Terveisiä parisuhteesta

Lauantai-iltana istuin kaksi saunaraikasta omenashampoon tuoksuista nakupelleä kainalossani sohvalla ja turisin Aviomiehelle Lontooseen. Sinne lasten kikerryksen lomaan huikkasin huolimattomasti ”on ikävä, tuu pian kotiin ja rakastan sua”. Aviomies meni hiljaiseksi, mutta sanoi sentään rakastavansa. Tuli vaan mieleen, että taidan muistaa sanoa nuo maagiset sanat ihan liian harvoin. Tarkoitan taatusti mitä sanoin ja näytän tunteeni monella muulla tapaa päivittäin. Mutta se asian ääneen toteaminen saattaa olla arjessa vähän paitsiossa.

Aion ehdottomasti parantaa tapani, koska oikeasti minä rakastan tuota ihmistä ja olen äärettömän onnellinen juuri hänestä ja meidänlaisesta parisuhteesta. Juu, on arkea ja vääntöä työajoista, työmääristä, arkiaskareista ja lapsiin liittyvistä vastuista, mutta ne ovat vääntöä asioista. Ne eivät muuta sitä tosiasiaa, että tuo ihminen on juuri sellainen, jollaisen minä rinnalleni tarvitsen ja jonka kanssa haluan olla.

Meille tulee kesällä täyteen seitsemän yhteistä vuotta. Kertaakaan tänä aikana en ole miettinyt, onko tässä suhteessa mieltä tai että tuo ihminen ärsyttäisi. Tai tottakai Aviomies ärsyttää juuri niissä asioissa, joista väännetään pienesti lähes päivittäin. Mutta ihmisenä ja miehenä hän ei ärsytä pätkääkään. Aika hyvin, vai mitä? Varsinkin neitsyt-luonteiselta naisihmiseltä, joka periaatteessa on todella hyvä analysoimaan ja kritisoimaan kaikkea ympärillään.

Minä yksinkertaisesti viihdyn Aviomiehen seurassa, rakastan meidän jatkuvaa arkipäiväistä turinaa aiheesta kuin aiheesta ilman sen syvempiä filosofisia tarkoitusperiä. Arvostan hänen aitouttaan, suoraselkäisyyttään ja tapaansa kohdella muita ihmisiä ja olla oma itsensä. Tykkään tehdä kaikkea yhdessä, harrastaa, matkustaa ja olla ystävien kanssa. Arvostan häntä isänä ja erityisesti niistä kärsivällisyysominaisuuksista, joita itseltäni puuttuu. Rakastan suunnitella yhteisiä projekteja sushi-illallisesta kesämökin valintaan. Rakastan aika montaa muutakin asiaa. Miten sen kaiken osaisikin kuvata. Ja onhan sillä tosi hyvä pyllykin. Minusta meillä on pohjimmiltaan niin hyvä yhdessä, että olemme juuri sellaisia ärsyttäviä pareja, jotka tekevät suurimman osan asioista yhdessä ja aika moni asia on yhteistä. Mutta onneksi on sitä omaakin. Aikaa, ystäviä, kiinnostuksen kohteita, happeningeja  ja sentään jotain harrastuksiakin (jos ehtisi harrastaa). Nykyisin juoksen sentään yksin, sitäkin on nimittäin tehty yhdessä ja paljon. 

Itse asiassa huolimatta näistä arjen nihkeyksistä me emme ole saaneet kunnon riitaa aikaiseksi kuin kaksi kertaa tämän vajaan seitsemän vuoden aikana, enkä tiedä lasketaanko niitä edes kunnon riidoiksi, kun emme ole uhanneet toisiamme erolla emmekä edes nimitelleet. Minä kyllä yritän kunnostautua tällä rintamalla, mutta herra Järkevä lähtee luvattoman harvoin niihin kotkotuksiin mukaan. Osoittaa ne yleensä epäloogisiksi ja pussaa aseistariisuvasti. Ole siinä sitten kiukkuinen marttyyri. Viime kuussa sen toisen riidan aikana marssin ovesta ulos ja lähdin ajelemaan autolla ympäriinsä. Kymmenen minuutin päästä tajusin, etten jaksa ajaa pimeässä enkä ollut enää edes varma, mikä se oma tärkeä pointtini periaatteellisessa lastenkasvatuskeskustelussa oli, joten ajoin kotiin ja hyörin miehen lähettyvillä kerjäten tarjoten mahdollisuutta sopukeskusteluun.

Olen aidosti tyytyväinen siitä, että tässä onnellisen haastavassa elämänvaiheessa koen juuri näin. Ja että havahduin huomaamaan sen tämmöisenä ihan tavallisen hetkenä, semiväsyneenä yksinhuoltajana. Kun aika monessa parisuhteessa taitaa mennä huonosti. Suomalaiset keikkuvat eurooppalaisten avioerotilastojen kärjessä ja eniten eroavat päälle kolmekymppiset ensimmäisistä liitoistaan. Erojen määrä oli kasvussa juuri pienlapsiperheissä. Kun se lapsi nyt sitten muuttaa sitä suhdetta. Tietenkin. Hyvässä ja huonossa. Meilläkin ihan molempiin suuntiin. Mutta miten se muutos on niin vaikea kestää? Johtuuko se siitä, että nuorena tutustuessa omakin kasvu on vielä kesken ja lapsen tulo on sellainen muutos, jonka jälkeen moni on  paljaimmillaan ja toisen raadollisten puolien esiin tulemista ei sitten kestä? Vai ovatko ne odotuksen monessa parisuhteessa ihan epätodelliset? Vai mikä ihme tässä mättää?

Silmäilin aiheesta väitöskirjankin ”Parisuhde pikkulapsiperheessä”.   Sen mukaan todella mutkat suoriksi tulkiten lapsi tosiaan muuttaa parisuhdetta (mikä yllätys!) ja negatiivisemmin muutoksen kokeen Suomessa nainen. Suurin ongelma oli se maaginen yhteisen ajan puute. Jota nainen sitten pyrkii järjestämään ja muutenkin keksimään keinoja parisuhteen hoitoon. Lohdullista oli kuitenkin se, että parisuhteeseensa tyytyväinen on tyytävisempi/parempi vanhempi. Mutta ei se tämäkään väitöskirja mitään ratkaisuja tarjonnut, eikä sellaista perusselitystä syvempää tietoa, mitä ei jokainen parisuhteessa ollut osaisi tuntemuksen perusteella sanoa. No, tuntemuksiahan tässä oli tutkittukin.

Jotenkin yritän itse ajatella niin, että vaikka tämä ei nyt ihan samanlaista kahdenkeskistä parisuhdejuhlaa ole kuin vielä kuusi vuotta sitten, on se sama toisen kanssa viihtymisen tunne tallella. Perhosiakin on välillä vatsassa. Toki sitä yhteistä aikaa ja mahdollisuutta huoltaa parisuhdetta pitää olla, mutta sitä ei aina vaan ole ja yhdessä pitää osata olla silti. Ajattelen, että hyvä arki on homman perusta. Kun siinä viihtyy ja osaa nyt jotenkin luovia läpi niiden pakollisten työnjakovääntöjen, on homma aika hyvällä mallilla.

Ehkä meillä iso osa tätä perustyytyväisyttä selittyy sillä, että olemme tavanneet oikeasti aika ”vanhoina”. Molemmille on mahtunut elettyä elämää ja kokemuksia niin paljon, että toisessa arvostaa juuri sitä mitä hän on sellaisenaan. Tietty illuusio siitä, millainen suhteen pitäisi olla, on kaikonnut ja olemme olleet valmiita ottamaan kaiken vastaan ilman utopistisia odotuksia. Ehkä se omakin suurin kasvupolku aikuiseksi on jo käyty (paitsi ehkä allekirjoittaneella), joten energiaa suhteessa ei kulu oman identiteetin hakemiseen. Kylläpä sainkin homman kuulostamaan todella epäromanttiselta..

En minä näistä asioista mitään ymmärrä, kunhan nyt nautin tästä tämän hetkisestä omasta onnentunteestani. Haluan kuitenkin muistaa jatkossa oikeasti sanoa, että rakastan. Se kun ei saisi olla niin itsestään selvää kuin se muka tällä hetkellä on. Fyysinen tunteiden osoittaminen, halaaminen ja suukottaminen, on jotenkin helpompaa ohimennen. Kuitenkin ne sanatkin voisi sanoa yhtä huolettomasti - tositarkoituksella.

 --
Oma euforiani rytisi myös kertalaakista alas viikonlopun aikana. Tuttavani latasi FB:n täyteen kurjalla tavalla petetyksi tulleen naisen katkeruutta ja likaisia yksityiskohtia miehensä käytöksestä. Yksi normaalilta ja onnelliselta näyttänyt parisuhde sai rosoja, joista tuskin ilman eroa selvitään. Ja että niitä vielä puitiin FB:ssä. Miten tämä olikin juuri tällä hetkellä osoitus siitä, että mitä vaan voi tapahtua näennäisesti onnellisissa tilanteissa. Mutta miksi se retostelu ja vihan purkaukset käydään nykyään niin helposti julkisesti? Onko sosiaalinen media madaltanut kynnystä julkiseen vihaan vai antaako se toisalta mahdollisuun sanoa kipeät asiat ääneen. Ööh, sadoille ihmisille. Tunteiden selkeästi laannuttua postaukset oli poistettu uuden aamun valjetessa , mutta vahinko oli varmaan jo tapahtunut ja likapyykki oli kaikkien nähtävillä. Koska kanava oli FB, on tietysti mm. omilla sukulaisilla ja vanhemmilla lapsilla ollut mahdollisuus nähdä postaukset. Järjettömän surullista ja jotenkin tosi tätä aikaa.