26.4.2013

A-luokan äitimoka

Hain tänään ipanoita tarhasta. Satoi kaatamalla. Isommat eli Ykkösen ryhmä oli jo ulkona vesileikeissä. Pienemmät olivat vielä sisällä. Löysin Ykkösen rännin alta lappamasta vettä soppakulhoon lempiystävänsä kanssa yltä päältä kumitettuna ja sadetakin huppu syvällä päässä.

Halasin ja seurailin hetken leikkejä. Kyselin päivästä. Totesin, että nyt on aika lähteä hakemaan Kakkonen sisältä ja nappasin neitiä kädestä. Ykkösen luottohoitaja tuli hymyillen kertomaan päivän kuulumisia ja totesi, että Ykkönen on oppinut hyppäämään jumppasalissa liikkuvalta köydeltä patjalle ja että halusinko mennä kysymään neidiltä aiheesta lisää ja samalla päästää Marian jatkamaan leikkejään..

What! Katse ylös ja katse lapseen, sen hupun toiselle puolelle. Ja kas, siinähän oli meikäläisellä napakassa otteessa väärä lapsi. Oma tuli viereiseltä ränniltä käden ojossa samanlainen sadetakki huppu syvällä päässä, samanlaiset vaaleat hiukset hupun alta tupruten ja samanlaiset harmaat sadehanskat kädessä. Kaikkia nauratti ja yhtä hävetti. Tädit saivat taas vähän kahvipöytäkeskusteluun pureskeltavaa. Ne vanhemmat on sitten..

Vaadin lapsille pelipaitojen nimikoinnin tapaista merkkausta sadepäivinä, miksei muulloinkin.

Maksettua ja maksamatonta tuoteturinaa

Kun juoksu ei tällä viikolla maita eikä kunto tunnu kohoavan, en raportoi suorituksistani pakkoharrastamisen rintamalla. No ei se sitä oikeasti ole, kun lenkille pääsee ja alkujärkytys on kaikonnut. Mutta ei niin mukavaa kuin vaikkapa viime viikon flown aikaan.

Me juoksivat mutsit olemme juoksemisen ohella sitoutuneet näihin pienimuotoisiin kaupallisiin koukeroihin eli sponsoreihin ja heidän mainitsemiseensa. Siksi aion kirjoittaa nyt leivästä.

Kuulun itse kategoriaan ”leipä miehen naisen tiellä pitää”. Saman hiilihydraattihimon tuntuvat perineen Ykkönen ja Kakkonen. Leipä ei ole vain leipää vaan sen suhteen olen paljon kriittisempi kuin monen muun ruoka-aineen. Leivän pitää olla aina tuoretta ja pehmeää. Heittelen surutta kuivettuneita, vaikka muuten ihan syömäkelpoisia, leipiä roskiin. Anteeksi. Leipää pitää olla aina kaapissa ja useita versioita. Eihän sitä tiedä, onko tänään ruikkari- vai kauraleipäpäivä. Leivällä voi korvata aterian (myös lapsen) ja se on aina varma eväs. Minusta koskaan tulisi karppaajaa, koska en voi elää ilman Perheleipureiden Makupaloja enkä Stockmannin oliivileipää. Lasten suosikkileipä on Pågenin Oivallus kuitupalat, joten tästä saankin todella luontevan aasinsillan sponsoriimme.

Maistuis varmaan sullekin.
Pågenin Oivallus kuitupalat ovat siitä merkillinen leipälaji, että ne näyttävät ja maistuvat ravintoköyhältä pullamössöltä ja kuitenkin niissä on 7 % kuitua. Toinen suosikkimme, joka ei valitettavasti kuulunut juoksevien mutsien pakettiin, on Limpukka. Juurikin niin pehmeä ruisleipä (tai ehkä ruisleivän tapainen leipä lienee totuus), että se uppoaa ipanoihin kuin häkä. Täydellistä maksamakkaran kanssa. Vaikka vannon periaatteellisesti ruisleivän nimeen, nämä välillä edelleen valitettavan ruokakriittiset ipanat eivät täysjyväruisleipää syö kuin korkeintaan leivontapäivän pehmeänä. Leipä ei saa herra ja neiti herkkäsuulle olla kovaa, mutta näkkileipä on leipääkin parempaa herkkua. Jälleen yksi lasten logiikan mysteeri.

Jonkinlaisena pohdintana esittäisin (saako sponsorituotteisiin liittää arviointia/kritiikkä blogissa, uups) kysymyksen leivän säilyvyydestä. Pågenin leivät säilyvät merkillisen pitkään. Niissä on aika paljon ainesosia, juuri sellaisia, joista ei nyt ihan tiedä, ovatko ne luonnon tuotoksia vai lisäaineita. Anteeksi puutteellinen perehtymiseni aiheeseen. Paradoksi tulee siitä, että leivän pitäisi olla minusta mahdollisimman yksinkertaista, vähistä raaka-aineista tehtyä ruokaa ilman turhia lisäaineita. Sellaista leipää kun pystyy lähileipomoiden tuotteet huomioiden tekemään. Kuitenkin lapsiperhearjessa on tosi kiva, että leipä säilyy oikeasti pehmeänä ja syöntikypsänä sen viikon, millaisia ovat taas Pågenin leivät. Onneksi on kaikenlaisia vaihtoehtoja. Mahtavaa on kuitenkin se, että pakkasessa on edelleen normaalia  enemmän purtavaa, eikä lähi-Siwan ovea tarvitse rynkyttää klo 23 aamupalaleivän loppumisen pelossa.
 

Pinkki on pop.
Sitten se toinen tuoteturina
Olen löytänyt tuotteen joka ratkaisee tyttölapsen pidentyvien hiusten aiheuttamat ongelmat. Ainakin meillä tukan kampaus muistuttaa kidutustilannetta. Ykkönen osaa sen myös verbaalisesti sellaiseksi rinnastaa. Ja sitten ongelmaan löytyi ratkaisu - Tangle Teezer.
Tämä on taas varmaan ollut joku yleisessä äititiedossa ikiaikojen ollut ongelmanratkaisin, mutta meille”laitteen” erinomaisuus paljastui vasta nyt,kun saimme sellaisen Lontoon tuliaisina.

Kas näin se toimii. Otetaan yksi kappale tämmöisiä hevosen sukaa muistuttavia vempeleitä ja kammataan lapsen tukka ilman että hän huomaakaan.  Ykkösestä on myös hauska olla äidin heppa. Tuli yhteinen leikki kaupan päälle. Kiitos teille hyvä tuotekehittäjä.
 
 

21.4.2013

Tsemppivinkit

Tällä kertaa otsikko ei viittaa Mutsien Kymppiin vaan toisenlaiseen treenaamiseen. Ajatteluun.

Joskus inspiraation lähteitä ilmaantuu odottamattomista paikoista. Tämän illan positiivisen yllätyksen tarjoili uusin Me Naiset, jonka kaikki kirjavinkit ovat kuin minulle räätälöityjä. Yleensä tältä palstalta löytää paljon viihteellisempää kamaa.



Aion lukea nämä kaikki, koska jokainen niistä liittyy tähän kuukausia omassa päässä jatkuneeseen vatulointiin. Mitä minä haluan oikeasti olla ja tehdä. Äiti ja vaimo -sektorit ovat kohtuullisesti juuri nyt hanskassa (oma käsitys, saattaa poiketa kohderyhmien versiosta), joten olisihan se omituista, jos tässä ei olisi joku muutosprojekti muhimassa tämän kaiken työpyörityksen vuoksi.

Hankintalistalle pääsevät:
- Facebookin operatiivisen johtajan Sheryl Sandbergin Lean in - naiset ja menestymisen taito. Tai en minä tiedä, tarvitseeko tätä enää edes lukea, jos lehteenkin on nostettu kolme ilmeisen keskeistä teesiä. Pikän tähtäimen unelma, jonka ei tarvitse olla täsmällinen eikä realistinen. Puolitoistavuotissuunnitelma, mitä haluat oppia, miten työyhteisösi voisi kehittyä. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä - Unohda status. Jos uusi työ pienemmällä palkalla ja alemmissa tehtävissä tekee onnelliseksi, se vie myös eteenpäin. Touché.
- Tiina Torpan Yksin työskentelevän opas. Hmmm, mahdollisesti tärkeitä vastauksia omien pelkojen voittamiseen.
- Lauri Järvilehdon Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan. Tuleekohan kirjan mukana joku takuu?

Uskon kaksikon McCoyn lanseeraamaan mottoon: "Sun täytyy varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen." Uskon, että liikkeelle lähtenyt ajatusprosessi johtaa aina jonnekin, jos sille antaa mahdollisuuden. Muutoksia tapahtuu kun niihin on valmis. Tai ne mitään itsestään tapahdu, ne on itse tehtävä. Uskottelen itselleni, että minun piti kiinnittää huomio juuri näihin kirjoihin, että niistä löytyy jotakin tähän hetkeen tarpeellista ja oikeaan suuntaan ohjaavaa. Om vaan ja herran haltuun. Toki tulkinta voi mennä myös pahasti metsään, koska haluan mahdollisesti tulkita asioita tietyllä tapaa. Ajattelun riskejä.

Vaikka nämä ovat juuri nyt minulle kuin nenä päähän, tällä suunnan etsimisen saralla taitaa olla joku buumi, siitä on havaintoja myös blogimaailmassa. Tosin sekin lienee vaihtoehto, että Aviomies on kyllästynyt meikäläisen lätinöihin, ja hän on liittänyt lehteen irtosivun. Jos pikkurouva vaikka ymmärtäisi tehdä asioille jotakin eikä vain marista. Vihje se on sekin.

19.4.2013

Hitto mitä porukkaa

Silmiin sattui tämä pieni artikkeli isosta asiasta. Mallitoimisto on hengaillut anoreksiaklinikan liepeillä etsimässä rekrytoitavia sivistysvaltio (?) Ruotsissa. Vähän niin kuin tupakkayhtiö tarjoaisi ilmaiset loppuelämän röökit keuhkosyöpäpotilaalle. Siis oikeesti, miten voi olla näin ala-arvoisen koiranoksennusmeininkiä. Mikään ei riitä?

Tästä saa hyvän aasinsillan aiheeseen pienen tytön kasvattaminen ja ulkonäkövaatimukset. Miten ihmeessä noita pieniä keijukaisia, tänttähäärä tärpästikkeleitä saisi varjeltua ylikorostuneilta ulkonäköasioilta. Mallien lobbaus sairaiden joukosta on kuvottava ääri-ilmiö, mutta sitä ennen on todella monta porrasta, johon pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi kasvava voi kopsahtaa. Enkä vähättele yhtään ilmöitä myös pojilla, heillä on taatusti omat ulkonäkövaatimuksensa kohdattavanaan. Ne eivät ehkä ole kuitenkaan niin vahingollisia kun tytöillä yleisemmät syömishäiriöt voivat olla.

Joskus Ykkönen nipistää nakuna vatsanahkaansa ja naureskelee makkaralle, siis sille pelkälle untuvanpehmoiselle iholle. Usein hän tarkastelee itseään peilistä ääneen ihastellen. Viatonta, asiaan kuuluvaa ja suloista. Päänavaus ulkonäkörintamalla on kuitenkin jo tehty, neiti tiedostaa jollakin tasolla sen, että ulkonäöllä, ehkä sen kehumisellakin, on joku rooli. 

Aihe on minusta erityisen herkkä siksi, että ulkonäköasioiden kanssa vanhemmilla on lopulta melko vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Niin paljon ärsykkeitä tulee väistämättä muualta. Itse asiassa pääosin kaikkialta muualta kuin kotoa.

*Muoks. Tulin lisäilemään vähän edelliseen, koska kirjoitin hieman harhaanjohtavasti tuosta kodin merkityksestä. Uskon tottakai, että tärkein pohjatyö tehdään kotona. Perusta itseen suhtautumisessa ja itsetunnosta luodaan varmasti kotona tosi monimuotoisesti myös asioilla, jotka eivät sinänsä ole suoraan ulkonäkösidonnaisia. Tarkoitan tällä asioita, jotka vahvistavat itsetuntoa muiltakin osin. Että lasta kehutaan ja rohkaistaan tekemisistä, persoonasta, oivaltamisesta, muihin ihmisiin suhtautumisesta. Mutta sitten se mutta, miksi sanon niin paljon vaikutteita tulevan muualta. Koska niitä tulee. Koska jossain vaiheessa, juuri jossakin siellä ennen nuoruutta, kasvavan ymmärryksen ja oman itsen hahmottamisen aikoina tärkeimmät viiteryhmät näissä asioissa löytyvät muualta. Ystävät, koulu, media, kaikkialta pursuava informaatio ja sen mukainen tyttö- tai naiskuva. Ne jyräävätä niin helposti sen hyvänkin kodin pohjatyön yli. Ja se on asia, joka minua hirvittää.

Koska oma polku on liipannut joskus turhan läheltä ei-niin-tervettä-tapaa suhtautua omaan vartaloon, olen tuntosarvet herkkänä aiheen suhteen ja ärsytetyn leijonaemon lailla valmis varjelemaan omia lapsiani ulkonäön ja painon korostamiselta. Ulkonäöstä voi ja pitääkin saada puhua normaalilla, terveellä tavalla, mutta jatkuva itsensä arvostelu ja vaikkapa laihduttamisesta puhuminen (oli tarvetta oikeasti tai ei) ovat asioita, joilta haluan lapsiani kotona varjella. Vielä kun osaisin toimia tahtoni mukaan systemaattisesti.

15.4.2013

Siivet selkään sain

Normilenkki..
Tämä postaus sisältää siekailematonta ilakointia ja itsetyytyväisyyttä. Varoitan.

Olen kertakaikkisen onnellinen siitä, että heittäydyin mukaan tähän sinänsä harmittomaan haasteeseen. Naisten kympin juokseminen, eihän se ole muka mikään juttu. Ei sinänsä varmasti olekaan, sitkeä suomalainen nainen tarvittaessa vaikka konttaa ne kilometrit. Suurin juttu minulle haasteessa on se, että sen vuoksi olen ottanut itseäni niskasta kiinni, jättänyt selittelyt aikatauluista ja muista tekosyistä ja raivannut aikaa juoksemiselle ja itsestä huolehtimiselle - säännöllisesti. Aiheen plussat voi tiivistää selkeään yhtälöön:  juokseva mutsi + kohoava kunto = tyytyväisempi ja jaksavampi nainen/äiti/vaimo/duunari. Kaikki ympärillä voittavat. Niin itsestäänselvää, että oksettaa.

Olen ylpeä viime viikon suoriutumisesta. Juoksin neljä (!) lenkkiä. Juoksin yhden tavallisen kuuden kilsan lenkin. Juoksin yhden lyhyen fiilistelylenkin entisissä lapsettoman ajan maisemissa ja päätin lenkin paikallisen kuntoiluväen Armageddoniin, Pispalan portaille. Kapusin kaikki noin 350 porrasta rauhallisesti kävellen. Luulin kuolevani. Juoksin yhden lenkin töistä kotiin korkkarit repussa hölskyen. Merkillistä olikin se, että repun paino ei haitannut eikä nostanut juurikaan sykettä. 

Olen taas innostunut juoksemisen aiheuttamasta vapauden ja helppouden tunteesta. Juokseminen on  hetkittäin jopa helppoa, samoin se, kuinka helposti sen voi toteuttaa. Ilman aikataulutusta, suoraan kotiovelta. Viihteellä tai ilman. Seuralla tai ilman.

Suurimman euforian aiheutti eilinen ensimmäinen ”pitkä lenkkini”. Aurinko paistoi, tiet olivat sulat ja paikoitellen jopa lakaistut. Juoksin ensimmäistä kertaa kevään aikana ilman välikalsareita ja hanskoja. Juoksin pipo päässä, mutta nilkat paljaana. Juoksin trikoissa! Juoksin 10,3 kilometriä ja se tuntui ihan hyvältä. Käytin suoriutumiseen aikaa 1.11.02. Sykkeet pysyivät loppuun asti järjellisinä. Ei pöllömpää hyvä keski-ikäistyvä autolla liikkuja! Nyt tiedän uskon, että selviän kympistä myös virallisena suorituspäivänä. Tuntuu järjettömän hyvältä jaksaa juosta taas kymppi ilman, että tarvitsen sen jälkeen ensiapua.

Totean sen vielä. Olen äärettömän ylpeä itsestäni siksi, että toteuttanut jotakin asiaa säännöllisesti. Olen selitellyt kaikkien asioiden laiminlyömistä urheilusta leffassa käyntien harvenemiseen loppumiseen tämän perhetilanteen ja aikataulujen hankaluudella. Paskat ne mitään hankalia ole, asiat tärkeysjärjestykseen. Kolme lenkkiä on noin kolme tuntia viikossa. Surffaan aika paljon enemmän netissä.

Huomaan lisäksi, että olen kuvitellut pitäväni kunnostani huolta, kun olen tehnyt silloin tällöin jotakin. Olen huijannut itseäni luulemaan, että entinen vuosien takainen hyvä kunto kantaa. Ei se kanna. Kunto pitää rakentaa uudelleen. Olen myös todennut kaikkeen ”sitku”. Eiku nyt, juuri nyt teen tosi tärkeää pohjatyötä sille, että olen iskussa jatkossakin (viisikymppisenä, kääk), sitku tää pikkulapsiperhearkimikäonkaan on ohi ja aikaa muka on enemmän, mutta kun ei jaksakaan. 

Sanonpa tähän vielä yhden taikasanan. Venyttely. Jos venyttely jää, seuraavana päivänä töihin köpöttää rautakanki. Vanhuus ei tässäkään asiassa tule yksin.
--

Project Maman Katja heitti pallon kilpailuhenkisyydestä. Totesin juoksevani kilpaa vaikka bussia vastaan, jos se menee samaan suuntaan lenkkireitin kanssa. Minussa on sisäänrakennettu kilpailuvietti, vaikka olen tosi monessa asiassa niin huono, ettei siitä seuraa kuin jo etukäteen tiedostettua mielipahaa. En haluaisi reagoida niin kuin usein teen, mutta minkäs teet. Seliseli.

Kuvittelin haasteeseen sitoutuessani asettavani itselleni jonkun hillittömän ajan, johon yritän tähdätä. Kuten vaikka kymppi tuntiin. Mikä on ihan naurettavaa tämän pituisella harjoittelulla ja tällä pohjakunnolla. Mutta kun se vietti näkyy juuri tämmöisissä epärealistisuuden ilmentymissä. En kuitenkaan missään vaiheessa ole kuvitellut muita juoksijoita kilpakumppaneina. Minua ei kiinnosta voittaa ketään sanan varsinaisessa merkityksessä. Juu juu, kiinnostaa kyllä voitta itseni, mutta siihen riittää juuri nyt se, että tulen maalin.

Vaikka en ole vielä tavannut ketään muuta juoksijamutsia, tärkeimmäksi asikasi itselleni on muodostunut se, että me kaikki selviämme tästä ja toivottavasti yhtenä ja yhtenäisenä porukkana. Niin mainiota on kaikkien tsemppi ja ne pienet suuret itsensä ylitykset.

Oikeastaan minua hymyilyttää, miten iso asia näin pienestä asiasta on tullut. Terveisiä naivistilta – tämä homma on symbolisesti itseään suurempi. Tällä mutsilla on projekti - tämä mutsi intoilee, kuntoilee ja nauttii! 

14.4.2013

Pitäisikö niiden harrastaa?

Kuulun lasten harrastusten suhteen siihen koulukuntaan, jonka mukaan pikkulasten (tässä käytetyssä määritelmässä alle kouluikäinen) ei tarvitse harrastaa. Perustelen tätä sekä perheen mukavuudenhalulla ja kaikkialla lainatun  Jari Sinkkosen  toteamuksella, jonka mukaan alle kouluikäinen ei niitä harrastuksia tosiaan tarvitse vaan perheen kiireetön yhdessäolo on se juttu. Mukavuudenhalu on tässä yhteydessä hieman harhaanjohtava termi, kun oikeasti tarkoitan sitä, että meillä ei työ- ja tarharallin jälkeen kyllä tarvita yhtään aikataulutettua menoa, joka vie aikaa pois jo nyt hetkittäin vähäiseltä yhdessäololta. Kuskata ei jaksa meistä kumpikaan, mutta on ne illat pirun lyhyitä lapsille normaalin kotiintulon jälkeen mihinkään lähteäkään. 


En laske harrastukseksi muskareita tai uinteja, jossa käydään jommankumman tai molemman vanhemman kanssa yhdessä. Ne ovat ehkä jotakin kategoriaan  ”yhteiset menot” kuuluvia ja minusta sitä normaalia yhteistä aikaa lasten kanssa. Tarkoitan harrastuksella säännöllistä asiaa, jonne lapsi kuskataan ja jonne hän jää hetkeksi touhuamaan jotakin yksin. Siis pianotuntia, temppukoulua, taidekerhoa tai urheilua missään muodossa. Meillä on tässä naapurustossa ja tuttavapiirissä ihmisiä, joiden 3-6 vuotiailla lapsilla saattaa olla jo useampi juttu viikossa ja niille jatkuville menoille olen tähän asti pyöritellyt asiaankuuluvasti silmiäni. 
No, nyt olen sitten mahdollisesti pyörtämässä tämänkin mielipiteeni. Nimittäin Ykkönen on niin innoissaan tanssimisesta, tarkemmin baletista, että mietin pitäisikö hänelle tarjota mahdollisuus kokeilla sitä ohjatusti, ns. oikeana harrastuksena. Jos lapsi kulkee tanssien joka paikkaan, järjestää päivittäin useita tanssitunteja meille muille, pitää esityksiä ja hallitsee terminologian ajabeskistä petiit zatööhön ja temipliehen paremmin kuin asiaa useita vuosia harrastanut äiti, kuvittelen että sille pitäisi antaa mahdollisuus kokeiluun. Mahdollisuudella tarkoitan jotakin tanssikoulun satubaletin tyyppistä tuntia ensi syksystä alkaen (eikö syksyisin aloiteta aina uudet harrastukset?). Jos neiti ei innostu aiheesta, kiinnostus lopahtaa tai aihe oikeana ohjattuna asiana pelottaa, homma saa tietenkin jäädä.

Hei me heilutaan vaan..

En silti osaa ratkaista aihetta periaatteelliselta kannalta. Tarjoanko lapselle enemmän mahdollisuutta iloon ja kokeiluun vai rasitanko häntä turhaan? Ykkönen on nimittäin myös sellainen tyypillinen tunnollinen tyttö, että hän menisi tunnille varmaan jo siitä syystä, että kuvittelee äidin olevan siitä iloinen. Eihän tässä nyt mitään prima ballerinoja olla kouluttamassa, joten  kokeilunahan tämä olisi otettava. Toivon vaan että homma tuntuisi leikiltä eikä Ykkönen traumatisoituisi jo kertalaakista siitä, ettei ehkä osaakaan tai uskalla.  Kun nimittäin on mielessä myös ne oman lapsuuden balettitunnit, jossa mm. seitsemänvuotiaana jouduin ottamaan useita kuukausia extratunteja ja harjoittelemaan itsenäisesti nilkan murtuman jälkeen, että sain oman ryhmäni kiinni, pysyin tempossa ja sain kintut taas yhtä tarkkaan ojennukseen..

12.4.2013

EX-duuniprosessin jatkot ja muu osa identiteettikriisiä

Joulukuussa alkanut yt-prosessi ja irtisanominen ovat vaikuttaneet omaan työntekoon (myös yleiseen käytökseen, kröhöm ja pahoittelen) paljon enemmän kuin alun perin ajattelin. Selvisin irtisanomisesta sikäli kuiville, että uusi työ alkoi mukavan kuukauden palkallisen ”loman” jälkeen.

Tilannehan oli se, että edellisessä työpaikassani oman alani tehtäviä teki toinen henkilö minun lisäkseni. Meillä ei ole virallisesti määriteltyä eikä työsopimuksessakaan kuvattuja työnkuvia vaan homma perustui osaamisen ja kokemuksen perusteella syntyneeseen työnjakoon. Tämän lisäksi minä olin ”senior advisor” tyyppisessä projektivastuussa. Kun jäin äitiyslomalle, tehtäväni jäivät tämän toisen henkilön hoitoon. Hän jäi puolestaan äitiyslomalle kesällä 2012 ja hänelle palkattiin määräaikainen sijainen, jonka titteli kuitenkin viittasi enemmän minun työtehtäviini. Hän myös otti hoitaakseen minulle kuuluneet tehtävät. Yt-tilanteessa, joka koski koko tätä tehtäväkenttää eikä vain minun tehtävääni, minut irtisanottiin ja määräaikainen sai jatkaa, koska määräaikaista ei voi lain mukaan irtisanoa. Minun irtisanomiseni laittomuus perustuu siihen, että hyvän yt-tavan mukaan määräaikainen olisi pitänyt lomauttaa, tai meitä molempia lomauttaa vuorotellen, siihen asti kunnes määräaikaisuus päättyy ja näin "ylimääräinen" työntekijä poistuu luonnollisesti. Koska näin ei tehty, irtisanominen oli laiton. Ja rikkoi perhevapaalta paluusuojaakin. 

Koska irtisanominen oli laiton, alkoi vuorottainen vehtaaminen, joka on edelleen vaiheessa. Ensin tehtiin korvausvaatimus, siihen vastine ja sitten taas korvausvaatimus. Kuvittelin reilu kuukausi sitten, että liiton juristin napakka ensimmäinen korvausvaatimus johtaisi päätökseen saman tien. Entinen työnantajani kuitenkin kiisti kaiken siinä vaiheessa ja pyrki mitätöimään kaikki aiheesta esittämäni asiat väärinä ja muutenkin vähättelemään pikkurouvan kokemuksia. Ymmärrän, että perustelut olivat ensimmäisessä vaiheessa liian hatarat. Nyt korvausvaatimukseen on kirjattu todella yksityiskohtaisesti kaikki tekemäni työt ja pyritty osoittamaan se, että määräaikainen hoitaa myös minun tehtäviäni. Todistaminen asiassa on tässä korvausvaatimusvaiheessa erittäin hankalaa, koska käytännössä voisin osoittaa hoitamani tehtävät ja sitä kautta työnjaon työdokumenttien ja sähköpostien kautta. Minullahan ei tietenkään ole enää pääsyä työnantajan tietoihin. Jos taas olisin tallettanut näitä ”varmuuden vuoksi”, olisin itse syyllistynyt jonkin sortin rikokseen. Suo siellä, vetelä täällä. Jos asia etenee oikeuteen, todistaminen helpottuu, koska silloin työnantajaa voidaan vaatia esittämään kertomani asiat todisteina heiltä löytyvien tiedostojen ja työpapereiden muodossa.

Joka tapauksessa tämä ruljanssi on vaikuttanut merkittävästi siihen, miten suhtaudun juuri nyt työntekoon ja erityisesti työnantajiin. Olen aina ollut sellainen reipas työnantajan puolesta puurtava sosiaalinen liima, joka ratkoo oman duunin ohessa muiden ongelmia, joka tulee muka kaikkien kanssa toimeen ja kehittää kaikenlaisia toimintatapoja. Pidän työtä ja työhön sitoutumista tosi tärkeänä ja olen yrittänyt aina ajatella jotenkin naivisti, että muillekin työtä tehdessäni toimin kuin ”sisäinen yrittäjä”. Organisaation toiminta on mennyt aina jopa oman työnkuvan edelle itselleni tärkeänä motivaattorina.

Nyt on illuusio kadoksissa. Tähän vaikuttaa se, että ex-duuniprosessin lisäksi uusi paikkani on varsin haasteellinen sekin. Tehtävänkuvallisesti olen enemmän perusduunari, palkka on sen verran pienempi etät se tuntuu. Ne eivät sinänsä ole merkittäviä asioita, elämässä tulee vastaan vaiheita ja ne voivat muuttua. Mutta kun tähän yhdistetään kohtuullisen haastava esimieheni, on tilanne kaikkea muuta kuin motivoiva. Ei tästä sen enempää, eikä tämänkään toteamin ollut varmaan järkevää, mutta mitä mieltä itse olisitte esimiehestä, joka lähettää koko organisaatiolle postia tehtävässä aloittamisestani toteamalla: ”katsokaa taustat Linkedinistä, mutta hei, kuva ei todellakaan vastaa todellisuutta, tsekatkaa nykytilanne meidän vastaanottojärjestelmästä”. No sen jälkeen kommunikaatio on jatkunut ”multa hajoo pää kun jengi ei tajuu” tasolla, joten mitäpä tähän lisäämään. Työ itsessään on ja työkaverit on kyllä kivoja. Onhan sekin paljon.

 Mutta näiden tilanteiden johdosta, kahden vielä tosi pienen apinan äitinä mietin jatkuvasti, mikä on järkevää ja mikä ei. Mihin sitä kannattaa panostaa ja miten tämän arjen viettää. Haluan tehdä töitä, että saan rahaa ja osallistun meidän arkemme pyörittämiseen ja suunnittelemiseen myös sen osalta.  Haluan myös omien tulojen mahdollistamaa tiettyä tasa-arvoa. Halusin töihin Kakkosen ollessa vielä tosi pieni myös monesta muusta syystä ja juuri niistä syistä haluan edelleen tehdä töitä. Vaan mitä, kuinka paljon ja missä.

Jotenkin tuntuu turhauttavalta käydä töissä tämän kaltaisissa organisaatioissa, joissa arvostus omaa työtä kohtaan on välillä ihan olematon. Kotona palaute on samoin välillä olematonta, mutta kyllä siellä saa hiton paljon enemmän myös positiivista feedbackiä. ”Äiti, sä oot ihan mahtava” tuli eilenkin, kun lahjoitin Ykkösen prinsessatarroitettavaksi Cuccin arvokkaan näköisen hajuvesirasian.

Koko useampikuukautinen rumba on johtanut vaiheeseen "mitä minusta tulee isona". Osa tästä pohdinnasta saattaa selittyä myös yhdistetyllä kolmen- ja neljänkympin kriisillä. Todella paljon mielessä pyörii oman yrityksen perustaminen. Toiminimi minulla on tässä vuosia ollutkin, mutta lopetin sen syksyllä puhtaasti ajanpuutteen vuoksi. Täysin tyhjän päälle en haluaisi hypätä vaan haluaisin turvaksi suurempia ja pidempiaikaisia projektikokonaisuuksia. Niitähän tietenkin tippuu syliin automaattisesti. Mietin myös vaihtoehtoa, että tekisin tätä nykyistä duunia alihankkijana, vapaammilla työajoilla ja niin, että voisin tehdä myös muita projekteja. Vaihtoehtoja ovat lisäksi ainakin oma lastenvaate/sisustus/kahvila -lifestyleliike, tutkijaopiskelijaksi heittäytyminen ja lastenhoito ansiosidonnaisella. Tottakai silmäilen jatkuvasti työpaikkailmoituksia sillä silmällä, josko jossakin olisi oikeasti juuri se oikea työpaikka ja toimiva organisaatio. Yeah, right.

Jos mikään muu pohdinnoista ei johda mikään, varmaa on ainakin se, että kun tässä työssä tulee kuusi kuukautta täyteen, käytän mahdollisuuden osittaiseen hoitovapaaseen. 

Olen myös harkinnut vakavasti työpsykologin juttusille menemistä ja koko sotkun vuodattamista ammattilaiselle. Jospa saisin vähän perspektiiviä. Samoin harkitsen jonkun trendikkään ura- tai lifechange –konsultin pakeilla käymistä. Jospa se punainen lanka löytyisikin sieltä. Pidän työstäni ja kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka koulutukseni ja kokemukseni mahdollistavat, mutta pitäisi vain löytää nyt joku oikeasti hyvältä tuntuva muoto tehdä näitä hommia. 

Aika perkeleellisen hyvä olisi myös se, että tuo työsuhdesoppa päätyisi johonkin ratkaisuun. Vaikka osaan pääsääntöisesti sulkea asian mielestä ja odottaa kärsivällisesti vastapuolen tai oman juristini liikkeitä, jäytää homma mielenpohjalla ikävästi. Aihe tulee uniin ja ajatuksiin erityisesti silloin kun yritän hahmottaa, kuka tai mikä minä työntekijänä oikein olen. Olen vielä vähän ”en minä mihinkään nyt sitten enää kelpaa” vaiheessa. Se ei ole kivaa se.

Onneksi Ykkönen osa tehdä itselleen pyyhkeestä pippelin ja muuttaa itsensä pojaksi. Kakkonen osaa sanoa jo tosi selkeästi ”kaakkipäivä”. Aviomies lupasi tehdä tänään maailman parhaita susheja. Kotona kaikki on onneksi tosi hyvin. Pysyy asiat oikeissa mittasuhteissa.

8.4.2013

Terveisiä parisuhteesta

Lauantai-iltana istuin kaksi saunaraikasta omenashampoon tuoksuista nakupelleä kainalossani sohvalla ja turisin Aviomiehelle Lontooseen. Sinne lasten kikerryksen lomaan huikkasin huolimattomasti ”on ikävä, tuu pian kotiin ja rakastan sua”. Aviomies meni hiljaiseksi, mutta sanoi sentään rakastavansa. Tuli vaan mieleen, että taidan muistaa sanoa nuo maagiset sanat ihan liian harvoin. Tarkoitan taatusti mitä sanoin ja näytän tunteeni monella muulla tapaa päivittäin. Mutta se asian ääneen toteaminen saattaa olla arjessa vähän paitsiossa.

Aion ehdottomasti parantaa tapani, koska oikeasti minä rakastan tuota ihmistä ja olen äärettömän onnellinen juuri hänestä ja meidänlaisesta parisuhteesta. Juu, on arkea ja vääntöä työajoista, työmääristä, arkiaskareista ja lapsiin liittyvistä vastuista, mutta ne ovat vääntöä asioista. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että tuo ihminen on juuri sellainen, jollaisen minä rinnalleni tarvitsen ja jonka kanssa haluan olla.

Meille tulee kesällä täyteen seitsemän yhteistä vuotta. Kertaakaan tänä aikana en ole miettinyt, onko tässä suhteessa mieltä tai että tuo ihminen ärsyttäisi. Tai tottakai Aviomies ärsyttää juuri niissä asioissa, joista väännetään pienesti lähes päivittäin. Mutta ihmisenä ja miehenä hän ei ärsytä pätkääkään. Aika hyvin, vai mitä? Varsinkin neitsyt-luonteiselta naisihmiseltä, joka periaatteessa on todella hyvä analysoimaan ja kritisoimaan kaikkea ympärillään.

Minä yksinkertaisesti viihdyn Aviomiehen seurassa, rakastan meidän jatkuvaa arkipäiväistä turinaa aiheesta kuin aiheesta ilman sen syvempiä filosofisia tarkoitusperiä. Arvostan hänen aitouttaan, suoraselkäisyyttään ja tapaansa kohdella muita ihmisiä ja olla oma itsensä. Tykkään tehdä kaikkea yhdessä, harrastaa, matkustaa ja olla ystävien kanssa. Arvostan häntä isänä ja erityisesti niistä kärsivällisyysominaisuuksista, joita itseltäni puuttuu. Rakastan suunnitella yhteisiä projekteja sushi-illallisesta kesämökin valintaan. Rakastan aika montaa muutakin asiaa. Miten sen kaiken osaisikin kuvata. Ja onhan sillä tosi hyvä pyllykin. Minusta meillä on pohjimmiltaan niin hyvä yhdessä, että olemme juuri sellaisia ärsyttäviä pareja, jotka tekevät suurimman osan asioista yhdessä ja aika moni asia on yhteistä. Mutta onneksi on sitä omaakin. Aikaa, ystäviä, kiinnostuksen kohteita, happeningeja  ja sentään jotain harrastuksiakin (jos ehtisi harrastaa). Nykyisin juoksen sentään yksin, sitäkin on nimittäin tehty yhdessä ja paljon. 

Itse asiassa huolimatta näistä arjen nihkeyksistä me emme ole saaneet kunnon riitaa aikaiseksi kuin kaksi kertaa tämän vajaan seitsemän vuoden aikana, enkä tiedä lasketaanko niitä edes kunnon riidoiksi, kun emme ole uhanneet toisiamme erolla emmekä edes nimitelleet. Minä kyllä yritän kunnostautua tällä rintamalla, mutta herra Järkevä lähtee luvattoman harvoin niihin kotkotuksiin mukaan. Osoittaa ne yleensä epäloogisiksi ja pussaa aseistariisuvasti. Ole siinä sitten kiukkuinen marttyyri. Viime kuussa sen toisen riidan aikana marssin ovesta ulos ja lähdin ajelemaan autolla ympäriinsä. Kymmenen minuutin päästä tajusin, etten jaksa ajaa pimeässä enkä ollut enää edes varma, mikä se oma tärkeä pointtini periaatteellisessa lastenkasvatuskeskustelussa oli, joten ajoin kotiin ja hyörin miehen lähettyvillä kerjäten tarjoten mahdollisuutta sopukeskusteluun.

Olen aidosti tyytyväinen siitä, että tässä onnellisen haastavassa elämänvaiheessa koen juuri näin. Ja että havahduin huomaamaan sen tämmöisenä ihan tavallisen hetkenä, semiväsyneenä yksinhuoltajana. Kun aika monessa parisuhteessa taitaa mennä huonosti. Suomalaiset keikkuvat eurooppalaisten avioerotilastojen kärjessä ja eniten eroavat päälle kolmekymppiset ensimmäisistä liitoistaan. Erojen määrä oli kasvussa juuri pienlapsiperheissä. Kun se lapsi nyt sitten muuttaa sitä suhdetta. Tietenkin. Hyvässä ja huonossa. Meilläkin ihan molempiin suuntiin. Mutta miten se muutos on niin vaikea kestää? Johtuuko se siitä, että nuorena tutustuessa omakin kasvu on vielä kesken ja lapsen tulo on sellainen muutos, jonka jälkeen moni on  paljaimmillaan ja toisen raadollisten puolien esiin tulemista ei sitten kestä? Vai ovatko ne odotuksen monessa parisuhteessa ihan epätodelliset? Vai mikä ihme tässä mättää?

Silmäilin aiheesta väitöskirjankin ”Parisuhde pikkulapsiperheessä”.   Sen mukaan todella mutkat suoriksi tulkiten lapsi tosiaan muuttaa parisuhdetta (mikä yllätys!) ja negatiivisemmin muutoksen kokeen Suomessa nainen. Suurin ongelma oli se maaginen yhteisen ajan puute. Jota nainen sitten pyrkii järjestämään ja muutenkin keksimään keinoja parisuhteen hoitoon. Lohdullista oli kuitenkin se, että parisuhteeseensa tyytyväinen on tyytävisempi/parempi vanhempi. Mutta ei se tämäkään väitöskirja mitään ratkaisuja tarjonnut, eikä sellaista perusselitystä syvempää tietoa, mitä ei jokainen parisuhteessa ollut osaisi tuntemuksen perusteella sanoa. No, tuntemuksiahan tässä oli tutkittukin.

Jotenkin yritän itse ajatella niin, että vaikka tämä ei nyt ihan samanlaista kahdenkeskistä parisuhdejuhlaa ole kuin vielä kuusi vuotta sitten, on se sama toisen kanssa viihtymisen tunne tallella. Perhosiakin on välillä vatsassa. Toki sitä yhteistä aikaa ja mahdollisuutta huoltaa parisuhdetta pitää olla, mutta sitä ei aina vaan ole ja yhdessä pitää osata olla silti. Ajattelen, että hyvä arki on homman perusta. Kun siinä viihtyy ja osaa nyt jotenkin luovia läpi niiden pakollisten työnjakovääntöjen, on homma aika hyvällä mallilla.

Ehkä meillä iso osa tätä perustyytyväisyttä selittyy sillä, että olemme tavanneet oikeasti aika ”vanhoina”. Molemmille on mahtunut elettyä elämää ja kokemuksia niin paljon, että toisessa arvostaa juuri sitä mitä hän on sellaisenaan. Tietty illuusio siitä, millainen suhteen pitäisi olla, on kaikonnut ja olemme olleet valmiita ottamaan kaiken vastaan ilman utopistisia odotuksia. Ehkä se omakin suurin kasvupolku aikuiseksi on jo käyty (paitsi ehkä allekirjoittaneella), joten energiaa suhteessa ei kulu oman identiteetin hakemiseen. Kylläpä sainkin homman kuulostamaan todella epäromanttiselta..

En minä näistä asioista mitään ymmärrä, kunhan nyt nautin tästä tämän hetkisestä omasta onnentunteestani. Haluan kuitenkin muistaa jatkossa oikeasti sanoa, että rakastan. Se kun ei saisi olla niin itsestään selvää kuin se muka tällä hetkellä on. Fyysinen tunteiden osoittaminen, halaaminen ja suukottaminen, on jotenkin helpompaa ohimennen. Kuitenkin ne sanatkin voisi sanoa yhtä huolettomasti - tositarkoituksella.

 --
Oma euforiani rytisi myös kertalaakista alas viikonlopun aikana. Tuttavani latasi FB:n täyteen kurjalla tavalla petetyksi tulleen naisen katkeruutta ja likaisia yksityiskohtia miehensä käytöksestä. Yksi normaalilta ja onnelliselta näyttänyt parisuhde sai rosoja, joista tuskin ilman eroa selvitään. Ja että niitä vielä puitiin FB:ssä. Miten tämä olikin juuri tällä hetkellä osoitus siitä, että mitä vaan voi tapahtua näennäisesti onnellisissa tilanteissa. Mutta miksi se retostelu ja vihan purkaukset käydään nykyään niin helposti julkisesti? Onko sosiaalinen media madaltanut kynnystä julkiseen vihaan vai antaako se toisalta mahdollisuun sanoa kipeät asiat ääneen. Ööh, sadoille ihmisille. Tunteiden selkeästi laannuttua postaukset oli poistettu uuden aamun valjetessa , mutta vahinko oli varmaan jo tapahtunut ja likapyykki oli kaikkien nähtävillä. Koska kanava oli FB, on tietysti mm. omilla sukulaisilla ja vanhemmilla lapsilla ollut mahdollisuus nähdä postaukset. Järjettömän surullista ja jotenkin tosi tätä aikaa.

5.4.2013

Välikausi ja juoksua väliin

Ensin välikausi.

Koska aika on edelleen kortilla ja mies maailmalla, kirjoitan kaksi arkistakin arkisempaa asiaa yhteen. Asiaa olisi kyllä päässä parisuhteesta, identiteettikriisistä (kolmen ja neljänkympin kriisit samassa), edelleen jatkuvasta entisestä monimutkaisemmasta yt-sopan lakiprosessista ja uhmaikäisestä puolitoistavuotiaasta, mutta kun en ehdi. Pitäisiköhän kirjoittaa ajanhallinnasta. Olen päättänyt, että en saa koskea mihinkään tietokoneeseen tai yhteydenpitoon liittyvään välineeseen klo 23 jälkeen, joten so long surffailu ja bloggailu. Uni ajaa nyt edelle.

Mutta miten se välikausi (normaalisti sitä kai kutsuttaisiin kevääksi) taas yllätti. Mielessä oli kyllä tehdä inventaario ja hankintalista ajoissa, mutta homma jäi. Kun aloin pörrätä ennen Lapin lomaa tutuissa verkkokaupoissa, en löytänyt mistään mitään kivaa kummallekaan. Tai löysin kyllä kivoja vaihtoehtoja, mutta kokoja ei sitten ollutkaan. Milloin ne vaatteet olisi netistä pitänyt tilata, että kokoja olisi löytynyt? En löytänyt mitään myöskään niiltä muutamalta kirppikseltä, jossa ehdin pyörähtämään. Eikä kukaan tällä kertaa päätynyt kierrättämäänkään meille mitään.

Lisäksi olen moodissa, jossa kaikki aikaisemmin hauskat lastenvaateasiat kuten sopivien kokonaisuuksien hakeminen, teknisten tietojen vehtaus ja lopulta onnistuneen tilauksen odottelu ovat muuttuneet pakkopullaksi. Juuri tällä hetkellä on aika lailla ihan sama, mitä noilla ipanoilla om päällä, kunhan se ei ole väreiltään liian kirkuvaa ja sekamelskaista ja se pitää ne kuivina ja lämpiminä. En olisi uskonut tätäkään sanovani, mutta olen menettänyt suurimman kiinnostukseni lastenvaatteisiin ja erityisesti eri merkkien vehtaamiseen. Tällä hetkellä kaksi kertaa vuodessa uusittavat ulkoromppeet ja kengät kahdelle erikokoiselle, eri sävyiselle ja eri tarpeiselle ipanalle on lähinnä rasite. Tai ei olisi, jos nettishoppailu ei veisi päiväkausia tai kaupungissa olisi helposti koluttavissa pari kauppaa, jossa olisi valikoimaa ja kokoja. Ongelma onkin ehkä enemmän logistinin. Oli miten oli, uutta ne kuitenkin tarvitsisivat, koska Kakkonen on humahtanut syksystä kaksi kokoa vaatteissa, kengissä kolme!

Mutta sellaiset vaatteet, joita ei juuri sillä hetkellä ovat aina ihania, kuten tosi tarpeelliset kesähepenet. Samoin nettikaupoissa roikkuminen vaan fiilistellen on paljon mukavampaa kuin etsiminen tarpeeseen. Niin ja huuto.netissä tai muissa kirpparipaikoissa en ehdi notkumaan niin, että saisin haluamani tai siis olisin painamassa nappia kaupan sulkeutuessa.

Ratkaisin suurimman osan ongelmasta paluumatkalla Pyhältä. Juna lähti Rovaniemeltä ja koska SantaPark oli kiinni, meillä oli päivä aikaa luuhata kaupungilla. Mikä onkaan parempi tapa tappaa aikaa kun raahata loman loppumisesta ja automatkailusta väsyneet lapset sekä Aviomies kauppakeskukseen hankkimaan lastenvaatteita. Homma oli lähteä lapasesta, mutta onneksi mukana oli rusinoita ja pillimehuja. Aviomiehellekin. Silti ipanat ottivat aikamoisia spurtteja sekä fyysisesti että henkisesti. Mutta homma kannatti. Paikallisesta kauppakeskuksesta löytyi Kakkoselle viime kauden Ticketin iisipalloinen haalari ja hattunen, molemmille vedenpitävät hanskat ja GoreTex-kengät. Ihan hyvä, että Ykköselle ei sitten löytynytkään pukua, koska entinen 92 näytti mahtuvan päälle vielä mainiosti.

Ykkösen hankintaa rajoitti muuten eniten se, että 98 cm ulkovaatteita ei monikaan paikka ilmeisesti myy takki-housu –yhdistelminä vaan sen kokoiselle tarjotaan vielä haalaria. Paitsi Reima, mutta moni kuosi oli niin kasarineonia, että kiitos ei. Nyt hankintalistalla on vielä jonkun sortin Windfleecet, jotka ovat meikäläisen suosikkilistan kärjessä. Lämpimät ja mukavat moneen menoon. Niissä taas Reimalla näyttää olevan kivan raikkaat raitakuosit. Anteeksi myös seuraava visuaalinen tuotemainonta, mutta minäkin olen kuullut, että blogissa on hyvä olla kuvia :)
Näitä pari kiitos.


Aion kehua Reimaa vielä vähän, ihan ilman sitoumuksia. Olen nimittäin ajatellut aikaisemmin, että teknisestä laadustaan huolimatta Reiman kuosit ulkovaatteissa ovat ihan hanurista, jotenkin juntteja. Siltä homma näyttää Reimaa myyvissä kaupoissakin. Ilmeisesti suomalainen ostaja haluaa pääosin kukertavaa, koska sitä on jälleenmyyjien tarjonta?  Mutta Reiman omassa webbishopissa on hillitön määrä kivan yksinkertaisia ja värisiä vaihtoehtoja. Samoin webbikauppa on toimiva ja selkeä. Noiden fleecejen lisäksi myös monia takkeja yksivärisinä tai riittävän yksinkertaisilla kuoseilla.  Ei se merkkinä nyt silti vielä top kolmoseen yllä, vaikka mielelläni kotimaista liputtaisinkin. Sanoinkos tuolla aikaisemmin, että merkillä ei muka ole väliä..

Noin, nyt kun kamppeet on taas kunnossa, niitä pitäisi osata käyttää. Mitä tuonne aamulla nollaan, iltapäivällä reippaasti plussakeliin laitetaan? Pelkillä toppahaalareilla ipanat ovat iltapäivällä kuumuudesta huutavia kekäleitä. Mutta välikausihaalari taas tuntuu liian kylmältä aamuisin,v aikka alla olisikin villaa tai fleeceä. Päiväkodin pihan viemärit eivät ilmeisesti tällä hetkellä vedä ja pihan lammikko on syvyydeltään noin 40 cm, joten ainakaan pienimmät lapset eivät edes pääse ulos. Onneksi, ettei kädettömyyteni vaatettajana paljastu.

---
Sitten juoksu. 

Olen yksinhuoltajavaiheessa, mies on loman jälkeen kokoustanut ja päivystänyt illat ja lopulta hän siirtyi tänään sujuvasti viideksi vuorokaudeksi Lontooseen. Ei tarvitse hirveästi miettiä juoksemista tai edes omien ajatusten ajattelemista.

Tavoitteeni on kuitenkin juosta kolme lenkkiä viikossa. Eilen juoksin ysiltä, mikä lienee jatkossakin todennäköisin aika. Seuraavaksi pääsen lenkille sunnuntai-iltana, kun anoppi ja appiukko pääsevät toivottavasti avuksi. Suurin haasteeni tehtävän suorittamisessa on siis aika, ei niinkään itse suoritus.

Tällä hetkellä minulle on vakiintunut kaksi lenkkiä, 5 ja 6,5 km. Ne ovat reittejä, jossa kierretään järvi tai muu vastaava maastoeste, jonka poikki ei voi oikaista vaikkei homma huvittaisi. Hakusessa on vielä sopivan reitin löytäminen vähintään 8 km:n pyräykselle.

Itse juoksu sujuu näillä peruslenkeillä hyvin. Sykkeet hakkaavat alussa, mutta lenkin mittaan saan tasattua vauhdin sinne pk-tasolle. Jostain syystä syke asettuu matalammalle vasta noin vartin juoksun jälkeen, vaikka vauhti olisi koko ajan sama - hidas. Kun meikäläisellä syke on noin 130-135  juoksuvauhtini on aika tasan 8 km/h. Tällä vauhdilla lupaan tikuttaa jo nyt sen kympin. Olisi tietysti ihan kiva jaksaa kuitenkin vähän kovemmilla sykkeillä koko matka, siis jopa vähän nopeampaa. Olenkohan opportunisti?

Huvittavaa meikäläisen juoksemisessa on se, että tavaraa on matkassa paljon. iPod nano, sykemittari ja puhelin sportstrackeriä varten. Niitä sitten vehtaan vuorotellen, joten hommassahan on pääasiassa tekniikka, ei juoksu. Olen kuitenkin tyyppiä, jota sekä sykkeiden että sportstrackerin loputtoman datan vertailu motivoi. Teen spurtteja ja testaan nopeuksia ja nopeuden vaikutusta sykkeeseen. Hidastelen ja seuraan, kuinka nopeasti syke laskee. Kiehtovaa!

En ole saanut siirrettyä musaa uuteen puhelimeen, joten viihdyke tarvitaan toistaiseksi toisessa paketissa. Äänikirjojen kuuntelu houkuttaisi kyllä, mutta parhaat appsit taitaa niissä olla iPhoneen. Siirryin takaisin nokialaiseen ja en ole ehtinyt selvittää, löytyykö tähän värkkiin joku lukuversio tai saako sinne mitään järjellistä kuunneltavaa. Toisaalta ehkä ihan tärkeintä olisi välillä käydä lenkillä ilman mitään em. lisäkkeitä ja keskittyä vaan juoksemiseen ja omiin ajatuksiin.

Mutsien kymppiläisille on muuten varmistunut mukavia sponsoreita, jotka ansaitsevat myös tulla mainituksi – vähintäänkin uskalluksestaan tukea ei niin tavallista treeniporukkaa. Meikäläiselle tämä sponssimaailma blogissa on ihan uusi, joten taidan ensin opetella vähän etikettiä, miten aiheita olisi hyvä esitellä. Lista yhteistyökumppaneista löytyy kuitenkin jo nyt välilehdeltä Mutsien kymppi.

2.4.2013

Omituisten otusten kerho

Leopardikuningatar haastoi minut paljastamaan salattuja totuuksia eli outoja tapojani. Asiaan voi suhtautua kahdella tapaa. A) Kaikista omituisista tavoistani on tullut niin normaaleja ja vakiintuneita, etten pidä niitä enää outoina. Mitä ihmeen outoja tapoja? Tai B) Minulla on niin paljon outoja tapoja, etten tiedä mistä aloittaa ja mitä kehtaan kertoa ilman että paljastun täysin kieroutuneeksi. Valitsen vaihtoehdon C), jossa vähättelen että onhan näitä pikkuhassutuksia nyt itse kullakin.. 

Puhelinnumeromania. En osaa olla tarkistamatta Finderista kaikkia tuntemattomia numeroita, joihin en ole vastannut. Jos numerolla ei löydy tietoa, menevät pasmani täysin sekaisin. Soittaja olisi saattanut ilmoittaa lottovoitosta, uudesta työpaikasta tai esittäytyä tuntemattomaksi sukulaiseksi (isäni puolelta näin voisi todella tapahtua). En hyväksy vaihtoehtoja, jossa soittaja on todennäköisesti lehtitilausten kaupittelija tai väärä numero.

Lottovoittohaaveilu. Vedän tähän omituisuuteen mukaan myös Aviomiehen. Käymme säännöllisin väliajoin (pääosin pitkillä ja tylsillä automatkoilla kun lapset vetävät sikunaa) omaa haaveilukeskustelua ”mitä tekisimme, jos voittaisimme Lotossa oikeasti ison summan”. Lista ja haaveet eivät ole juurikaan muuttuneet viimeisinä vuosina eikä se sisällä mitään tylsää ökyilyä. Mitä nyt ehkä muutaman designer-laukun. Aviomiestä risoo suunnattomasti se, että mielestäni hyvä pitäisi laittaa tässä tapauksessa kiertämään. Olen ehdoton siinä, että lottovoitosta pitäisi pistää iso osa (tarkoitan ainakin puolet ja mielellään kaikkien) hyväntekeväisyyteen tai perustaa säätiö, joka jakaa rahaa hyvän kehittämiseen, esim. tutkimukseen ja innovatiiviseen yrittäjyyteen.

Sävy sävyyn. Mietin mihin outouteen saisin liitettyä myös lapset. Vastaus on vaatteiden sävysävyilyyn. Olen auttamattoman fakkiintunut siinä, että kaiken pitää natsata yhteen enkä kestä kirkuvia kuvio- tai värisekamelskoja. Ne ovat oikeasti älyttömän kivoja, raikkaita ja toimivia muilla, mutta jos omilla lapsilla ei ole sukat ja paidat tai paidat ja housut jonkin värin tai kuvion värin mukaisesti toisiinsa sopivat, menee maailmanjärjestykseni sekaisin. Suurin syy tähän kuviovärimelskakammoon lienee kuitenkin se, että en osaa yhdistellä sopivan huolettomasti, vaan meikäläisen käsissä kivasti yhdisteltävistä asioista tulee Kaaos. Tästä syystä laitan lapsille joka ilta tarhakamppeet valmiiksi, koska en kestä sinne päin yhdistelmiä, joita syntyy aamukiireessä tai kun Aviomies valitsee.. Odotan myös kauhulla aikaa (joka on jo osittain koittanut) kun Ykkönen haluaa itse sommitella vaatteensa. Näin se neitsyt-luonne vaikuttaa, vaikka muuten olen kaikkea muuta kuin pedantti pilkunviilaaja. Omassa pukeutumisessa tämä omituisuus näkyy siinä, että kenkien ja vyön (mielellään myös laukun) pitää natsata ( no, nykyään ei kyllä saletisti natsaa) enkä kestä kovin kirjavia vaatteita. Vaaleanpunainen on villeintä mitä meikäläisen vaatekaapista löytyy. Tai ainakin sitten kirjavuuden keskeltä pitää löytyä jokin pääväri, joka natsaa sitten housuihin tai johonkin isoon pintaan. Olen siis outouden lisäksi auttamattoman tylsä.

Tylsää täydellisyyttä ja "match made in heaven".
Kiitos Pinterest, joka suoltaa näitä valmiita täydellisiä yhdistelmiä ihailtavaksi.

PepsiMax. Kun en keksi mitään muuta ruokaan liittyvää outoutta, totean tähänkin yhteyteen PepsiMax, jota juon nykyisin myös aamupalalla.. Perustelen tätä kofeiinin piristävällä vaikutuksella. Moni vetäisee helposti vaikkapa kuusi kuppia kahvia päivässä ja sitä pidetään ihan normaalina. Minä en juo kahvia, mutta tarvitsen tässä siedettävää krapulaa muistuttavassa kroonistuneessa univelassa tolpilla pysyäkseni jotakin sallittua piristettä, joten otan sen kuplivan aspartaamipommin muodossa. Hampaatkin kiittää, mutta pysyy vielä onneksi suussa.

Suihkun pituus. Jos minulla on aikaa, pystyn hyvin lillumaan lämpimässä suihkussa puoli tuntia.  Suihkussa ehtii hyvin suunnittelemaan päivän kauppalistat ja yleensä vesi huuhtoo mennessään myös latteimmat ajatukset viemäriin. Ennen lähiöitymistä meillä oli amme, jossa saatoin triplata ajan helposti kirjan ja punaviinilasin kanssa, ja vaihtaa yhden session aikana viilenneen veden useampaan kertaan.Ykkönen näyttää perineen äitinsä vedessä viihtymisen geenit, sillä tyyppi voi istua vannassa vaahtokylvyssä tekemässä kakkuja helpostikin sen tunnin. Sen jälkeen omat ryppyiset sormet ja varpaat ovat parasta hupia.

Näitä (ja muutamaa muuta) poikkeusta lukuun ottamatta olen ihan kiva ja täyspäinen yhteiskunnan jäsen. Onneksi näitä ei muuten kysytty Aviomieheltä, tai vielä pahempaa, kavereilta.

Ai niin, onhan mulla vielä yksi hyvä. Korvatulpat vaikka kotona yksin nukkuessa. Niitä ei käytetä alkuunkaan aina vaientamaan ulkopuolista hälyä, vaan vaimentamaan pään sisäinen kuhina. Koska kaikkein ärsyttävintä on se, että omat ajatukset (positiiviset suunnitelmakin) alkavat häiritä nukahtamista. Jostakin syystä korvatulpat auttavat minulla tähän, vaientavat kirjaimellisesti pään sisäiset ääneni.. Pitäisiköhän tästä ihan itsekin huolestua.

Haluan ehdottomasti kuulla vastaavia tunnustuksia muiltakin, joiden virtuaalitavat luulin jo tuntevani. Nakitan kunhan kerkeän, mutta uudet urheat urheilututtavuuteni Kuplasta ja Vihreästä linnusta voisivat aloittaa :)