15.3.2013

Mutsi rullaa

Olen tällä viikolla aloittanut oman virallisen treenamiseni Mutsien Kympin kunniakasta tavoitetta kohden.. Olen juossut nyt kaksi ihan oikeaa lenkkiä ja syönyt exponentiaalisesti enemmän suklaata kuin aikaisemmin. Tankkausta, tankkausta.

Lähtötilanne

Oma liikkuminen väheni radikaalisti, kun tuli niitä lapsia. Kaikki säännöllinen ja erityisesti ohjattu ja maksullinen jäi. Tai maksoin toki eräänkin kuntokeskuksen jäsenmaksua reilun vuoden siihen malliin, että keskihinta kerralle huiteli lähellä paria sataa. Kun lapset olivat vaunuvauvan ikäisiä, suhasin ympäri katuja helposti tunnin puolitoista päivässä. Sitten tuli hiekkisiät ja petti polvi, oliko se nyt sitten 2010 pari kuukautta Kakkosen syntymän jälkeen. Jäi säännöllinen vaunuliikkuminenkin. VIime vuosiin mahtuu satunnaisia kertoja sitä sun tätä. Kun menin uudestaan töihin marraskuussa, olen liikkunut vähemmän kuin elämäni aikana aikaisemmin ikinä. Koska päiviin ei kuulu enää vaunulenkkejä ja kuljen autolla töihin. Todella säälittävää.

Juoksijataustani

Minulla ei ole edes tikanheiton piirimestaruustason tai millään muulla tavalla ammattimaiseksi tulkittavaa lapsiurheilijan taustaa. Olen silti liikkunut aktiivisesti koko lapsuus-, nuoruus- ja aikuisikäni – ennen lapsia. Olen kokeillut noin tuhatta lajia ja käynyt läpi sali-, jumppakärpäs- ja pilates-vaiheet sekä sekalaisen kirjon lajeja Tai Chistä sukeltamiseen. Nykyisin "päälajini" on kaikkien oikeasti urheilevien halveksima golf. Voin kuitenkin todeta, että kierroksella kävellään keskimäärin 10 - 12 km ja kalorinkulutus on meikäläisellä noin 600 Kcal/kierros luokkaa. Peruskunto ei ole ollut ikinä niin kohdallaan kuin kesinä, jolloin olen pelannut 2-4 kierrosta viikossa. Mitä ei tietenkään ole tapahtunut lasten jälkeen.

Olen myös juossut enemmän ja vähemmän aktiivisesti – ennen lapsia. Noin kymmenen (tai vähän enemmän) vuotta sitten treenasin tosissani maratonille, olin ihan juoksukoulussa ja -koukussa. Opettelin nielemään vauhdissa järkyttävän makuisia energiageelejä ja teippaamaan nännejä hankausvammojen varalta. Noin viikko ennen H-hetkeä hilluin hyvällä keikalla (selvin päin) ja sain elämäni ainoan keuhkokuumeen. En ollut lähtöviivalla ja tulkitsin muutenkin taudin universumin tavaksi ilmoittaa, että pitkän matkan juokseminen ei ole minun juttuni. Silti jatkoin juoksemista säännöllisesti noin parinkymmenen kilometrin viikkotahdilla – lasten syntymään asti. Sen jälkeen olen juossut, tai nykyisin lönkötellyt, erittäin epäsäännöllisesti. Tahti on ollut kerran tai kaksi viikossa ja sitten viisi kuukautta taukoa.

Lasten lisäksi on muuttunut myös kroppa. En valitettavasti ole enää ihan teinityttö. Polven kierukka on operoitu viime alku kesänä, se piti poissa baanalta lähes vuoden. Ennen operaatiota. Kaksi synnytystä on heilauttanut lantiota radaltaan siihen malliin, että millä tahansa tavalla askeltaessa jossain vaiheessa puutuu nykyisin koko vasen kinttu. Krooninen väsymys on helpompi kuitata sohvalla lojumisella, mikä ei tietenkään virkistä yhtä kivasti kuin vitonen.

Minä kuitenkin pidän juoksemisesta. Silloin kun on jotakin pohjakuntoa ja hommaa ei tarvitse hoitaa kirjaimellisesti veren maku suussa. Juoksemisessa on jotakin meditatiivista. Siinä on hyvä ajatella, tai jopa puhella, ja lopulta riittävän pitkän juoksemisen jälkeen vittumaisinkin pomo ja kiukuttelevin ipana haipuu mielestä maitohappojen vallatessa alaa.

Varusteet

Olen auttamaton varusteurheilija. Tai lenkkariurheilija. Kun on joku osa kropasta joskus pettänyt, ei voi vannoa liikaa kunnon kenkien nimeen. Pätee myös korkkariversioissa. Kyllä keski-ikäistyvän tädin kengät löytyvät Clarks-osastolta oli coolia tai ei. Lenkkareiden lisäksi omistan kyllä teknistä vermettä sukista välipaitaan. Olen itse asiassa juuri sitä surkuhupaisaa tyyppiä, joka näyttää urheilijalta lenkille lähtiessään, mutta totuus paljastuu siinä vaiheessa kun pihinä alkaa kuulua ja seitsemänkymppiset tervaskannot (kuten appiukko) pyyhkivät kevyesti ohi.

Tärkein varuste juoksemisessa on kuitenkin Nano eli musa. En voi korostaa riittävästi juoksumusiikin merkitystä. Hakkaava rytmi tuo rytmin myös juoksemiseen ja vaikuttaa fiilikseen.

Top 5 lenkkimusasuosikit:
- Faithless: Insomnia (tässä ehtiikin juosta yhden biisin aikana koko lenkin..)
- Coldplay: Via La Vida
- Cher: If I could turn back time (ei saa nauraa)
- Rocky tunnari Eye of the tiger
- Ja geneerisesti mikä vaan Depeche Mode tai Madonna


Tällä hetkellä kaikissa edellä mainituissa on liikaa beatia meikäläiselle ja vauhti kiihtyisi keuhkoille kestämättömäksi. Von rehellisesti myöntää, että olen  juuri nyt jossakin Juha Tapion tahtiin teputtelukunnossa..

Treeni-DJ saattelee mutsin matkaan.

Miten alku sujuu
Olen juossut nyt tosiaan kaksi treeneiksi kutsumaani lenkkiä. Olen lähtenyt lönköttelemään sitä vanhaa tuttua vauhtia, joka on ollut aikaisemmin sykemittarin mukaan leppoisaa peruskestävyyshitailua. Hitailua se oli nytkin, mutta syke on ollut molemmilla kerroilla lähes 20 lyöntiä korkeampi kuin aikaisemmin vastaavilla lenkeillä. Tarkoittaa ihan mahtavan surkeaa pohjakuntoa. Jos juoksisin sillä syketasolla, jolla tuleva juoksuvalmentajamme todennäköisesti meitä ohjaa juoksemaan, joutuisin konttaamaan.

Olen kuitenkin jaksanut pysähtymättä seitsemän ja viiden kilsan lenkit. Viisi vuotta sitten en olisi kehdannut tunnustaa, että koville otti nämäkin räpellykset. Tiistaina maalissa odotti kaksi vaahtokylpyammeissa lojuvaa apinaa, jotka singahtivat äidin kanssa lauteille venyttelemään. Aviomies oli valistanut lapsia, että äiti on tekemässä nyt jotakin aivan maagista suoritusta, joten sain valtavasti kehuja ja kannustusta. Ja mehua Muumi-pullosta. Oli kyllä ihan voittajafiilis. Lenkki ja sauna ovat aika jees yhdistelmä talvisäässä, apinaseuran lisäksi.

Highlights tai downlights

Olin unohtanut, että laput korvilla juostessa muut kuulevat asioita, joita en itse kuule. Ja että juostessa usein paukututtaa. Minähän se sitten annoin palaa ja ihmettelin ensimmäisen vapautumisen hetkellä, miksi vastaantulijat kääntyvät katsomaan perään. Toista ei sitten tullutkaan ennen kuin olin tarkistanut ympäristön huolellisesti. 
Lisääntyvä valon määrä on saanut koloistaan ulos lenkkipoluille myös nuoret hormonihuuruissaan mouruavat kollit, jotka tahtovat selkeästi rantakuntoon tulevan sesongin  markkinoille. Tällä ryhmälle tyypillistä on harmaat collegehousut, juoksukenkinä tennarit ja ihan hillitön vauhti naama punaisena ilman tietoakaan järkevästä harjoittelusta. On mukava juosta, kun samoilla poluilla on muita ihan yhtä kuutamolla aiheesta (tai kunnosta) olevia.

--
Kyllä tämä tästä, luulisin.

14 kommenttia:

  1. Ooh, mä ... oon yhtäkkiä tosi iloinen siitä, ettei mulla ole sykemittaria, ja voin valmentajan tulevista ohjeista piittaamatta juosta mitä vauhtia haluan.

    Eli aika hitaasti varmaan.

    Tää sun postaus herätti nyt mussa sekä tiettyä kilpailuhenkeä että (ennen kaikkea) epävarmuutta, oma taustanihan on kaikkea muuta kuin liikunnallinen ja viime vuosi oli ensimmäinen, jolloin oikeasti juoksin. Maratonista ei ole ollut koskaan vakavasti puhetta mun kohdalla. Että oisitte voineet varoittaa, te kaikki muut, että ootte noin pro :D

    Yritän nyt päästä takaisin siihen moodiin, että kilpailen itseäni vastaan, en muuta juoksuporukkaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei älä tosiaan ressaa (tamperetta) ainakaan meikäläisen takia. Oleellisin asia on se, että kuulostan ja näytän tarvittaessa "urheilijalta", mutta totuus on ihan toinen. Vuodet ennen vuotta 2009 ei todellakaan enää kanna. Noin 95 % lapsen kanssa hyötyliikkuvista ja busille työmatkat kävelevistä äideistä on paremmassa kunnossa kuin minä.

      Mä oon kanssa ihan ahditavan kilpailuhenkinen (kaikessa), vaikken yhtään haluaisi. Tiedostan aina, milloin lähtee mopo väärille raiteille. Tiedostan myös milloin ei todellakaan kannata kilpailla, mutta ei se estä.

      Mä kilpailen oikeasti vain itseäni vastaan. Vaikka pystyn näennäisesti juoksemaan pari lenkkiä, se ei tarkoita että selviän kympistä, tai että juoksu tai edes kävely tuntuu hyvältä ensi viikolla. Siksi mun oma maaliviivani on se, että saan itseni säännöllisesti ulos kotoa lenkkarit jalassa, oli lopputulos toukokuussa mikä tahansa.

      Otetaan sit joku loppuspurttikisa just ennen maaliviivaa, ihan leikisti..

      Poista
  2. Ihana, kun sulla on kotijoukot noin hengessä mukana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Mä elän sellaisen ärsyttävän ihmistyypin kanssa, joka voi aamulla sängystä herätessään päättää, että oho, tänäänpä voisin juosta maratonin. Tästä johtuen kannustusta löytyy myös vaimon surkeille yrityksille..

      Poista
  3. Siis viisi ja seitsemän kilsaa! A-pu-va!!! Ajattelin aloittaa 2,5km:llä juostenkävellen, iik! Jos oikein repäisisi, niin 3km! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei tarkoita, että jaksaisin kymmentä :) Ihan sama mikä alku, kunhan toukokuussa päästään maaliin!

      Poista
  4. Mahtavaa! Onneksi mä en oo mukana teidän porukassa, mutta tosiaan kannustamassa oon aivan varmasti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kaikki kannustus on tervetullutta!

      Poista
  5. Siistiä, oot ihan sissi! Plus oot päivittänyt niin vinhalla tahdilla etten ole ehtinyt kommentoimaan vaikka on mieli tehnyt ja asiaa ollut, moneen kertaan. Kevät antaa virtaa nyytyneille univelkaisille äiti-ihmisillekin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ei tosin tunnu sissiltä, tuntuu nuutuneelta sipulilta.

      Sama vika Rahikaisella, ei ehdi eikä jaksa, vaikka monella on niiiiin hyviä juttuja.

      Poista
  6. Run Forrest Run!

    Mä lähden huomenna ravaamaan. Tosin istun issikan selässä (toivottavasti) kun se ravaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin paljon mukavampi vaihtoehto! Tosin siinäkin tulee helposti kintut kipeiksi.

      Poista
  7. Heh, pieruhuumori uppoaa muhun aina :D Tsemppia treenaamiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja ei tätä hommaa voi hoitaa kuin huumorilla..

      Poista