kiltin tytön syndrooma?

Tällä viikolla myös päiväkotiin meno on yleisesti niin reipasta lähtijää tökkinyt. Eilen oli kaikin puolin itkuinen päivä muutenkin. Jossakin siellä tihrustamisen keskellä koppasin tytön kainaloon sohvannurkkaan ja aloitin ensimmäisen todellisen äiti-tytär keskustelun aiheesta ”mikä sinun mieltäsi painaa”. Kun tuo todellakin vasta kolme ja puolivuotias vauvanpökäle totesi ”että tämä koko elämä” voin kertoa, että äidin sydän oli surusta rullalla. Miten pieni voikin tuntea niin syvästi ja selvittelyn jälkeen niistä isoista asioista, joita ratkotaan koko loppuelämä. Kyllä meillä harmituksista ja tunteista puhutaan ihan päivittäin, mutta tämä oli ensimmäinen selkeästi pidemmälle viety ” the keskustelu”. Spooky, miten näiden kanssa keskustellaan viidentoista vuoden päästä?

Kävi ilmi, että Ykkönen on syvästi pahoillaan siitä, että hänen tärkein ystävänsä päiväkodissa määräilee häntä ja päättää ”aina” leikin rooleista. Hämmästyttävän tarkkanäköisesti ja ihan aikuisten tilannetajua osoittaen hän analysoi, miksi määräily ei ole kivaa, miten hän sen kokee ja mitä hän voisi tehdä. Mietimme vaihtoehtoja ystävällisestä sanomisesta, vuorojen jakamiseen, leikistä lähtemiseen ja aikuisille kertomiseen. Neiti kyseli todella tarkasti, mitä hän voisi sanoa - ettei toinen vain suutu oikeasti. Vielä illallakin nukkumaan käydessä Ykkönen tarkensi ”Äiti mitä minä voin sitten sanoa, kun minua alkaa harmittamaan?”

Keskustelu oli selkeästi huojentanut mieltä, sillä tänään päiväkotiin lähti reippaasti se äidille tutumpi tyttö. Juttelin vielä ryhmän hoitajien kanssa tilanteesta. He ovat saman suuntaisia merkkejä havainneet, mutta eivät ehkä sitä, että Ykkönen todellakin kokee sen noin voimakkaasti. Hyvää oli myös se, että hyvin samaan tapaan olemme sekä kotona että päiväkodissa tilannetta ratkoneet. Olemme kaikki kannustaneet Ykköstä pitämään puolensa reilulla tavalla.

En usko, että tämä leimaa Ykkösen alistuvaksi ja liian kiltiksi tytöksi edes tarhapolun ajaksi. Hän on kuulemma ryhmässä aina se aremmista huolehtiva ja kaikki mukaan ottava hoivaaja (huoh). Mutta ehkä toisenlaisen luonteen, toisenlaisen tilanteeseen puuttumisen tai tilanteen huomioimattomuuden yhdistelmästä saattaisikin syntyä jo asetelma, joka johtaa alistumiseen, mikä ehkä taas altistaa kiusatuksi tulemiseen tai johonkin peruuttamattomampaan.







Mutsi psyykkaa - eniten itseään.
Mistä näitä tietää, mutta oli tämä kyllä taas yksi kasvamisen ja kasvatuksellisen havahtumisen paikka, joka pysäytti. Tämän ikäinen ei vain koohota mielivaltaisesti tilanteesta ja leikkikaverista toiseen vaan siellä pienessä päässä on jo kokonainen ei-enää-puhtaasti -impulsiivinen tunnemaailma ja kyky jäsentää ja puhua kokemastaan syys-seuraussuhteiden perusteella.

Tiedostan samalla leijonaemon lailla reagoidessani, etten voi silottaa lapseni polkuja kaikilta iskuilta. Lapset osaavat (kai) ratkoa riitojaan pääasiassa hyvin eikä niihin varmasti pidä liian aikaisessa vaiheessa edes puuttua. Mutta jos asiat eivät ole enää yksittäisiä tilanteita vaan pidempikestoista pahaa mieltä, silloin jotakin varmaan tarttis tehrä.

Toteanpa vaan, että näiden lapsen mielensä pahoittamisten (tuiki tarpeellistenkin) läpi eläminen ja lapsen sosiaaliseen itsensä kokemiseen liittyvät haasteet ovat tsiljoona kertaa rankempaa kuin vauva-ajan alkupaniikin ruokkimiskriisit ainakin tälle äidille. Näissä tilanteissa ja kokemuksissa rakentuu oikeasti lapsen psyyke ja kyky hallita itse elämänsä tärkeitä tilanteita. Voi paniikki minun pientä reipasta lastani!

--

Reipas se on tuo vielä toistaiseksi impulsiivisempi Kakkonenkin. Herra sai tiistaina pienet titaaniputket korviinsa. Aika lailla ensimmäisenä heräämisen jälkeen jutellessani pienelle rauhallisesti ihan vierestä Kakkonen totesi "Äiti ei taavi huutaa." Liimakorva toisessa korvassa oli ilmeisesti vienyt jo hyvän osan kuuloa toisesta korvasta. Täytyy toivoa, että putket vaikuttavat merkittävästi myös herran tottelevuuteen. Jos auktoriteettivastaisuus olisikin ollut vain toimimattoman korvan vaikutusta


16 kommenttia:

  1. Ihanaa että pystyitte keskustelemaan mieltä painavista asioista, meidän pirpanoilla toi kielellinen ilmaisu on vielä niin rajallista, että kauhean syvällisiä ei pystytä puhumaan - mikä on välillä hankalaa, kun siellä ne tunteet ja ajatukset kuitenkin jo liikkuu. Sosiaalisissa hankaluuksissa neuvominen on kyllä sitä kaikkein vaikeinta, kun tekisi vain mieli sanoa sille _toiselle_ lapselle, että älä sinä sorsi mun kullannuppua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sano muuta, keskustelu oli tosi tärkeä. Toivottavasti osaamme tehdä niin jatkossakin. Tässä vaikuttaa varmasti iän ja kommunikaatiotatiojen lisäksi jälleen se lapsen persoona. Tuskin kaikki lapset, tai meillä Kakkonenkaan, ovat valmiita tällaiseen. Osa on näitä tunteiden ja tilanteiden analysoijia jo lapsena, osasta ei koskaan tule. Eikä siis tarvikaan.

      JA totta tuokin. Helppoin tie olisi todellakin mennä "ripittämään" aina se vastapuoli..

      Poista
  2. Kyllä kyllä, pienet lapset, pienet ongelmat jne, vaikka se ei siltä tuntuisikaan kun se pikkuvauva (varsinkin jos se on ensimmäinen) parkuu sylissä. Itse suren jo teini-ikäiseni mörkkiä vaihetta jossa ei todellakaan puhuta yhtään mistään, ollaan vain vihaisia ja mykkiä koko ajan. Tämäkin vaihe kuulemma saatta mennä joskus ohi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NO niinpä! Sehän tässä huolettaakin, kun nämäkin ovat vasta pieniä väläyksiä siitä, millaisten asioiden kanssa voi joutua tulevina vuosina (kymmeninä..) painimaan. Luulen, että tuo tiettyyn ikään tyypillinen mustuus ja mykkyys on meikäläiselle sitä kaikkein vierainta. Siihen ei pääse näillä selittäjän keinoilla käsiksi..

      Poista
  3. Olipa hyvä teksti. Se on jännä miten varhain ne sossuhteet alkavat jo vaivata pienten mieltä. Tuntui hyvälle lukea miten hienosti olit kuulolla ja otit asian vakavasti :). Tulipa hyvä mieli :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos! Ehkä tämä koko tilanne näin aikaisin ja lapsen suhtautuminen siihen olivat tosiaan yllätys. Olen oikeasti pikkaisen ylpeä itsestäni siinä, että tunnistin tilanteen edes jotenkin. Olisihan voinut tulkita sen nurkissa luimimisen ja tihruilun ihan vain "hankaluudeksi" ja lähteä omalle nalkutusraiteelleni..

      Poista
  4. Minullekin tuli todella hyvä mieli ja kiitollisuus siitä että saan lukea tällaisen sydämellisen esikuvan toimintatavoista. Oikein suuret kiitokset!

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, voi sentään ja kiitos. Sanon samat sanat kuin Bluelle. Olen rahtusen ylpeä itsestäni, että keskityin ja tunnistin tilanteen enkä lähtenyt patistamaan ja nalkuttamaan. Väsyneenä, arkikiireiden keskellä se olisi ollut varmaan yhtä todennäköinen tulkinta tilanteesta. Että toinen vain vänkää ja on hankala.

      Mutta sydän kyllä on sykkyrällä kaikki tulevia epäreiluustilanteita varten..

      Poista
  5. Tuo on muuten totta, että välillä on hirmu hankala tunnistaa milloin tenavalla on oikeasti mielen päällä suurempia huolia ja murheita, ja milloin taas kyseessä on pelkkää kiukuttelua ihan vaan huvin vuoksi. Vaikka en mä tiedä kiukutteleeko lapset nyt koskaan ihan vaan huvikseen, sillä kyllä kai ne silläkin jotakin viestittää, mutta siis ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.

    Itsekin olen tainnut missata aika montaa "oikeaa" huolta ja murhetta, ennen kuin heräsin tuossa pari kuukautta sitten huomaamaan, että meidän Pikkumies taitaa kuulua juuri näihin teidän Neidin kaltaisiin kiltteihin tyttöihin ja poikiin, jotka ottavat koko maailman (tai ainakin päiväkotiryhmän) huolet harteilleen. Tilanne tuli korostetusti esille, kun tenava siirtyi kesäloman jälkeen päiväkodissa isojen osastolle. Pienten puolella kaikki tuntui etenevän niin mutkattomasti, mutta isojen puolella alkoi nämä "kuka alkaa ketä" - jutut. Eräskin ilta on istuttu sohvalla miettimässä, miksi se hyvä kaveri halusikin tänään leikkiä jonkun muun(kin) pojan kanssa ja kuinka se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hän enää olisi Pikkumiehenkin kaveri.

    Omien kaverisuhteiden lisäksi meillä tenava huolehtii vielä muidenkin sosiaalisesta elämästä. Viime viikolla huoletti yksi ilta ihan kauheasti, kun Tuuli olisi päivällä halunnut leikkiä Ellan kanssa, mutta Ella leikkikin Sennin kanssa ja nyt sillä Tuulilla on varmasti tosi paha mieli ja voikohan se edes laittaa nukkumaan, kun sitä varmasti vieläkin niin harmittaa ja mitä jos sen unikaveri on jäänyt päiväkotiin, niin onkohan sillä edes toista unikaveri kotona, vaan sen pitää varmaan mennä nukkumaankin ihan ypöyksin ja... syvä huokaus - myös äidin suunnalta.

    Kiitos siis ihanasta vertaistukipostauksesta! :) Mitähän tosiaankin on vielä tulossa, kun lapsukaiset ehtii kouluikään ja kaverisuhteita aletaan ihan tosissaan luomaan ja ongelmatilanteita ratkomaan... Palataan asiaan siis taas jonkun vuoden päästä - viimeistään... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on just noin, tilannetulkinta ei ole helppoa. Tämä meni oikein, mutta seuraavalla kerralla voi olla äidin anturit vähän heikommalla.
      Ja tuokin on totta, että pieni kantaa helposti murheita myös niistä toisista. Meillä Ykkönen pääosin pikkuveljestään, mutta kuten postauksessa totesin, myös ryhmänsä aremmista. Siitä syntyy aika helposti paljon lastia pienelle. Ihan just kuten toi teidän leikkikaveri-ketju osoitti.

      Kiitos jos osui postaus oikeaan saumaan :) Ei mietitä vielä ihan kamalasti, mitä tosiaan on tulossa..

      Poista
  6. Mieletöntä analysointia lapselta, ja hienosti kuunneltu sinulta! Tuntuu vain omien lasten kohdalla täysin utopistisilta tuollaiset keskustelut; meillä saa sorkkaraudan kanssa vääntää puhetta lapsen tuntemuksista, ovat selvästi enemmän toiminnan kuin puheen ihmisiä siinä suhteessa. Mutta hienoa kuulla että toisenlaisiakin, herkkiä ja (ääneen) analysoivia, lapsia on olemassa. Toivottavasti kuitenkin kaikki oppivat elämään tämän raa'an arjen ja omien ominaisuuksiensa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, tuo oli lapselta oikeasti ihmeellistä analyysiä. Mutta hei, meilläkin tämä toinen on ihan toisenlainen versio. Mutkat suoriksi ja esteitä päin. Välillä kiukku/tunteet purkautuu, mutta siitä vaan eteenpäin ilman kummepia pohdintoja. Tai no, ei kai nyt sentään kaksivuotias tosiaan pohdikaan, mutta hyvin erilainen lähestymistapa näihin tunneasioihin näillä on ja se on ollut nähtävissä molemmissa pienestä alkaen.

      Nyt ymmärrän jo pienen aavistuksen siitäkin, miten moni on todennut erilaisten lasten kasvattamisen olevan se suurin haaste. Mikä toimii yhdellä, ei toimi toisella. Meillä tämä episodi ja tapa reagoida oli siitä paras esimerkki.

      Poista
  7. bd = Peukku

    p.s. niistä putkista on vain hetkellinen hyöty.Kyllä se jäärä sieltä kohta taas löytyy.nimim: saman kokenut ivf-mama

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se valitettavsti taitaa olla. Mutta saahan sitä toivoa, että putket olis ratkaissut myös kasvatusongelmat : )

      Poista
  8. Sulle on haaste mun blogissa :)

    VastaaPoista