13.9.2014

Kaboom! She's alive!

Kappas, hurahti enemmän kuin puoli vuotta. Näin ei kuulemma pidä todeta eikä ainakaan selitellä, kun on ollut pitkään poissa blogihommista. Ihana, kun olette käynyt jopa huhuilemassa.

Kevät meni. Kesäkin meni. Maailmalle matkailukin meni. Hyvin menikin, kiitos kysymästä. Lapset kapinoivat kodittomuutta, kielimuuria ja iskän pitkiä päiviä. Tämä äitikin muisti, miksi ei osannut olla pidempään kotiäiti. Mutta iltaisin nukahdimme pilvenpiirtäjien valoihin ja Kakkonen piti niitä tähtinä. Oli avartavaa olla ison kaupungin ytimessä vain huomaamassa, että se on samanlaista kuin täällä lähiössä. Ihan hyvää arkea.

Tuntuu, että universumin vauhti on kiihtynyt. Meillä asuu kaksi näsäviisasta yhteenhitsautunutta lasta, jotka ovat niin isoja. VAikka senttejä ei venykään, maailman haltuunotto vaan kiihtyy ja taidot karttuvat. Puolessa vuodessa on tapahtunut ihan valtava harppaus osaamisessa, olemissa, tekemisessä ja sitä kautta äidin hermojen kestämisessä. Miten sitä pieni ihminen peilaakin lasten kasvua omaan jaksamiseensa.

Mutta niin se vaan on, että ensimmäistä kertaa tämän aisaparin syntymän jälkeen voin todeta, että en ole jatkuvasti kroonisen väsynyt ja siitä johtuen kettuuntunut milloin mistäkin syystä. Kun ei väsytä (niin paljon) maailma on oikeasti aika jees paikka ja asiat mallillaan.

Blogiväärin totean edelleen, että syy hiljaiseloon on ollut se, ettei ole oikein mitään sanottavaa. Koska moni asia on radallaan. Menetän hermoni kotona ja töissä, haikailen olemattomuuksia, tuskailen ipanoille, jätän kesken sataa ja yhtä projektia, mutta siedän kaikkea paremmin ja se vie terän siltä, että tekisi mieli motkottaa.

On kuitenkin yksi asia - kasvtuksellinen - johon rukoilen apua jo suunilleen Sinkkoselta. Ykkösellä on isoilun mukana tullut ison elkeet ja ongelmat. Tunneherkkä vajaa viisivuotias reagoi kielto- ja pettymystilanteissiin huutamalla (myös julkisesti missä vaan) "Minä olen maailman tyhmin tyttö. Kukaan eri rakasta minua. Äiti ei rakasta minua." Ja muuta yhtä rakentavaa. Mitä ihmettä? Mistä tuo suukkojen ja jopa yliampuvan kannustuksen keskellä kasvanut ipana keksiikään testata moista? Sanokaa nyt joku hyvä ihminen, että tämä on normaali tapa lapsen testata vanhempien rakkauden rajoja pienten rikkeiden kohdalla. On  musertavaa kuulla noita sanoja ja samalla ykkösluokan killeri rauhoittaa näitä tilanteita vaikkapa Prismassa. Ehkä se on niin, että kasvun myötä todellakin kasvavat murheet.

Kakkoselle kuuluu napatyrää ja pyssyjä. Siinä se on kolmevuotias kiteytettynä. Aviomies on oma tyytyväinen itsensä ja minä haikailen tavoitteellisesti kaikkea työssä ja vapaa-ajalla. Mikään ei ole siis muuttunut.

Ei mulla muuta.