28.2.2015

Miten puhua lapselle kuolemasta?

Tasapainon jälkeen voi siirtyä astetta vakavampaan aiheeseen. Meidän perheestämme on kuollut isomummu. Tärkeä suvun lähes 95-vuotias matriarkka, lasten oman mummun äiti, miehni mummu. Omalla tavallaan läheinen. Hän oli viimeisiin hetkiin asti skarppi ja aikaansa seuraava älykkö, joka vain viimeisen joulun jälkeisen virusinfektion jälkeen päätti, että nyt riittää. Nyt riittää ruoka ja juoma ja hoitavat lääkkeet. Harmillisesti ihminen ei vain kuole omasta päätöksestään, joten tästä kuukauden hivutuksesta ja tahtojen taistelusta tuli kamalaa seurattavaa. Se muutti suhtautumiseni vanhuuden hoitoon, saattohoidoksi tulkittavaan ja kuolemaan pysyvästi. Lapset eivät tietenkään näitä viimeisiä hetkiä nähneet, mutta kyllä he tiesivät mitä on tapahtumassa ja he reagoivat lopulliseen poisnukkumiseen hyvin voimakkaasti. Ja reagoivat edelleen.

Olemme joutuneet Aviomiehen kanssa pohtimaan rankasti, kuinka paljon lapselle voi kuolemasta kertoa ja mitä siitä ylipäänsä pitää kertoa. Meillä on näitä pitkäikäisen suvun mummon siskoja ja serkkuja menehtynyt Ykkösen aikana useampi ja aiheista on aina puhuttu myös lasten kanssa. Nyt asia tuli ensi kertaa lähelle ja pienen eli tässä tapauksessa yliajattelevan Ykkösen suru on lohdutonta katsottavaa. Hän hoitaa isomummun pehmokissaa kuin oikeaa, hän halusi kaameita käsinmaalattuja kippoja itselleen, hän pohtii, missä mummo nyt on, mitä hautajaisissa tapahtuu ja onko siellä arkussa kylmä. Ykkönen on myös apea, vatsakipuinen, surumielinen ja vetäytyvä. Kun häneltä selvittää syytä, paljastuu lopulta syyksi aina ikävä.

Jotenkin ihmeellisellä tavalla Ykkönen, ja siskonsa jalanjäljillä myös Kakkonen surevat suoraan, näkyvästi ja isosti. Yhteyteen nähden ehkä enemmän kuin olisi olettanut, mutta ehkä Ykkönen ensimmäistä kertaa jotenkin ymmärtää asiaa nimeltä kuolema ja hän suree enemmän koko lopullisuuden ymmärtämistä kuin itse mummoa.

Lasten suru kumpuaa yllättäen. Kakkosen leikeissä lego-hahmot kuolevat ja niitä haudataan. Ykkönen tiukkaa, milloin hän kuolee, tai minä tai isi. Että eihän kukaan vaan kuole. Tai jääkö hän sitten yksin, kun me vanhempina kuolemme. Riidan päätteeksi hän saataa juuri nyt huutaa "Nyt minä kyllä kuolen, koska olin niin tuhma!"

Sydäntäriipivää. Samalla olemme kuitenkin tulleet Armaan Aviomiehen kanssa tulokseen, että tästä puhutaan suoraan ja niissä rajoissa, missä lapsilla on kysyttävää. Kukaan ei vaan mene mihinkään taivaaseen tai nukkumaan vaan ihan oikeasti kuolee. Ja että vanhoille ja sairaille se on ihan hyvä. Ei enää satu. Kysymyksiä on riittänyt. Yleensä aina omassa sängyssä, juuri ennen unta.

Hautajaiset ovat ensi perjantaina. Hautajaiset ovat - kauniinakin kestämättömiä kaiken sen liikutuksen ja haikeuden vuoksi. Minä suren etukäteen jo eniten lasteni surua. Kun tänäänkin aamu aloitettiin lähes puolen tunnin tuudittelulla sylikkäin kodinhoitohuoneen lattialla istuen pahan mielen ja ikävän iskiessä juuri siinä. Lapsia ei olisi pakko ottaa hautajaisiin. Mutta me päätimme, että kyllä vaan. Kun asioista on puhuttu ja hautausmaallakin monta kertaa käyty, näytetään tämä koko elämän kirjo.

Onko se oikein vain väärin? Laittaa kolme ja puolivuotias ja viisivuotias näkemään turvallisesti äidin ja isän kanssa tämäkin puoli? Ehtisihän sitä.

13.2.2015

Tasapaino

Täällä taas, ihan ruuhkaksi asti. Pari kertaa vuodessa on ihan ok blogin päivitystahti..

Vietän harvinaista perjantai-iltaa, kotona ja yksin. Apinalauma on siirtynyt mummolaan ja minulla on - aikaa. Mietin tässä mangorapusalaatin äärellä lähinnä lähtisinkö lenkille vai avaisinko kello jo näin 18 kunniaksi valkoviinipullon. Teen molemmat. Mainitussa järjestyksessä. Mutta ensin pitää vähän kirjoittaa. Kun jo viikkoja, ehkä jopa pidempään mielessä on ollut asia, jonka olemassaolon olen ehtinyt pitkäksi aikaa unohtaa. Se on tasapaino.

Se ei ole mitään vihersmoothieen ja päälläseisontaan hurahtamisen yhteisvaikutuksesta syntynyttä Om-oloa vaan ihan yksinkertainen huomio siitä, että olen tällä hetkellä jär-jet-tö-män onnellinen ja tyytyväinen ihan kaikkeen.

Mikään ei ole muuttunut varsinaisesti. Tai no, aloitin uudessa työssä, palasin niin sanotusti juurilleni. Se tuntuu hyvältä ja saa siitä kyllä enemmän palkkaakin. Mutta se on sivuseikka. Parasta uudessa-vanhassa on luovuus, monipuolisuus ja vaihtelu. Päätin vaihdosta kolmessa päivässä mahdollisuuden aukeamisesta sopimuksen allekirjoitukseen. Saattoi jäädä joku kulma muutoksesta miettimättä..

Mutta kotona on samat kaksi lasta ja mies. Ne on vaan kaikki jotenkin ihania. Kolme ja puolivuotias ja viisivuotias on jo mainioita omatoimisia ihmisen alkuja, jotka ei ole enää niin hoidettavia. Vahdittavia ne on kyllä entistä enemmän. Mutta jotenkin tämä vaihe lasten kanssa on ihan selkeästi omaa parasta aikaani äitinä (so far). Pärjään, osaan keksiä luovimiskeinoja, jaksan neuvotella, olla pöhlöjä juttuja keksivä viihdytyskeskus ja ihan vaan seurustella. Nuo sähköjänikset syövät pääsääntöisesti itse, pukevat itse, käyvät vessassa itse, nukkuvat itse, kömpivät meidän sänkyyn itse. Kun monta perushoitotoimenpidettä sujuu, itseltä jää aikaa olla jotenkin enemmän läsnä eikä vain keskittyä siihen "hoitamiseen".

Ja onhan noiden verbaaliagregaattien jutut ihan päälliköitä.

"Jos minä kuolen, en minä mene taivaaseen. Minä menen Hop Lopiin." (sääli sinänsä)
"Miten niin Jumaloi loi kaikki? Eiks Jumala ole taivaassa? Silloinhan kaikilta ihmisiltä olis luut poikki jos ne vaan tippuis sieltä taivaasta." 

Ei tässä olemisessa tai tavoissa mikään ole muuttunut. Ihan samalla lailla on kiire kuin aikaisemmin. Eineksiä syödään välillä enemmän kuin kehtaan tunnustaa. Olen käytännöllisesti joka aamu myöhässä töistä. Kimpoilen miehen kanssa kotitöiden jakamisesta. Tein muuten excelin, johon listasin arjen perustyöt ja kuinka suuren osan prosentuaalisesti niistä itse hoidan. Vastavetona mies argumentoi, että miksi alan tekemään hommia aina itse enkä anna hänelle tilaa. Touche. (Anteeksi, edellisestä puuttuu se viittä yli tai viittä vaille merkki e:n päältä.). En ehdi liikkumaan tai pitämään huolta itsestäni niin paljon kuin haluaisin. Juoksin kuitenkin lokakuussa 33 kilometrin Pirkan hölkän, joten voin olla vuoteen tekemättä mitään. Nukun liian vähän, koska apinaipanat hyppii meidän sänkyyn harva se yö ja uni on edelleen pätkittäistä. Väsymyksen vuoksi vänkytän miehelle, mutta sepä onkin ihmeellisen kärsivällinen olento. Minkä vuoksi rakastan herraa entistä enemmän. Lähipiirissä on voimia vievää sairastamista. Olen kurkkuani myöten täynnä digiä ja somea ja digitalisaatiota ja tätä 24/7 tavoitettavuutta ja framilla olemista. (Viimeinen on aika paha statement meikäläisen ammatissa). Tulevat vaalit ja asetelmat ärsyttävät jo valmiiksi. Lasten kasvuun liittyy uusia haasteita. Viisivuotiaiden kelpaamis- ja ystäväasiat ovat jo aika raadollisia. Kolmevuotias leikkii vaan pyssyillä. Listaa riittäisi.

Mutta jotenkin. Ehkä hyväksyn itse paljon laajemmin asioita tai otan löysin rantein. En osaa huolestua asioista, joiden huolehtimiseen käytin vaikkapa vuosi sitten järjettömästi aikaa. Olen oppinut jostain määrittelemättömästä syystä olemaan hetkissä enemmän läsnä. Erityisesti olen oppinut olemaan läsnä lapsille ilman, että yritän tehdä koko ajan samalla jotain muuta. Se näkyy heissäkin.

En muista näin seesteistä (ja samalla hektistä) ajanjaksoa vuosiin, jos en vuosikymmeniin. On aika jees olla onnellinen ilman jatkuvaa "sitku" moodia. Tilanne on todennäköisesti huomenna jo toinen : )