Päiväkodin päiväunikäytännöt

Olen varauksetta kehunut päiväkotia, jossa meidän ipanat päivänsä viettävät. On kuitenkin yksi asia, joka jo nyt kuumentaa monen perheen tunteita ja josta muodostuu mahdollisesti ongelmia meillekin jatkossa. Nimittäin päiväunikäytännöt isompien (3-5 vuotta) ja eskareiden ryhmissä. Olen juuri päässyt jyvälle siitä, että tämä aihe kuuluu kategoriaan "päivähoitoon liittyvät kestonurinat".

Meidän päiväkodissa kaikki käyvät lepäämään ja pakollinen sängyssäoloaika on lukuhetken jälkeen 45 minuuttia. Sitä ennen ei saa nousta eikä sängyssä saa pitää mukana kirjaa tai muuta puuhasteltavaa. Kokonaislepoaika on käytännössä tunti.

Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että hulinapäivässä lepohetki on isommillekin tarpeen. Ehkä ne tyypit jopa kehittyvät sen tunnin aikana arkisin nukkuessaan. Neljänkymmenen viiden minuutin pakkolepo on kuitenkin myrkkyä niille, jotka pärjäisivät jo hyvin pienellä levolla ilman varsinaisia unia.

Seurauksenahan tästä on monessa perheessä iltojen venyminen tolkuttoman pitkiksi ja nukkumishetkiin liittyvä kädenvääntö ja kiukuttelu normaalisti helpoillekin nukahtajille. Jos ei päiväunien jälkeen väsytä niin ei väsytä. Kun uni sitten illalla viivästyy, on aamujen aikaiset herätykset ihan hanurista koko perheelle.

Meillä homma sujuu vielä, vaikka arjessa ja viikonlopuissa jo iso ero. Ykkönen pärjää viikonloput ilman päiväunia hienosti. Hän kuukahtaa seitsemän jälkeen ja vetelee 12 tunnin unet. Toimii. Arkisin Ykkönen nukkuu päiväkodissa (kyllähän paatuneinkin kukkuja 45 minuutissa taintuu) ja illat venyvät puoli kymmeneen, välillä jopa kymmeneen. Siedettävää jotenkin, mutta vielä paremmin homma toimisi, jos neidin ei annettaisi possottaa unta koko uniaikaa.

Naapurissa, ja aiheeseen perehtymisen perusteella aika monessa perheessä, on menossa aikamoinen ralli kun viisivuotiaat kukkuvat vielä yhdeltätoista jälkeen ja ovat kiukkuväsyneitä aamuisin. Ei taatusti väsytä illalla kun sen ikäinen ottaa mahdollisesti jopa puolentoista tunnin päiväunet.

Odottelen kauhulla ajan kulumista, kyllä meilläkin ollaan pian samassa tilanteessa kun päiväunen määrä viivästyttää iltaa entisestään. Silloin ei paljon naurata.

Monet ovat yrittäneet ehdottaa päiväkodille lyhyempää pakollista nukkari-aikaa ja sen jälkeen kaikille yhteistä tilaa, jonne virkuimmat eri tyhmistä voisivat kokoontua. Itse olen yrittänyt ehdottaa, että eikö lapsia voitaisi herätellä lyhyemmän unen jälkeen. Kumpaakaan ei oikein voi. Uniajalla päiväkodin henkilökunnan täytyy hoitaa kaikki suunnittelutehtävät ja koska lapset tarvitsevat lepoa. Ei riitä aika tai paremminkin resurssit herätellä lapsia sopivan yksilöllisesti. Sama meno ja aikarajat jatkuvat myös eskarissa.

Kuulemma, mahdollisesti, nukkumisen ennen klo 14 ei pitäisi vaikuttaa yöuneen. Tästä tohdin olla suoraan eri mieltä. Meillä jo viidentoista minuutin nukahtaminen päivällä siirtää yöunia vähintään tunnilla usein useammalla.

Ymmärrän hyvin myös päiväkodin näkökulman hommista, jotka pitää hoitaa. Muttta kuitenkin. Miksi joissakin päiväkodeissa pakollinen lepoaika on maksimissaan puoli tuntia, jonka jälkeen lapset voivat kerääntyä hiljaisiin leikkeihin? Miksi sama asia on onnistuttu muualla organisoimaan niin, että ne suunnitteluhommat sujuvat, mutta päiväkodin sinänsä perustellut unikäytännöt eivät suista raiteiltaan perheiden koko vuorokauden unirytmiä? Näin on käsittääkseni onnistuttu toimimaan jopa tässä samassa kaupungissa, jossa kuitenkin heitetään noppaa samoista resursseista päiväkotien välillä.

Käytännössä kyse on noin viidestätoista minuutista puoleen tuntiin, joka pitäisi organisoida olemassaolevilla resursseilla toisin. Kiertävät vuorot ryhmittäin kokoontumisille, edes joinakin päivinä? Mahdollisuus pitää kirjaa tai leikkiä äänetöntä leikkiä sängyssä? Tuloksena olisi myös aamuisin virkeämpiä ja yhteistyökykyisempiä lapsia - veikkaisin.

Minua oikeasti kiinnostaisivat muiden käytännöt ja hyvät kultaiset keskitiet tässä asiassa. Ihan rakentavan keskustelun ja vaikuttamisen kannalta. Napsahti nimittäin nakki päiväkodin vanhempainyhdistyksen puheenjohtajana. Yhdistykseltä on jo vaadittu kannanottoa asiassa. En ajatellut propagandalähettilääksi tässä asiassa ryhtyä, mutta olisi kiva osata linjata jotain mikä perustuu vähintäänkin muualta opittuihin hyviin käytäntöihin.

Hiertää tämä  kestoaihe näin syksyisin muuallakin:

Ylen uutisointia pohjoisesta

Sosiaaliportin vastaukset aiheesta

Päiväkodin täti linjaa mielipidepalstalla

Haastavat haasteet, 3x11

Olen välillä toivoton näiden haasteiden, oikeasti usein oikein hauskojen, kanssa. Yritän, mutta unohdan. Luulin jo nytkin hautautuvani samaan ”sitku” suohon, mutta mikä onkaan parempi syy paeta viikonlopun yksinhuoltajuuden todellisuutta kuin pohtia haastetta ja minua.. 

Tämä haaste sujuu näin:

1. Jokaisen haastetun tulee kertoa 11 asiaa itsestään
2. Jokaisen haastetun tulee vastata 11 kysymykseen, jotka haastajasi on valinnut
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
4. Haastajan tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa
5. Sinun tulee kertoa, kuka sinut on haastanut ja kenet haastat
6. Eikä takaisin haastamista

11 kertaa minä

1. Olen usein pulassa ylisarkastisen huumorintajuni kanssa. Omasta mielestäni olen hauska, monen mielestä joko ärsyttävä tai liian suoraan tilanteeseen nähden.
2. Olen löytänyt uudelleen nuoruuteni ensikokeilujen huuman – lonkeron.
3. Pidän oikeasti tosi paljon kalastamisesta. Tyynellä järvellä veneessä lillumisesta ja uistinten tuijottelusta. Harjoittaisin tätä toimintoa parhaan kalakaverin, Aviomiehen, kanssa huomattavasti ellei herätys näidenkin iltojen jälkeen olisi se 6.30.
4. Olen oman yläasteeni oman vuosiluokkani päässälaskumestari.
5. Olen ehdottomasti vasta puhkeamassa kukkaan äitinä. Huomaan jaksavani, sietäväni, ymmärtäväni ja toimivani paremmin näiden 2+ vuotiaiden kuin sitä edeltävien ”ikäluokkien” kanssa. On ihan mahtavaa kun homma ei oikeasti enää juuri koskaan vituta. No niitä ”lapsikarkaailmankalsareitapakkaseen” hetkiä lukuun ottamatta.
6. Rakastan ruuanlaittoa ja leipomista. Olen onnellinen kun joku vaivautuu meille kylään. Silmät ristissäkin innostun siitä, että saan tuunata jotain muuta kuin nakkisoppaa. Joka toki on hyvää sekin. Omasta mielestäni bravuureitani ovat risotot eri versioineen. Kokeilkaapa muunnella perusreseptiä päärynällä, gorgonzolalla ja saksanpähkinöillä! Tai chilissä pyöräytetyillä tiikeravuilla. Nyt tuli nälkä!
7. Saan edelleen jalat niskan taakse kiitos liikkuvien lonkkien.
8. Olen joka kerta ylionnellinen kun minulle ja tyttärelleni todetaan, kuinka samannäköisiä olemme. On jotenkin liikuttavan alkukantaista, että tuo lapsi on niin yksiselitteisen tunnistettavissa minun lapsekseni.
9. Selaan edelleen viikoittain oman ja lähikuntien omakotitaloilmoitukset vaikkei meillä ole minkäänlaisia aikeita luopua saavutetuista eduista isossa asunnossa taloyhtiössä, jonka herrat hoitavat pihat, talot ja ympäristön järjettömän hyvin, ammattitaitoisesti ja halvalla.
10. Taidan jossain vaiheessa jäädä uudelleen osittaiselle hoitovapaalle. Onneksi on vielä yksi pätkä/ipana käyttämättä.
11. Napostelen päivittäin noin viisi Fazerin sinistä konvehtia työpaikkani vierasvaroista – kuten niin moni muukin :)

Välikevennys. Kakkosen hittibiisi, jonka kaksivuotias vetää asiaankuuluvalla vakavuudella. Sorry, jos jää soimaa..

Paulan kysymykset

1. Tunnenko minä sinut?
Miten? Kyllä vähän, näin voi sanoa. Olemme kohdanneet kaksi kertaa ja niinä hetkinä jutustelleet. Mutsien kymppihän se monta bloggaajaa yhteen toi. Oli hauska tutustua!
2. Oudoin ruoka, jota teillä on tapana syödä?
Varmaan viime viikkojen velloneen pikaruokakeskustelun myötä kananugetit. Tunnustan. Jos toinen lapsista on ensimmäistäkin ruokarajoittuneempi supermiinuskäyräläinen, on ollut päiviä jolloin olen tyytyväinen että hän syö edes muussattuja kanan verisuonia kuorrutettuna. Onneksi joku valmistaja mainostaa file-versioita. No, Tampereella kun ollaan niin pitää toki sanoa myös Mustamakkara.
3. Jos saisit valita ammattisi riippumatta koulutuksesta, palkkatasosta ja muista käytännön asioista ja järjestelyistä, niin mitä tekisit?
Aikaisemmin olisin vastannut tähän, että opettelisin oikeasti kirjoittamaan ja hyödyntämään sitä jotenkin. Juuri tällä hetkellä vastaan, että loisin jotain omaa. Ryhtyisin yrittäjäksi. Life style –kauppiaaksi, joka yhdistäisi tietyn suosikkimaani lastenvaatteet, sisustuksen, designin ja jopa saman maan ruokahommat. Pientä ja omaa. Ei sen korkealentoisempaa. Toisaalta lähestyin jo yhtä paikallista proffaa ja utelin, voisiko suunnittelemastani aiheesta olla väitöskirjaksi – ihan heittämällä työn ohessa. Realismi ei minulla näissä haavehommissa päätä huimaa.
4. Minkä kirjan luit viimeksi (kokonaan)?
Rakkaalta ystävältä saatua iItsesuggestiota 50-60 lukujen taitteesta otsikolla ”The magic of thinking big by Dawid J. Schwartz. Niitä kirjoja, jotka ovat kesken, olisikin aikamoinen lista..
5. Miksi kirjoitat blogia?
Lyhin vastaus olisi alun perin kai ahdistuksesta. Tarpeesta ymmärtää itselle vierasta. Tämä on jatkumona kolmas blogini. Ensimmäinen liittyi lapsitoiveen tuskaisuuteen, toinen itselle täysin epätodelliseen raskaus- ja esikoislapsen saamisen ristiriitaisuuteen. Tässä kolmannessa ei varsinaista fokusta olekaan ja sepä muuten nykyään tökkiikin.
6. Mikä on paras asia kotonasi?
Se on meidän perheen koti, yhdistelmä uutta ja vanhaa, yritystä ja kaaosta, asukkaidensa elämäntilanteen todiste kaikissa muodoissaan. Se on myös tosi sopiva.
7. Mitä asiaa et muuttaisi itsessäsi?
Fyysisesti paksuja hiuksia. Henkisesti kykyä innostua ja tarttua asioihin, vaikka tämä on samalla myös suurin ristini.
7. Mikä on ollut turhin hankintasi?
Jos katson vaatekaappiin niin kyllä sinne vikatikkejä mahtuu. Itseasiassa turhin pukeutumishankintani lienevät Uggit. Ne on kyllä ihanat tossukat ja söpöt karvapallerot, mutta jumankauta niitä ei ole tarkoitettu Suomen liukkaille keleille! Mitä järkeä on lämpimissä kengissä, joita ei voi käyttää talvella? Äitiyshommista mieleen tule yksi totaalisen tarpeeton hankinta, vaikkakin halpa. Maidonkerääjä. Kuka säätää ja ehtii värkätä sen muovisen valskaavan ufon oloisen esineen kanssa, joka a) ei pysy paikoillaan ja b) tulee täyteen nanosekunnissa jos maitoa on todella tullakseen.
9.Mikä on paras ajansäästövinkkisi?
Siivooja. Säästää myös kaikkien hermoja.
10. Miten rentoudut?
Tyypillisimmin painelemalla yksin ulos,lenkille. Kaikki tyylit kävelystä juoksuun, hiihtoon ja sauvakävelyyn käyvät.
11. Nouseeko kätesi ylös, kun pyydetään vapaaehtoista?
Pääosin kyllä. Joskus sentään vähän valikoiden kysytyn asian mukaan.

 Omat kysymykseni onnekkaille

1. Mikä äitiydessä on ollut yllättävintä?
2. Voimabiisisi?
3. Minkä elokuvan olet nähnyt useimmin?
4. Jos saisit valita nyt lomakohteen, mikä olisi ensimmäinen spontaani mieleen tuleva vaihtoehto??
5. Jos mietit lapsesi/lastesi elämää 10 vuottaa eteenpäin, millaisia kuvittelet heidän olevan?
6. Kasvatusgurusi?
7. Miten lapsen saaminen muutti suhdetta omaan äitiisi?
8. Mitä asiaa kadut?
9. Hyväntekeväisyyskohteesi, mihin lahjoitat vai lahjoitatko?
10. Missä tapasit miehesi?
11. Tarpeellisin turhake?

Who are the lucky ones?

Teitä onnekkaita ei ehkä ole vielä haastettu.. Antakaas palaa hyvät:

Sekavuustila (sorry, sut nakitan aina, mitäs on "tunnettu" niin pitkään)
Lupiini (samat kuin Hupsille :) )
Max and Moses (Hei vaan uusi tuttavuuteni)
Leopardikuningatar (ehkä sulla olikin jo tämä nakki..)
Pärähdys
Leijonalapsen kanssa
Leluteekki
Näkymätön lapsi
Kaksoielämää
Sininen Keskitie
Loput tulossa, tai sitten ei.


 

Isoksi kasvamisen vaikeudesta

Meillä asuu iso ja ajattelevainen tyttö. Tämä super-kiltti, tunteva ja pohtiva neiti on kasvattanut jälleen äitiään ihan urakalla osoittamalla, kuin jäsenneltyyn ajatteluun ja tunteiden ilmaisuun jo kolme ja puolivuotias pystyy.

Kotona olemme jo jonkin aikaa kiinnittäneet huomiota siihen, että Ykkönen kokee pikkuveljensä uhmakauden purkaukset todella syvästi. Hän ei ymmärrä silmitöntä huutamista ja lelujensa heittelyä – eikä tietysti tarvitsekaan. Ykkönen on kuitenkin kovin kiltti, pahoittaa vain mielensä ja vetäytyy, mutta ei nouse veljeään vastaan. Olemme yrittäneet selittää ja löytää hänelle sopivia tapoja ilmaista sitä, että itseään voi puolustaa reilulla tavalla. Ykkönen kun ei vaan halua huutaa ja raivota vastaan. (Kukahan sitä rakentavaa tapaa muuten opettaisi äidille..) Hän yrittää niin kovasti olla iso ja vain selittämällä rauhallisesti ”Soo soo Kakkonen, ei saa viedä minulta lelua” saada tilanteet ratkeamaan. Kiltin tytön syndrooma?

Tällä viikolla myös päiväkotiin meno on yleisesti niin reipasta lähtijää tökkinyt. Eilen oli kaikin puolin itkuinen päivä muutenkin. Jossakin siellä tihrustamisen keskellä koppasin tytön kainaloon sohvannurkkaan ja aloitin ensimmäisen todellisen äiti-tytär keskustelun aiheesta ”mikä sinun mieltäsi painaa”. Kun tuo todellakin vasta kolme ja puolivuotias vauvanpökäle totesi ”että tämä koko elämä” voin kertoa, että äidin sydän oli surusta rullalla. Miten pieni voikin tuntea niin syvästi ja selvittelyn jälkeen niistä isoista asioista, joita ratkotaan koko loppuelämä. Kyllä meillä harmituksista ja tunteista puhutaan ihan päivittäin, mutta tämä oli ensimmäinen selkeästi pidemmälle viety ” the keskustelu”. Spooky, miten näiden kanssa keskustellaan viidentoista vuoden päästä?

Kävi ilmi, että Ykkönen on syvästi pahoillaan siitä, että hänen tärkein ystävänsä päiväkodissa määräilee häntä ja päättää ”aina” leikin rooleista. Hämmästyttävän tarkkanäköisesti ja ihan aikuisten tilannetajua osoittaen hän analysoi, miksi määräily ei ole kivaa, miten hän sen kokee ja mitä hän voisi tehdä. Mietimme vaihtoehtoja ystävällisestä sanomisesta, vuorojen jakamiseen, leikistä lähtemiseen ja aikuisille kertomiseen. Neiti kyseli todella tarkasti, mitä hän voisi sanoa - ettei toinen vain suutu oikeasti. Vielä illallakin nukkumaan käydessä Ykkönen tarkensi ”Äiti mitä minä voin sitten sanoa, kun minua alkaa harmittamaan?”

Keskustelu oli selkeästi huojentanut mieltä, sillä tänään päiväkotiin lähti reippaasti se äidille tutumpi tyttö. Juttelin vielä ryhmän hoitajien kanssa tilanteesta. He ovat saman suuntaisia merkkejä havainneet, mutta eivät ehkä sitä, että Ykkönen todellakin kokee sen noin voimakkaasti. Hyvää oli myös se, että hyvin samaan tapaan olemme sekä kotona että päiväkodissa tilannetta ratkoneet. Olemme kaikki kannustaneet Ykköstä pitämään puolensa reilulla tavalla.

En usko, että tämä leimaa Ykkösen alistuvaksi ja liian kiltiksi tytöksi edes tarhapolun ajaksi. Hän on kuulemma ryhmässä aina se aremmista huolehtiva ja kaikki mukaan ottava hoivaaja (huoh). Mutta ehkä toisenlaisen luonteen, toisenlaisen tilanteeseen puuttumisen tai tilanteen huomioimattomuuden yhdistelmästä saattaisikin syntyä jo asetelma, joka johtaa alistumiseen, mikä ehkä taas altistaa kiusatuksi tulemiseen tai johonkin peruuttamattomampaan.

Mutsi psyykkaa - eniten itseään.

Mistä näitä tietää, mutta oli tämä kyllä taas yksi kasvamisen ja kasvatuksellisen havahtumisen paikka, joka pysäytti. Tämän ikäinen ei vain koohota mielivaltaisesti tilanteesta ja leikkikaverista toiseen vaan siellä pienessä päässä on jo kokonainen ei-enää-puhtaasti -impulsiivinen tunnemaailma ja kyky jäsentää ja puhua kokemastaan syys-seuraussuhteiden perusteella.

Tiedostan samalla leijonaemon lailla reagoidessani, etten voi silottaa lapseni polkuja kaikilta iskuilta. Lapset osaavat (kai) ratkoa riitojaan pääasiassa hyvin eikä niihin varmasti pidä liian aikaisessa vaiheessa edes puuttua. Mutta jos asiat eivät ole enää yksittäisiä tilanteita vaan pidempikestoista pahaa mieltä, silloin jotakin varmaan tarttis tehrä.

Toteanpa vaan, että näiden lapsen mielensä pahoittamisten (tuiki tarpeellistenkin) läpi eläminen ja lapsen sosiaaliseen itsensä kokemiseen liittyvät haasteet ovat tsiljoona kertaa rankempaa kuin vauva-ajan alkupaniikin ruokkimiskriisit ainakin tälle äidille. Näissä tilanteissa ja kokemuksissa rakentuu oikeasti lapsen psyyke ja kyky hallita itse elämänsä tärkeitä tilanteita. Voi paniikki minun pientä reipasta lastani!
--

Reipas se on tuo vielä toistaiseksi impulsiivisempi Kakkonenkin. Herra sai tiistaina pienet titaaniputket korviinsa. Aika lailla ensimmäisenä heräämisen jälkeen jutellessani pienelle rauhallisesti ihan vierestä Kakkonen totesi "Äiti ei taavi huutaa." Liimakorva toisessa korvassa oli ilmeisesti vienyt jo hyvän osan kuuloa toisesta korvasta. Täytyy toivoa, että putket vaikuttavat merkittävästi myös herran tottelevuuteen. Jos auktoriteettivastaisuus olisikin ollut vain toimimattoman korvan vaikutusta