28.3.2013

Mutsi treenaa missä vaan

Muut Mutsien kympin osanottajat ovat kunnelleet eilen painavaa asiaa Esport Centerissä ja juosseet ilmeisen kevein askelin. Minä olen ollut ekan kierroksen porukan musta lammas ja luuhannut lomalla. Olen kuitenkin enemmän kuin hengessä mukana, ja olenhan minä muka treenannutkin, vaikken juoksua.

Listaan tässä viikon ajalta sellaiset merkittävimmät tapahtumat, joiden uskon vaikuttavan suoriutumiseeni toukokuussa juoksussa ja seurassa.
- Olen hiihtänyt 40 kokonaista kilometriä nanofucking-suksilla, jotka aion polttaa. Ne lipsuvat ylämäessä, mutta eivät luista alamäessä. Maagiseksi pk-harjoitukseksi tarkoitetut lenkit ovat muuttuneet aerobiseksi harjoitukseksi pelkän ketutuksen voimasta. Ja sitäpaitsi minä en saisi edes pureskella omenaa omalla pk-tasollani, siihen malliin ikä laskee syketasoja.
- Olen kuitenkin harjoitellut pk-tasoisesti seisomalla skimbasukset jalassa tasamaalla. Pelkään vauhtia ja korkeita paikkoja,  joten tunturin huippu sukset jalassa ei ole varsinaisesti http://vuodenmutsi.blogspot.fi/p/mutsien-kymppi-voiko-synnyttanyt.html. Olen kuitenkin nainut itseni sukuun, jonka edustajien mielestä on löysää, jos sporttracker näyttää rinteessä alle 80 km/h ja offareiden jälkeen ei vähintään puolta kuusesta löydy tukasta tai housuista. Mieheni on voittanut tämän vuoden Kingi-kisan törmäämällä puuhun. Vekki on komea,  arven kohtalo selvinnee lähiviikkoina. Mutta kun kukaan ei ole sanonut, tarvitseeko varsinaisesti urheilla, kunhan syke vaan nousee pk-tasolle, on tämäkin homma hoidossa.
- Olen ottanut vakavasti myös palkinnon vastaanottamisen kympin suorittamisesta. Olen nauttinut päivittäin/illoittain vähintää kaksi lasia valko-  tai punaviiniä, joten selviän taatusti kunnialla osuudesta "alkoholisponsori".
- Olikohan muuta. Olen levännyt myös päivisin. Olen kuullut, että ammattiurheilijat (ainakin jääkiekkoilijat) ottavat päiväunia ennen matsia/kisaa, joten olen huolehtinut riittävästä levosta lasten lomamoodittomuudesta huolimatta. Nuo mussukathan eivät ymmärrä, että nyt on jotenkin spesiaalit olosuhteet. Riekkuminen alkaa tasan kello kuusi tunturissakin, vaikka kuinka olisi yritetty tainnuttaa koko hunnilauma ylenmääräisillä aktiviteeteilla, lempiruokien tuputtamisella ja järjettömillä saunasessioilla illan viimeisinä keinoina.

Oli miten oli, uskon, että olen huolehtinut erinomaisesti oman lähtötasoni säilymisestä sellaisena kuin se oli ennen tätäkin viikkoa. Toivon, että lasketuessamme loppuviikosta kotimaisemiin, löydän jäätyneet kadut nilkkoihin ulottuviksi loska-altaiksi muuttuneena. Ne luonnollisesti lisäävät motivaatiota harjoitteluun. Joka oikeasti on kova!


25.3.2013

Loma on ihmisen parasta aikaa

Anteeksi vaan Nykäsen Matti, en ole enää samaa mieltä ansiokkaasta filosofisesta totuudestasi "elämä on ihmisen parasta aikaa". Kyllä se on nimittäin loma.

Olen majaillut nyt kolme vuorokautta Pyhätunturin kupeessa mökissä, jonka katossa korkealla tuikkii sinänsä korni tähtitaivasta mukaileva valoshow, syönyt liian  paljon pussipataruokaa ja suklaata, hiihtänyt jo useita kymmeniä kilometrejä, hiihdättänyt Kakkosta rinkassa, Ykköstä omilla suksilla ja rinteessä, tavannut yhtä iloisia lomailevia ystäviä ja vetänyt saunalenkkejä appiukon kanssa, nukkunut yöllä, nukkunut päivällä ja kieltäytynyt vastaamasta puhelimeen. Ennen kaikkea olen unohtanut kaiken arkisen jo nyt. Ei paina ex-työsuhdepainajainen, ei uuden duunin paineet, ei lasten ruokailut eikä mikään muukaan arjen tai äitiyden suorittaminen. Koska sellaiseen olen tainnut sortua ihan liiaksi viime aikoina.

Ja lapset. Jestas että ne nauttii. Jos haluaa tarjota noin vuoden ja viiden vuoden ikähaarukkaan  mahtuvalle mukulalle elämyksen, suosittelen matkustamaan yöjunalla. Hytti, yläsänky, aamupuuro (tai aamupalajäätelö) ravintolavaunussa, kiitävien maisemien tiirailu junan ikkunasta pillimehu tiukasti pienessä kädessä. Tai loputtomat junan käytävät ja vessa, jonka ovi toimii sähköisesti liukumalla kun painaa nappia. Jo pelkästä junamatkasta syttynyttä silmien paloa voisin tuijotella parin edestakaisen matkan verran. Tai itseasiassa kai ne silmät tuikkivat aina, pienistä asioista, mutta en vaan huomaa. On muka jotain muuta, kuten pyykkiä tai kauppalistaa.

Lappi tietysti muutenkin on pelkkää elämystä ipanoille. Laavu ja paistetut makkarat, ikuisuuden jatkuvat pulkkamäet, lasten taikamatto-hissi, porot, karkkipäivä joka päivä ja serkkuriemu. Ne nukkuu, riekkuu, syö eikä ole kenenkään kurkussa. Eikä vähiten siksi, että mutsi relaa. Loma ja poikkeaminen rutiineista taitaa tehdä kaikille enemmän hyvää kuin uskoinkaan.

Jos jäätäis tänne. Aviomies voisi tutkia jänkhämiesten kihtiä ja minä voisin... Hmmm. No, kai sitä jotain keksisi tämän ympärivuorokautisen hitsaudutaan yhteen -harrastamisen lisäksi. Voisikohan perheenäidin tyytyväisenä pitämiseen saada jotain EU-tukea?


22.3.2013

Kuka ketäkin kasvattaa

 Apusen Matti on tunnetusti viikon tehokkain takinkääntäjä, sillä olikos se nyt syksyllä kun hän patisti äitejä kotoa töihin. Kotoa sankoin joukoin töihin palaavat äidit ja lapsia omilla lomilla tarhassa pitävät vanhemmat eivät ole syy-seuraussuhteessa, mutta onhan tässä nyt tiettyä linjattomuutta lausunnoissa. Että kenenkäs joukoissa se yksi valtakunnan portinvartijoista nyt sitten seisookaan. Minä arvostan päätoimittajan tason henkilöltä tietysti ansiokasta journalististen käytäntöjen hallintaa sikäli, että saihan tällä mustavalkoisella asettelulla perhekansan kiehumaan ja pontta pinnan alla vaikuttavien asioiden edistämiselle.

Tylsää on tietysti se, että kirjoittamalla sinänsä todella tärkeästä, mutta erittäin marginaalisesta asiasta, Apunen niputti kaikki subjektiivisen päivähoito-oikeuden käyttäjät hylkiöiksi, noin mutkat suoriksi vetämällä? Minä kiristelen hampaitani siksi, että tässäkin on käymässä samoin kuten niin monessa muussa tulenarassa aiheessa, jossa yksittäisestä asiasta tulee yleinen. Kun julkisen keskustelun paine vaikuttaa, ääri-ilmiöstä tuleekin koko asiaa määrittävä standardi.

Toinen sapetuttava asia on Heidi Hautalan riepottelu mediassa parin sadan euron rikkeiden vuoksi. Tottakai hän teki väärin ja olisihan tuon tason ammattilaisen pitänyt oppia jotakin kriisiviestinnästä vähintään jo muiden toilailuja seuraamalla. Mutta eikö tässä maassa ole mitään tähdellisempää puitavaa? Kuten vaikka se, että Tampere säästää lasten päivähoidossa 1,3 M€ tämän vuoden aikana. Vähän eri kokoluokan juttu kuin Hautalan siivousrahat, mutta asia ei ole ylittänyt edes uutiskynnystä. Kun muiden kuntien vastaavat säästöt otetaan huomioon, on kasassa sellainen potti, että julkisen lastenhoidon tila hirvittää luottavaisintakin ja niiden subjektiivisen päivähoito-oikeuden marginaalisten väärinkäyttäjien vaikutus tuntuu entistä marginaalisemmalta. 

Mutta eipä minun tästäkään pitänyt kirjoittakaan, vaan ihan tämmöisestä mikrotason kuohunnasta. Nimittäin siitä, että olemme löytäneet Aviomiehen kanssa lastenkasvatuksessa aihepiirin, jossa ollaan niin sanotusti sukset ristissä. Huomenna koittavan hiihtoloman kunniaksi. Se aihepiiri on ”todellisten rajojen asettaminen tilanteissa, joissa lapsi pyrkii manipuloimaan vanhempiaan”

Meillä majailee se verbaalisesti taitava kolmevuotias, joka osaa sanallisesti pyörittää, neuvotella ja lopulta manipuloida (pätee väsyneisiin versioihin eli käytännössä 24/7) vanhempiaan. Meillä asuu normaali kolmevuotias. Tilanteet ovat tyypillisesti sellaisia, jossa Ykkönen pyrkii itse ohjaamaan, kumpi meistä vanhemmista tekee jonkun asian, kuten nukuttaa tai lukee iltasadun. Sama pätee tilanteisiin, joissa hän pyrkii määrittelemään itse, mitä ja milloin jotakin tedään. Usein nykyisin onnistuu neuvottelu ja erilaisten yksinkertaisten sopimusten teko. Sitten on tilanteita, joissa ei onnistu. Kun kaupankäynti lopulta on pisteessä jossa neidin kortit on käytetty, on luvassa jälleen – infernaalinen raivari. Jossa neiti huutaa sydäntäraastavasti isiä (sopivalla vierailun hetkellä myös mummia tai vaaria) avuksi, näyttelee väärinymmärrettyä ja syyttää täysin uskottavasti äitiä kidutukseen verrattavista vaatimuksista. Ja mitä tekee isi. Tyynnyttelee raivotarta (ööh, kumpaa meistä)ja ottaa tilanteen haltuun tavalla, jossa voittaja on aina Ykkönen, eikä armas Aviomies edes tajua sitä.

Minä edustan koulukuntaa, jossa yksi vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Oikeastaan tämä vakiintunut ilmaisu on hieman harhaanjohtava. Tarkoitus ei ole tuottaa pettymyksiä vaan opettaa lapsi sietämään pettymyksiä. Turvallisesti, kotona, äidille ja mielellään myös isälle kiukutellen. Täällä saa mennä orava muuntajaan, koska kukaan ei kuitenkaan hylkää ja sodan jälkeen koittaa rauha. Mutta tällä hetkellä se raivoamisen kehä ei mene loppuun, kun pelastava ritari-isä ei pysty katsomaan tytärtään pettyneenä raivoajana. Hän ei pysty laittamaan tytärtään esimerkiksi jäähylle vaan kuvittelee, että raivottaren kanssa tehty sopimus ”hyvä on, mutta seuraavalla kerralla ei sitten toimita näin” pätee. You wish!

Ei tietenkään minusta ole kivaa, että tilanteita ei saada aina ratkottua rauhanomaisesti tai että lapsen joutuu laittamaan jäähylle. Mutta jos muita keinoja ei ole, minusta on itsestään selvää (siis subjektiivisen selvää ilman tutkittuja lähteitä) välillä osoittaa lapselle, mitä voi tehdä ja mitä ei. Tästä ei pitäisi joutua vanhempien edes keskustelemaan. Ja silloin kun mekin keskustelemme, olemme täysin samaa mieltä asiasta. Asia ei vain toteudu Aviomiehellä käytännön tilanteissa. Mikä sitten näkyy ”äiti paha – isi hyvä asetelmana” tiukalla hetkellä. Onkohan jossain toisin päin? Että äiti ei pystyisi pysymään tiukkana, mutta isä pysyy?

Tämä linjattomuus näkyy nyt vasta yksittäisissä tilanteissa, mutta samojen tilanteiden, samojen periksi antamisten ketju varmasti vahvistuu ja ne tilanteet, joissa todella punnitaan, kuka määrää, hankaloituvat entisestään. Maltan tuskin odottaa. Ne hankaloituvat varmasti jo puhtaasti iän myötä, kun lapsella on keinoja vaatia ja riskata enemmän kuin primitiivisessä kiukuttelussa. Ne näkyvät myös siinä, että kun on aikaisemmin annettu jossakin periksi, tilanteen vanhempien tavalla hoitaminen on entistä vaikeampaa. Ykkönen on jo oppinut siihen, että kun oikein raivoaa, isi tulee lopulta apuun.

Edelleen subjektiivisesti vankalla äidinvaistolla uskon tietäväni mistä puhun. Ne kerrat, kun raivon on annettu mennä loppuun asti, ovat kuitenkin aina päättyneet sopuun ja asian keskusteluun. Enhän minä muuten näin väittäisi. Ei riitely ja raivo ole pahasta, kun lopulta sovitaan ja keskustellaan, mitä ja miksi kumpikin teki mitä teki. Mutta miten se taotaan liian sopuisan Aviomiehen kaaliin, jonka Ykkönen on kietonut täysin koukkuunsa.

Epäilen, että näitä kokous- ja neuvottelutaitoja tarvitaan seuraavan 12 tunnin aikana, kun sulkeudun vapaaehtoisesti yksin Ykkösen ja Kakkosen kanssa yöjunan makuuvaunuun ja köröttelen Kemijärvelle. Kukahan tarvitsee kipeimmin diapamia? Aviomies on yllättäen pedannut homman niin, että hän on nauttinut laatuaikaa ”kongressissa” Rukalla jo useamman päivän ajan.

Toteutan "Mutsien kymppiä"  seuraavan kahdeksan päivän aikana sukset jalassa. Kai hiihto ja hiihtohississä istuskelu sentään peruskuntoa kohottavat.

15.3.2013

Mutsi rullaa

Olen tällä viikolla aloittanut oman virallisen treenamiseni Mutsien Kympin kunniakasta tavoitetta kohden.. Olen juossut nyt kaksi ihan oikeaa lenkkiä ja syönyt exponentiaalisesti enemmän suklaata kuin aikaisemmin. Tankkausta, tankkausta.

Lähtötilanne

Oma liikkuminen väheni radikaalisti, kun tuli niitä lapsia. Kaikki säännöllinen ja erityisesti ohjattu ja maksullinen jäi. Tai maksoin toki eräänkin kuntokeskuksen jäsenmaksua reilun vuoden siihen malliin, että keskihinta kerralle huiteli lähellä paria sataa. Kun lapset olivat vaunuvauvan ikäisiä, suhasin ympäri katuja helposti tunnin puolitoista päivässä. Sitten tuli hiekkisiät ja petti polvi, oliko se nyt sitten 2010 pari kuukautta Kakkosen syntymän jälkeen. Jäi säännöllinen vaunuliikkuminenkin. VIime vuosiin mahtuu satunnaisia kertoja sitä sun tätä. Kun menin uudestaan töihin marraskuussa, olen liikkunut vähemmän kuin elämäni aikana aikaisemmin ikinä. Koska päiviin ei kuulu enää vaunulenkkejä ja kuljen autolla töihin. Todella säälittävää.

Juoksijataustani

Minulla ei ole edes tikanheiton piirimestaruustason tai millään muulla tavalla ammattimaiseksi tulkittavaa lapsiurheilijan taustaa. Olen silti liikkunut aktiivisesti koko lapsuus-, nuoruus- ja aikuisikäni – ennen lapsia. Olen kokeillut noin tuhatta lajia ja käynyt läpi sali-, jumppakärpäs- ja pilates-vaiheet sekä sekalaisen kirjon lajeja Tai Chistä sukeltamiseen. Nykyisin "päälajini" on kaikkien oikeasti urheilevien halveksima golf. Voin kuitenkin todeta, että kierroksella kävellään keskimäärin 10 - 12 km ja kalorinkulutus on meikäläisellä noin 600 Kcal/kierros luokkaa. Peruskunto ei ole ollut ikinä niin kohdallaan kuin kesinä, jolloin olen pelannut 2-4 kierrosta viikossa. Mitä ei tietenkään ole tapahtunut lasten jälkeen.

Olen myös juossut enemmän ja vähemmän aktiivisesti – ennen lapsia. Noin kymmenen (tai vähän enemmän) vuotta sitten treenasin tosissani maratonille, olin ihan juoksukoulussa ja -koukussa. Opettelin nielemään vauhdissa järkyttävän makuisia energiageelejä ja teippaamaan nännejä hankausvammojen varalta. Noin viikko ennen H-hetkeä hilluin hyvällä keikalla (selvin päin) ja sain elämäni ainoan keuhkokuumeen. En ollut lähtöviivalla ja tulkitsin muutenkin taudin universumin tavaksi ilmoittaa, että pitkän matkan juokseminen ei ole minun juttuni. Silti jatkoin juoksemista säännöllisesti noin parinkymmenen kilometrin viikkotahdilla – lasten syntymään asti. Sen jälkeen olen juossut, tai nykyisin lönkötellyt, erittäin epäsäännöllisesti. Tahti on ollut kerran tai kaksi viikossa ja sitten viisi kuukautta taukoa.

Lasten lisäksi on muuttunut myös kroppa. En valitettavasti ole enää ihan teinityttö. Polven kierukka on operoitu viime alku kesänä, se piti poissa baanalta lähes vuoden. Ennen operaatiota. Kaksi synnytystä on heilauttanut lantiota radaltaan siihen malliin, että millä tahansa tavalla askeltaessa jossain vaiheessa puutuu nykyisin koko vasen kinttu. Krooninen väsymys on helpompi kuitata sohvalla lojumisella, mikä ei tietenkään virkistä yhtä kivasti kuin vitonen.

Minä kuitenkin pidän juoksemisesta. Silloin kun on jotakin pohjakuntoa ja hommaa ei tarvitse hoitaa kirjaimellisesti veren maku suussa. Juoksemisessa on jotakin meditatiivista. Siinä on hyvä ajatella, tai jopa puhella, ja lopulta riittävän pitkän juoksemisen jälkeen vittumaisinkin pomo ja kiukuttelevin ipana haipuu mielestä maitohappojen vallatessa alaa.

Varusteet

Olen auttamaton varusteurheilija. Tai lenkkariurheilija. Kun on joku osa kropasta joskus pettänyt, ei voi vannoa liikaa kunnon kenkien nimeen. Pätee myös korkkariversioissa. Kyllä keski-ikäistyvän tädin kengät löytyvät Clarks-osastolta oli coolia tai ei. Lenkkareiden lisäksi omistan kyllä teknistä vermettä sukista välipaitaan. Olen itse asiassa juuri sitä surkuhupaisaa tyyppiä, joka näyttää urheilijalta lenkille lähtiessään, mutta totuus paljastuu siinä vaiheessa kun pihinä alkaa kuulua ja seitsemänkymppiset tervaskannot (kuten appiukko) pyyhkivät kevyesti ohi.

Tärkein varuste juoksemisessa on kuitenkin Nano eli musa. En voi korostaa riittävästi juoksumusiikin merkitystä. Hakkaava rytmi tuo rytmin myös juoksemiseen ja vaikuttaa fiilikseen.

Top 5 lenkkimusasuosikit:
- Faithless: Insomnia (tässä ehtiikin juosta yhden biisin aikana koko lenkin..)
- Coldplay: Via La Vida
- Cher: If I could turn back time (ei saa nauraa)
- Rocky tunnari Eye of the tiger
- Ja geneerisesti mikä vaan Depeche Mode tai Madonna


Tällä hetkellä kaikissa edellä mainituissa on liikaa beatia meikäläiselle ja vauhti kiihtyisi keuhkoille kestämättömäksi. Von rehellisesti myöntää, että olen  juuri nyt jossakin Juha Tapion tahtiin teputtelukunnossa..

Treeni-DJ saattelee mutsin matkaan.

Miten alku sujuu
Olen juossut nyt tosiaan kaksi treeneiksi kutsumaani lenkkiä. Olen lähtenyt lönköttelemään sitä vanhaa tuttua vauhtia, joka on ollut aikaisemmin sykemittarin mukaan leppoisaa peruskestävyyshitailua. Hitailua se oli nytkin, mutta syke on ollut molemmilla kerroilla lähes 20 lyöntiä korkeampi kuin aikaisemmin vastaavilla lenkeillä. Tarkoittaa ihan mahtavan surkeaa pohjakuntoa. Jos juoksisin sillä syketasolla, jolla tuleva juoksuvalmentajamme todennäköisesti meitä ohjaa juoksemaan, joutuisin konttaamaan.

Olen kuitenkin jaksanut pysähtymättä seitsemän ja viiden kilsan lenkit. Viisi vuotta sitten en olisi kehdannut tunnustaa, että koville otti nämäkin räpellykset. Tiistaina maalissa odotti kaksi vaahtokylpyammeissa lojuvaa apinaa, jotka singahtivat äidin kanssa lauteille venyttelemään. Aviomies oli valistanut lapsia, että äiti on tekemässä nyt jotakin aivan maagista suoritusta, joten sain valtavasti kehuja ja kannustusta. Ja mehua Muumi-pullosta. Oli kyllä ihan voittajafiilis. Lenkki ja sauna ovat aika jees yhdistelmä talvisäässä, apinaseuran lisäksi.

Highlights tai downlights

Olin unohtanut, että laput korvilla juostessa muut kuulevat asioita, joita en itse kuule. Ja että juostessa usein paukututtaa. Minähän se sitten annoin palaa ja ihmettelin ensimmäisen vapautumisen hetkellä, miksi vastaantulijat kääntyvät katsomaan perään. Toista ei sitten tullutkaan ennen kuin olin tarkistanut ympäristön huolellisesti. 
Lisääntyvä valon määrä on saanut koloistaan ulos lenkkipoluille myös nuoret hormonihuuruissaan mouruavat kollit, jotka tahtovat selkeästi rantakuntoon tulevan sesongin  markkinoille. Tällä ryhmälle tyypillistä on harmaat collegehousut, juoksukenkinä tennarit ja ihan hillitön vauhti naama punaisena ilman tietoakaan järkevästä harjoittelusta. On mukava juosta, kun samoilla poluilla on muita ihan yhtä kuutamolla aiheesta (tai kunnosta) olevia.

--
Kyllä tämä tästä, luulisin.

12.3.2013

Hengen ravintoa

Kuten alla oleva kuva osoittaa, olen mainoksen uhri ja sortunut liittymään kirjakerhoon. Tai kai virallinen liittyjä on Ykkönen. Kirjat ovat kivoja ja minusta on kivaa omistaa kirjat myös fyysisesti. Olen ollut pienen ikäni kirjaston suurkuluttaja, mutta opiskeluvuosien jälkeen mopo on lähtenyt lapasesta ja olen käytännössä ostanut kaiken, mitä luen. Luin aikaisemmin TO-DEL-LA paljon, nykyisin lukeminen on rakkaista asioista kaikista huonoimmalla hoidolla. Siis vielä paljon, paljon huonommalla kuin omasta kunnosta huolehtiminen. Koska nykyisin luen lapsille, on tietenkin erittäin perusteltua hankkia kirjoja juuri heille. 
Mainoksen uhri.


Kirjakerhoja on lapsillekin ilmeisesti useita. Tämän mainos nyt vaan sattui tulemaan juuri sopivalla hetkellä postista sisältäen kaikki klassisen suorakampanjan elementit hipellettävistä tarroista lahjareppuun ja mahdollisuuteen voittaa non tsiljoona euroa. Vähän kyllä mietityttää tuo Disney-painotus, mutta mahtuuhan sinne joukkoon ilmeisesti paljon ”klassisia” satuja Kaunottaresta ja Kulkurista lähtien. Ja koska Kakkonen ahmii tällä hetkellä mitä vaan sanoja kuvina esitteleviä opuksia, oli tämän paketin tarjoama reilusti yli 100-sivuinen sanakirja päätöksen sinetöijä.

Noin yleisesti tällä hetkellä meidän (eli lukija-äidin) suosikkeja ovat Veera-kirjat, joissa seikkailevat myös Tatu ja Patu. Ne ovat sopivan pituisia ja kivasti kuvitettuja maatalon eläimistä lääkärissä käyntiin. Tosin tietysti nuo kaksi kuulapää-poikaa vievät sielläkin huomion, mikä on hyvä. Ei saa olla liian opettavaista ja vakavaa. Pitäisi kyllä hankkia ne ihan oikeat Tatu ja Patu –kirjatkin. Onpahan ainakin lukijalla hauskaa. 

Tuo mainoksen viereen sattunut Sokrates ei ole mikään järjestetty ”meillä kaikki lukevat ja sivistävät” kuvaustilanne. Selitys on se, että Ykkönen käy nappaamassa äidin hyllystä (se on tosiaan äidin kirjahylly, koska Aviomies lukee vaan golf-lehtiä ja tiedettä) aikuisten kirjoja ja lukee niitä sitten meille iltasatuina. Sokrates on oikeasti kaamea leijona, joka vaanii yläkerrassa ja syö kaikki tikkarit. 

Mitä lukevaan äitiin tulee, meikäläisen toinen virallinen kevään haaste on lukea KAIKKI kolme ”Fifty Shades of Grey” –kirjaa. Harva varmaan tunnustaisi tätä ääneen.. Juuri ennen the juoksuviikonloppua on Emäntä-viikonloppu samaisessa kaupungissa ja teemana on ei-niin-vakava kirjallisuuspiiri. Olen tarttunut härkää sarvista ja kahlannut lähes koko 1500-sivuisen nivaskan pelkkää lotinaa. Eka meni uteliaisuudesta, toinen meni haukotellessa pikakelauksella ja kolmas on samaa toistavaa niin järkyttävää skeidaa, etten saa tätä urakkaa valmiiksi. Regina on laatukamaa näiden rinnalla. Minä en ymmärrä, mikä pointti näissä on ekan tirkistelyvaiheen (noin 30 sivua) täyttymisen jälkeen. Kenellekään. Riikka Pulkkisen kolmannen ahmin jonnekin sinne väliin, mutta olipa sekin pettymys edellisten Pulkkisten jälkeen. Sofi Oksasen uutukainen jää lukematta loppuun, anteeksi vain. Seuraavaksi aion raivata tilaa Äitikortille.

Illalla on sitten ensimmäinen oma virallinen juoksutreenini. Ilman virallista juoksusuunnitelmaa. Juoksun jälkeen aion perehtyä aiheeseen ja taustoittaa suhdettani juoksuun (tai kuntoiluun) myös blogiin. Ja linkittäytyä muiden huippujuoksijoiden kanssa! Olin virittäytynyt jo eilenTodelliseen Treeniin, mutta Aviomiehen päivystys piti hänet käpälät jonkun sisuskaluissa yöhön asti, joten rouvan treenit sitten jäivät. Tyydyin urheiluun oleellisesti liittyvän hiilihydraattitankkauksen harjoittamiseen ja söin iltapalaksi pakkasesta löytyneiden mokkapalojen (noin 6 kpl) päällykset. Tänään sitten jaksaa.

11.3.2013

Maanantai

Kun meillä herätään tällä hetkellä Kakkosen biologisen kevätkellon mukaan ennen kuutta, ehtii hyvin lorvia Ykkösen kanssa aamusuihkussa. Meillä on alakerrassa kaksi suihkua vierekkäin ja aina kun ipanat tajuaa suihkuhommien olevan aikuisten mielessä, tyypit on viivana nakupelleinä ja kärkkymässä mukaan. 

Tänäänkin vetelehdimme Ykkösen kanssa lämmössä ennen kuin hän tokaisi: ”Äiti, miksi sulla on tukkaa pimpissä?”, ”Pitääkö sekin kammata?” ja tietenkin sokerina pohjalla ”Miksi minulla ei ole?”

Maanantaiaamu ennen seitsemää ei ole selkeästikään paras aika kasvatukselliselle luennolle naisten ja miesten fysiikan eroista, joten selitykset olivat tasolla ”nämä on isojen tyttöjen asioita”. Jotenkin luulen, että aiheeseen palataan tai Ykkönen ottaa asian esille heti tarhassa. Hoitakaa tädit hyvin tämäkin kasvatuspuoli, pliis.  

Kiitos jällleen tyttäreni tästä äitiä kasvattavasta sessiosta.

Sitten toinen stressinpoikanen alkavaan viikkoon. Minut valittiin sinne Naisten Mutsien Kympille! Jiihaa ja hurraa! On oikeasti hauska ottaa itseä niskasta kiinni tässä asiassa, onpahan vähän erilainen tapa ja tavoite treenata. Mutta. Menin tietenkin salaa vakoilemaan muita ryhmäläisiä. Hitto, minulle uudet tyypit on kaikki übertrendikkäitä pääkaupunkiseutulaisia media- tai mediaseksikkäiden alojen immeisiä. Niillä on coolit blogit, cooleja kuvia ja ne on saletisti kiinni skenessä. Ja minä olen niin tavis ja niin Tampereelta.

Tuli ressi.

Pitää alkaa juoksemisen lisäksi seuraamaan aikaa, opettelemaan uusia sanoja ja ostaa ainakin uudet katu-uskottavat aurinkolasit. Hauska silti ehdottomasti tutustua näissä merkeissä.

Nyt minulla on sitten seitkyt ja rapiat päivää aikaa saattaa itseni siihen kuntoon, että kehtaan läähättää räkä poskella ympäri Helsinkiä. Ajattelin, että jos tähän aikaan saisin mahtumaan edes 25 jonkin pituista lenkkiä, pääsisin todennäköisesti edes kontaten kunnialla maaliin. Se räkä poskella. Pitänee ottaa aamun tunnin käyttöön, mikä ei tietenkään ole tällä hetkellä ongelma, koska Kakkonen kiekuu ennen kuutta.

10.3.2013

Nukkujat ja kukkujat

Valitsin illalla vaihtoehdon hillutaan semisti. Join hyvällä omallatunnolla melko monta lasia kuohuviiniä ja puhelin paljon. Kun oli aika siirtyä sovittuun jatkopaikkaan klo 01, hyppäsin taksiin ja hurautin kaikin puolin itseeni tyytyväisenä kotiin. Vaan entäs sitten aamulla. Heräsin tikkana klo 06.20. Whaaattt! Olen yksin kotona, ilman krapulaa, enkä osaa nukkua. Tässä sitä nuokutaan koneella ja seurana on huono omatunto siitä, että olen nukkunut tavallistakin vähemmän, en saa mitään hyödyllistä aikaiseksi ja uni ei taatusti tule, jos yrittäisin uudestaan nukkumaan. 

Suomi on pullollaan eri syistä nukkumisvaikeuksista kärsiviä. Minä en luokittelisi itseäni sellaiseksi, koska pääosin nukun ihan ok. Lasten saaminen on toki kroonistanut univelkaa, mutta se on myös aidosti opettanut tulemaan toimeen vähemmällä unella. Jos ennen lapsia joku olisi todennut, että vedäpä töissä täysipainoisesti vuosi putkeen kuuden tunnin unilla ja parilla heräämisellä, olisin todennut, etten osaisi kirjoittaa edes kissaa. Pääosin osaan ihan hyvin, tosin saattaa siihen kissaankin pari kirjoitusvirhettä mahtua. 

Kettumaisimpia ovat juuri tämän päivän kaltaiset tilanteet, jolloin olisi mahdollista nukkua, mutta eipä vaan sillä sekunnilla nukuta. Sitten kun unta kokee tarvitsevansa eniten, on Aviomies näreessä, lapset sairaina, hoitajat muualla ja migreeni päällä. Kiukuttele näistä tilanteista Aviomiehelle on turhaa, koska hän toteaa, että nuku silloin kun on mahdollisuus. Niin, hyvähän sellaisen on sanoa, joka nukahtaa AINA ennen kuin lampusta on valo sammunut, nukkuu päiväunia vaikka lapset pomppisivat kassien päällä ja herää aamuisin kysyen ”eikös ollut tosi rauhallinen yö”, vaikka itse olen rauhoitellut kadonnutta tuttiaan parkuvaa Kakkosta esimerkiksi viisi kertaa. Aviomiehen unenlahjat ja ratkaisukeinot eivät aina ilahduta.

Jo lapsissa näkee meillä samantyyppisen jaottelun. Ykkönen on äitinsä kaltainen sählääjä, jolle tuottaa vaikeuksia väsyneenäkin antaa unelle periksi ja rauhoittua sänkyyn. Nukutus kestää nukuttajalla tai ilman. Samoin hän on vauvasta saakka heräillyt kausittain kesken yön ihan virkkuna touhuamaan ja uudelleennukutussessiot ovat saattaneet kestää parikin tuntia. Nykyisin heräily johtaa siihen, että Ykkönen könyää joka yö meidän väliimme ja jatkaa pyörintää tiukasti kiinni minussa. Minä valvon, Aviomies nukkuu. Uni on välillä rauhatonta ja tarinaa riittää myös öisin. Liian lyhyt yöuni näkyy aamukärttyisyytenä ( ei minulla itselläni tietenkään) ja vaikeutena nousta.

Kakkonen on puolestaan täysin isänsä kopio. Nukkuu kuin tukki. Hänellä on edelleen sama rytmi kuin päivänä yksi. Nukkumaan herra haluaa heti kahdeksalta ja jos ei vanhemmat muuten ymmärrä, tyyppi kerää uniarmeijansa ja kiipeää itse yläkertaan. En ole nukuttanut Kakkosta kertaakaan. Hänet on voinut aina vaan kellauttaa sänkyyn ja jättää sinne. Alle viidessä minuutissa tyyppi on pääosin umpiunessa. Jos nyt joskus on vähän virkeämpi ilta, mölisevän maraktin voi jättää omaan sänkyynsä touhuamaan ja kyllä se on sinne lopulta talttunut ilman kitinöitä. Öisin hän ei ole koskaan herännyt muuten kuin kevyempään uneen, jossa vaatii juotavaa tai tuttia. Paitsi sairaana. Herra myös haluaa nukkua omassa sängyssä. Niinä kertoina, kun olen hakenut puolikuntoisen Kakkosen viereeni, tyyppi alkaa kiehnäämään eroon ja omaan rauhaan niin kauan, että lopulta kuskaan hänet takaisin omaan sänkyynsä. Sieltä tervehdtii umpiaurinkoinen epeli keskimäärin 11 tunnin yöunien jälkeen. Tyyppi on myös ihan tyytyväinen pinnasängyssä, josta isosiskona alkoi kiipeämään laitojen yli saman ikäisenä kuin Kakkonen nyt. Herra sen sijaan voi aamuisinkin chillailla sängyssään ihan rauhassa, laulella ja odotella milloin jompikumpi vanhemmista viitsii vaivautua paikalle. Ykkönen oli pakko siirtää isojen sänkyyn juurikin puolentoista vuoden ikäisenä, koska muuten olisi tullut damagea kalloon, kuten äidilleen saman ikäisenä samasta syystä. No, Kakkonen saa vetää sikunaa pinnojen suojassa vielä ainakin kesään, koska pesä tuntuu herralle kelpaavan. 

Molemmat ovat alkuelämänsä viettäneet sivuvaunu-perhepeti yhdistelmässä ja heidät on siirretty omaan huoneeseen vajaan vuoden ikäisinä. Ykkönen aloitti rallin takaisin meidän väliin Kakkosen syntymän aikoihin ja Kakkosen ensimmäiset puoli vuotta nukuimme pääosin neljä tyyppiä 180 cm leveässä sängyssä. Vaikka silloin oli imetystä sun muuta, tuntuu, että silloin nukuin paremmin kuin nyt. Oi niitä aikoja  : )

Mikä lie genetiikka ja sisäinen kello tätäkin ohjailee, mutta kovin on erilaisia nukkumistapoja tässä perheessä. 

9.3.2013

Kolmekymmentä omaa tuntia

Armas Aviomies kompensoi unohtamaansa Naistenpäivää pakkaamalla kaksi iloista ipanaa autoon ja hurauttamalla heti aamusta mummolaan. Erityisesti Kakkonen riemastui pääsystään uuteen istuimeensa (kasvot menosuuntaan jo tässä vaiheessa, tila loppui kesken toisin päin) niin suuresti, että äidin puuttuminen autosta ei häirinnyt yhtään. Aktiivista kotoa poistumista saattoi edesauttaa myös se, että Aviomiehellä on ollut parin viikon aikana järjetön päivystysralli täynnä töitä, kokousiltoja ja yhdet kekkerit pidemmän kaavan mukaan. Oli syy mikä tahansa, minulla on 30 ruhtinaallista tuntia omaa aikaa. Home Alone, Yei!



Abrakadabra! Taikuri ja assistentti katosivat. Äidin rakkaat, muisk.
 
Tuijottelen tuonne huikaisevaan auringonpaisteeseen, haahuilen ja suunnittelen. Bussilla kaupunkiin, jonkun muun laittama lounas ihmisiä silmäillen, alusvaatteiden ja ihmeitä tekevien kasvoseerumien hypistelyä, ehkä joku blingbling-paita. Kotiin, lenkille, päiväunille ja puunaamaan. Illalla on nimittäin ystävien kaksikymppiset, siis nelikymppiset. Aion innostua ihmisistä, nauttia lasin tai kaksi, mutta tulla ajoissa nukkumaan. En halua ottaa vastaan huomista paluujoukkoa puolivaloilla vaan virkeänä ja levänneenä. Vaikka tarvitsen sosiaalista älämölöä, tarvitsen juuri nyt vielä enemmän kunnon yöunia ja omaa rauhaa. Niin mutsilta minusta juuri nyt tuntuu.

Yksinoleiluun liittyy jo tässä parin tunnin periodissa paljon haikeilua. Osa selittynee PMS-jälkimainingeilla, osa sillä, että olen kahlannut aamun läpi omaa ensimmäistä lapsettomuusaiheista blogiani. Kaksi rakasta ystävääni on juuri nyt tilanteessa, jossa lapsettomuus ja kipuilu on kääntymässä voitoksi. Se tuntuu valtavan hyvältä. En tiedä juuri nyt onnellisempaa asiaa kuin se ilo ja onni, joka heillä nyt vallitsee. 

Vaiheiden seuraaminen on kuitenkin pitkästä pitkästä aikaa nostanut omia vanhoja tunteita esiin. Nyt kun elämä on niin täyttä ja meillä vipeltää kaksi ihmeellisen yhteen hitsautunutta apinaa, en meinaa millään muistaa, kuin mustaa elämä oli neljä vuotta sitten. Selittämättömyyttä, jatkuvia lääketieteellisiä yllätyksiä, keskenmenoja, hallitsematonta pelkoa, kipua ja erillisyyden kokemista. Ne tunteet ovat jossakin tuolla syvällä piilossa muistoina. On hämmentävää, kuinka nämä olemassa olevat lapset (Kakkonen onkin sitten totaaliyllätysluomu) korjaavat jotakin niin suurta, mitä lapsettomuus on aikanaan ollut. En meinannut edes muistaa, kuinka rankalla kädellä me olemme vaiheita käyneet, vaikkakin lopulta lyhyessä ajassa. Onneksi elämä myös parantaa.

Harmi sinänsä, että koettu lapsettomuus ei varsinaisesti jalosta paremmaksi äidiksi. Sen sijaan se kyllä jalostaa luonnetta. Lapsettomuus opetti tosi paljon omasta itsestä, äärimmäisten vaikeuksien kohtaamisesta ja siitä, miten elämää ei voi hallita. Se myös lujitti kaksi ihmistä entistä tiukemmin yhteen ja olemaan täysin paljaana ja heikkona toisen edessä. Luottamaan siihen, että jollakin hetkellä tuo toinen on minua vahvempi ja että minä voin todellakin luottaa häneen. Sekin oli itselleni uutta. Olen pitkään pyrkinyt olemaan liian vahva.

No, mutta minä olen taustasta ja kiitollisuudesta huolimatta lyhytpinnainen naputtaja, joka on palannut molempien lasten jälkeen nopeasti töihin. Kokemus ei ohjannut minua pysymään kotona mahdollisimman pitkään ja olemaan normaalia (mikä onkaan normaalia) tiukemmin kiinni lapsissa tai jotenkin muuten ylisuojeleva heitä kohtaan. Toimin, kuten kuvittelen toimivani silloinkin, kun luulimme lapsia tulevan helposti. Samoin vaikka lapsettomuudesta tiesin tieteellisestikin lähes kaiken ja olin hyvin faktaorientoitunut aiheen suhteen, lapsista en tiedä tieteellisesti mitään enkä varsinkaan osaa olla kovin suunnitelmallinen esimerkiksi selkeiden kasvatusperiaatteiden mukaan. Paitsi mutun. Jonkun jo aikaa sitten lukemani tutkimuksen mukaan lapsettomuuden ”kärsineet” ovat kärsivällisempiä vanhempia, jotka jaksavat erityisesti vauvojen vaativuutta paremmin. Enpä tiedä tuosta, ehkä poikkeus vahvistaa säännön.

Loppuviikko ei vielä tuonut ratkaisua työpaikkakiistelyssä. Ex-esimieheni oli
pyytänyt viikon lisää aikaa vastineen tekemiseen. Sekin nostatti joulukuun ahdistuksen pintaan. Mihin he lisäaikaa tarvitsevat? Enkä toistaiseksi ole päässyt juoksuremmiinkään :)

6.3.2013

Merkittävien päätösten loppuviikko

Tällä viikolla on jännät paikat. Huomenna umpeutuu entisen työnantajani vastauksen/vastineen aikaraja liiton juristin esittämään korvausvaatimukseen. Ylihuomenna taas ratkeaa, pääsenkö nolaamaan itseni osana mutsien juoksubuumia Naisten Kympissä toukokuun lopulla. En ole itse asiassa ihan varma, olenko varsinaisesti edes anellut paikkaa, mutta nyt kyllä jo kiinnostaa siihen malliin, että pitäisi ehkä käydä kirjoittamassa pari perustetta.
 
Aiheista ensimmäinen on ollut yllättävänkin taustalla viimeisen kuukauden. Kun shokki joulukuun tilanteesta laantui ja uusi työpaikka varmistui, tunsin oikeasti lähinnä helpotusta. Ja tunnen edelleen. Aihe on kuitenkin iso ja jossakin vaiheessa puran koko vyyhdin lakikiemuroineen auki. On ollut nimittäin todella kiehtovaa seurata, miten siitä tunnepitoisesta työsuhdesopasta ja kaikesta toimittamastani materiaalista sähköposteista ja työtodistuksen tehtävieni määrittelyistä yt-kokousten pöytäkirjoihin muotoutui juristin käsittelyssä kolmen sivun tiivis paketti. Selvityksessä on meikäläisen rönsyilevästä tyylistä poiketen ihastuttavan selkeästi ja tylyn tiiviisti perusteltu irtisanomisen laittomuus ja tilanteen epätasa-arvoisuus perheaseman perusteella.
 
 ”Edellä esitetyn perusteella xxx:n työsopimuksen irtisanominen on työsopimuslain perusteella perusteeton. Työtehtävät eivät ole taloudellisista eivätkä toiminnan uudelleen järjestelyistä johtuvista syistä vähentyneet, koska määräaikaisessa työsuhteessa oleva työntekijä tekee kyseisiä tehtäviä edelleen. Irtisanomista ei ole voitu laillisesti kohdistaa perhevapaalta palaavaan xx:ään.

Koska xxx:n työsopimuksen irtisanominen on perusteeton, on hän oikeutettu korvaukseen työsopimuksensa perusteettomasta päättämisestä. Asian sovinnolliseksi ratkaisemiseksi xxx esittää, että yritys X maksaa hänelle korvauksena 12 kuukauden palkkaa vastaavan korvauksen (oho, toim. huom.) Mikäli asia etenee oikeuden ratkaistavaksi, xx tulee myös vaatimaan hyvitystä tasa-arvolaina perusteella, koska irtisanomalla hänen työsopimuksensa edellä kuvatussa tilanteessa, on Yritys X asettanut hänet eriarvoiseen asemaan vanhemmuuden perusteella.”
 

Sinänsä selkeää, mutta saas nähdä, mitä ne ketut entisessä keksivät. Oikeuteen edenneiden tapausten korvaukset ovat olleet keskimäärin 8 kk:n palkkaa vastaavia summia viiden vuoden pituisissa työsuhteissa. Mikä vaan sopii, kaikki on kotiin päin. Pitäkää peukkuja, ettei nyt ainakaan oikeuteen tarvitsisi mennä.
 
Sitten se juoksu. Huomasin postauksen kymmenen mimmin/mutsin jouksuhaasteesta ja tapani mukaan nurisin. Kommentoin haasteeseen liittyvän juoksukoulun pääkaupunkiseutupainotusta, ketutti tietenkin jos en pääsisi ihan oppiin asti aikataulusyistä. Tärkeintä lienee kuitenkin itsensä haastaminen ja oikean motivaation löytäminen harjoitteluun. Oikeaksi motivaattoriksi lasketaan tietenkin urakasta koittava viini&tapas tyyppinen palkinto. Ensin työ, sitten huvi -metodi toimii kyllä tässäkin.
 
Miksi ihmeessä sitten haluaisin juosta tähän tapaan julkisesti.Blogipersoonani jonkinasteinen anonyymiys (harha?) varmaan haihtuisi sen siliän tien. No, entäs sitten? Yksi ystäväni tunnusti eilen lukevani näitäkin tekstejänibja onhan täällä tutustuttu ihmisiin ihan livenäkin. Eikä minulla nyt hirvesti ole salattavaa kuin tietysti se, että olen valittava ja väsynyt mutsi, jota tympii välillä kaikki työstä aviomieheen, lapsiin ja kotimaahan. Se ei tosin liene yllätys minut livenäkään tunteville. 
 
Mutta se juoksu. Mikä tahansa syy on hyvä syy liikkua tällä hetkellä. Porukka piristää. Porukka motivoi. Tavoite motivoi. Juokseminen itsessään motivoi. Tekosyitä olla tekemättä tätä tai jotakin muuta itsensä hyväksi on liikaa. 
 
Ai niin, se suurin motivaatiotekijä kunnon kohottamiseen juuri nyt on seuraava. Työhöntulotarkastuksen lopputulema oli, että olen saman painoinen kuin ennen raskautta, BMI on hyvin haarukassa, mutta arkkiviholliseni vyötärö on kymmenen senttiä paksumpi kuin ennen raskauksia. Se lukema alkaa olla jo lähellä diabetesriskirajaa. Että OMG vaan, minusta on tullut keski-ikäistyvä hoikahko vyötäröpyöreä eriparijäseninen mamselli katoavalla pyllyllä. Siinä jos missä on syy juosta ja lujaa. 
 
Tapani mukaisessa alkuinnostuksessa (ihan sama pääsenkö sille Kympille, mutta into on intoa) tempaisin eilen lenkille klo 20.45 ja juoksin Sportstracker vinkuen neljä kilometriä niin lujaa kuin pääsin. En päässyt lujaa, keuhkot olivat lentää pihalle ja tuijotin hypnoottisesti vuoroin sykettä, vuoroin juoksunopeutta. Minkä vuoksi olin jatkuvasti lentää sille katoavalle persaukselleni. Lopputulema: ei tietoakaan rauhallisesta peruskunnon kohottamisesta eikä unta ennen aamuyötä. Tarvitsen selkeästi ohjeita, vaikka tiedän paljon juoksemisesta. Enkä voi juosta myöhään illalla, siitä kärsii yöuni. Olen innostuksessani todennäköisesti myös todella rasittavaa juoksuseuraa.

Ps. Meillä ei ole sairastettu viikkoa vaille kahteen kuukauteen mitään. (Koputtaa todella lujaa puuta) Kakkonen ei kyllä syö, mutta se ei liene sairaus, se on nirsous.

1.3.2013

Päivän alku purkissa

Tämä aamu poikkesi virkistävästi parin edellisen aamun autossa yksin puhisemisesta. Kävin nimittäin pissaamassa purkkiin yhdessä vieraan miehen kanssa. Millä todenkäköisyydellä muuten laboratoriohoitajaksi valikoituu mies silloin, kun pitää tehdä virtsatesti valvotusti??

Tämä salskea nuori mies seisoi sentään pienen sermin takana, mutta tukevasti samassa vessassa. Meinasi tulla tädille ujopissa.  Selvisin kuitenkin hommasta eli työpaikan vaatimasta huumetestistä (tai ainakin sen teknisestä suorittamisesta, hah hah). Vaikeinta oli itse asiassa olla rutiinisti vetämättä vessaa heti toimituksen jälkeen. Olin ensikertalaisena kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa kaikkien käsienpesuproseduurien ja sinetöintien kanssa. Kyselin tietenkin miespololta kaiken mahdollisen seulassa kiinnijäämisprosenteista siihen, olenko nyt Marit Björgenin ja kumppaneiden kisatestausta vastaavassa tilanteessa tai näkyykö mahdollinen paljastuminen käytöksestä testattavista päällepäin. Narahtajat eivät kuulemma purjehdi paikalle rastoissa Bob Marley soittimesta raikuen. Doping-testi olisi muuten sama kuin tämä sessio, mutta herra olisi tuijottanut suoraan  puutarhaan
 
Omaa keski-ikäistä ajasta vieraantunutta suhtautumista tähän nykyajan yleistyneeseen normikäytäntöön kuvastaa se, että minua hihitytti koko homma. Onhan se kiva, että testataan, etten vain puuhastelisi tässä elämäntilanteessa ruudun takana vaikkapa amfetamiinin voimalla. Työterveydessä lähetettä saadessani kysyin sentään, millä perusteella meillä testataan. Se kun ei ole minusta mitenkään itsestään selvää. Ymmärrän käytännön terveydenhuollossa tai vastaavissa tehtävissä, jossa vastuulla on tavalla tai toisella toisia ihmisiä. Meillä peruste on kuulemma se, että käsittelemme niin ”salaista” tietoa, että sen väärinkäyttö aiheuttaisi mittavia taloudellisia vahinkoja. Aika ympäri pyöreää ja melko kaukana minun tehtävästäni, mutta uskotaan sitten. Nyt on pissattu ja olo on tosi Top Secret.
 
Paluumatkalla ostin itselleni aamupalaksi korvapuustin. Se peittoaa mennen tullen Cafe Esplanadin megapullan 18 sentin! halkaisijallaan. Että tervetuloa vaan Tampereelle (kaffelle). Täällä saa suurempaa!

 
Päivän yhteiskunnallinen osuus. Että minua sapetti eilinen A-Talkin aborttikeskustelu. En pystynyt katsomaan loppuun, mikä tekee minusta erityisen pätevän kommentoijan. Mutta miten helvetissä tästä aiheesta saatiin ja ollaan lakialoitteen myötä tekemässä enemmän lääkärien ja hoitohenkilökunnan ongelma  kuin niiden naisten, joita se koskettaa?