13.9.2014

Kaboom! She's alive!

Kappas, hurahti enemmän kuin puoli vuotta. Näin ei kuulemma pidä todeta eikä ainakaan selitellä, kun on ollut pitkään poissa blogihommista. Ihana, kun olette käynyt jopa huhuilemassa.

Kevät meni. Kesäkin meni. Maailmalle matkailukin meni. Hyvin menikin, kiitos kysymästä. Lapset kapinoivat kodittomuutta, kielimuuria ja iskän pitkiä päiviä. Tämä äitikin muisti, miksi ei osannut olla pidempään kotiäiti. Mutta iltaisin nukahdimme pilvenpiirtäjien valoihin ja Kakkonen piti niitä tähtinä. Oli avartavaa olla ison kaupungin ytimessä vain huomaamassa, että se on samanlaista kuin täällä lähiössä. Ihan hyvää arkea.

Tuntuu, että universumin vauhti on kiihtynyt. Meillä asuu kaksi näsäviisasta yhteenhitsautunutta lasta, jotka ovat niin isoja. VAikka senttejä ei venykään, maailman haltuunotto vaan kiihtyy ja taidot karttuvat. Puolessa vuodessa on tapahtunut ihan valtava harppaus osaamisessa, olemissa, tekemisessä ja sitä kautta äidin hermojen kestämisessä. Miten sitä pieni ihminen peilaakin lasten kasvua omaan jaksamiseensa.

Mutta niin se vaan on, että ensimmäistä kertaa tämän aisaparin syntymän jälkeen voin todeta, että en ole jatkuvasti kroonisen väsynyt ja siitä johtuen kettuuntunut milloin mistäkin syystä. Kun ei väsytä (niin paljon) maailma on oikeasti aika jees paikka ja asiat mallillaan.

Blogiväärin totean edelleen, että syy hiljaiseloon on ollut se, ettei ole oikein mitään sanottavaa. Koska moni asia on radallaan. Menetän hermoni kotona ja töissä, haikailen olemattomuuksia, tuskailen ipanoille, jätän kesken sataa ja yhtä projektia, mutta siedän kaikkea paremmin ja se vie terän siltä, että tekisi mieli motkottaa.

On kuitenkin yksi asia - kasvtuksellinen - johon rukoilen apua jo suunilleen Sinkkoselta. Ykkösellä on isoilun mukana tullut ison elkeet ja ongelmat. Tunneherkkä vajaa viisivuotias reagoi kielto- ja pettymystilanteissiin huutamalla (myös julkisesti missä vaan) "Minä olen maailman tyhmin tyttö. Kukaan eri rakasta minua. Äiti ei rakasta minua." Ja muuta yhtä rakentavaa. Mitä ihmettä? Mistä tuo suukkojen ja jopa yliampuvan kannustuksen keskellä kasvanut ipana keksiikään testata moista? Sanokaa nyt joku hyvä ihminen, että tämä on normaali tapa lapsen testata vanhempien rakkauden rajoja pienten rikkeiden kohdalla. On  musertavaa kuulla noita sanoja ja samalla ykkösluokan killeri rauhoittaa näitä tilanteita vaikkapa Prismassa. Ehkä se on niin, että kasvun myötä todellakin kasvavat murheet.

Kakkoselle kuuluu napatyrää ja pyssyjä. Siinä se on kolmevuotias kiteytettynä. Aviomies on oma tyytyväinen itsensä ja minä haikailen tavoitteellisesti kaikkea työssä ja vapaa-ajalla. Mikään ei ole siis muuttunut.

Ei mulla muuta.

13 kommenttia:

  1. Jeeee, olipa kiva lukea sieltä kuulumisia pitkästä aikaa :)

    Mä en rehellisesti sanottuna muista että mitenkä meidän jo yli 5veet aikanaan toimi. Mutta marttyyrimäisiä elkeitä on kyllä esiintynyt molemmilla ihan kautta ikävuosien :) Eli sanoisin kyllä että ihan normaalia. Mun kokemus on se että ne tilanteet kannattaa hoitaa heti siinä alta pois vaikka olisi kummoinen ihmislauma ympärillä. Lapsen muisti kun on tiettyjen asioiden suhteen yhtä hyvä kuin kultakalalla. Jos yrität myöhemmin kotona niitä tilanteita alkaa puhumaan niin vastassa on kirkkaat silmät joista loistaa jo kauas että ei ole asiasta enää mitään muistikuvaa saatika käsitystä että mistä puhutaan.
    Jokatapauksessa, vastaavantyyppisissä tilanteissa mä olen lähtenyt purkamaan asiaa niin että kysyn ensimmäisenä että miksi susta tuntuu tuollaiselta? Ja vähän vastauksesta riippuen sitten jatkanut. "Emmä tiedä" on vastaus jota en hyväksy ja jos se nyt on yhtä emmätiedää niin selitän että valitettavasti ihan mitä vaan ei voi huudella, sillä ei ole väliä ollaanko kotona vai jossain julkisella paikalla. Että äidille tulee nyt vähän paha mielikin kun sä sanot noin. Testaamistahan se on ja jotain varmistelua että välitäthän varmasti. Ja toki siinä onkin tärkeää sitten mainitakin se että välitetään mutta musta myös hyvä purkaa sitä tilannetta läpi että miksi toisesta tuntuu nyt siltä ja miksi sanoo niinkuin sanoo. Musertavaahan se on kuulla tollaista mutta eihän se lapsi sitä oikeasti tarkoita. Vaan nimenomaan varmistelee. Ja lapsethan lukee aikuisia vielä paremmin kuin aikuiset lapsia eli jos lapsi näkee että vanhempi kokee tietyt tilanteet hankaliksi tietyissä ympäristöissä niin se on takuuvarmaa että juuri niissä sitten kokeillaan. Siinä kyllä olen samaa mieltä että lapsen myötä kasvaa myös ne murheet, valitettavasti....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyllähän nämä tilanteet on tosiaan sellaista, että pakko ne on ratkaista samoin tein, ja sillä maalaisjärjellä. Tiedostan ihan just ne kaikki jutut, mitä sanot. Penään vastausta, kerron että mokista huolimatta äiti ja isä välittää ja ihanatkin tytöt ja pojat tekee välillä virheitä... Mutta kyllähän näissä tosiaan enemmän varmaan äitiä koulitaan kuin lasta : ) Vaikka just nuo asiat tajuan, olen tälläisten sanallisten tunnepurkausten edessä ihan voimaton. Että miten pieni rakastettu ihminen voikin kokea noin.. Puuh.

      Poista
  2. Tervetuloa takaisin. :) Niin kaukana kuin olenkin Sinkkosesta, niin muistan häneltä muutamia vastauksia samantyyppiseen.

    Jos muistan oikein, Sinkkonen on alleviivannut sitä, että noin kuusivuotiaana lapsi, varsinkin tunneherkkä lapsi, ajautuu ns. sisäiseen konfliktiin jossa hän ymmärtää että vanhemmat eivät olekaan vain häntä varten, että ihmiset kuolevat, ja että ihmisillä on keskenään yhteyksiä joihin hän ei ole osallinen. Tässä konfliktissa lapsen omat halut ja toisaalta kasvanut omatunto joutuvat törmäyskurssille, ja erityisesti sensitiivisen lapsen voi olla hankala onnistua näiden kahden puolen yhdistämisessä.

    Eli, kuulostaa täysin ikäkauteeen kuuluvalta jutulta, johon ei ole tarvittu mitään mokaa tai muutakaan.

    Häpeäkseni tunnustan etten muista kunnolla mitä neuvoja tähän kuului, mutta Sinkkonen selitti kerran Meidän Perhe -lehdessä, että monesti tuo ko. konflikti johtaa lapsen tuntemaan syyllisyyttä. Hän hoitaa syyllisyyttään sitten rankaisemalla itseään etukäteen, eli "olen pahis, olen huono", ja kun vanhemmat provosoituvat tästä häntä torumaan moisista, lapsi saa sen mitä tavallaan haluaakin, eli "no niin, tässä todiste, minusta ei pidetä". Syyllisyys on uusi tunne, pelottava, mutta kertoo siitä että lapsi on kehittynyt ikätasoisesti, se on siis myös merkki kehityksestä.

    Ymmärsin niin että tuossa tilanteessa tosiaan, kuten Kukkavarvas minua suoremmin kirjoittikin, lapsi kaipaa varmistelua ja vakuuttelua, hän kaipaa sitä että hänelle kerrotaan että häntä rakastetaan jne. Ja kyselyä että mikä hänet saa niin ajattelemaan.

    -Nupsu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä tiedostan ihan täysin, että just noista syistä tämä homma on varmasti juuri noin ja kuuluu ikään. Tuo "lapsi hoitaa syyllisyyttä" on jotenkin looginen selitys. Ja yritän tosiaan olla just niin kuin Kukkavarkaallekin totesin. Läsnä, kysyä ja kertoa silti rakastavani. Mutta totean sullekin, että huolimatta aiheen ymmärtämisestä olen ihan aseeton sen edessä, että pieni rakastettu tyttö (ja pikkuveli perässä tietenkin..) voi yhtään kokea noin.. No, kyllähän me aikuisetkin välillä haetaan "olen niin huono" tyyppisellä marttyyriydellä hyväksyntää ja kehua. Tai no en tunnusta..

      Poista
  3. En osaa tohon ykkosen kayttaytymiseen mitaan sanoa, mutta ihan vaan halusin hihkua, etta onpa kiva kun olet taas linjoilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Onpa oikeastaan aika kiva olla linjoilla :) Lueskelijana olen kyllä täällä luuraillut..

      Poista
  4. Tervetuloa takaisin koti-Suomeen ja blogiinkin! On sua jo ehditty kaipaillakin. :)

    Noihin Ykkösen "ongelmiin" en osaa apua antaa, sillä myös meillä kärsitään samanikäisen tenavan kanssa jonkilaisesta kapinoinnista ihan samoissa tilanteissa. Meillä tenava ei ala marttyyriksi, vaan palaa takaisin vauva-aikaan. Kesästä alkaen lähes jokainen kielto- tai käskysanalla alkava lause on saanut lapsen aloittamaan surkean ja kovaäänisen itkun, jonka keskeltä saattaa tilanteesta riippuen tunnistaa sanoja "Haluan sen karkkipussin! Miksi en saa hyppiä sohvalla! En halua kerätä leluja!" jne. Tällaista meillä ei siis tosiaankaan ole ollut ennen, joten olen tilanteessa aivan sanaton ja kädetön. Toki koitan kysellä, mikä tilanteessa nyt loppujen lopuksi niin kauheasti harmittaa, selittää miksi niin pitää/ei saa tehdä, lohduttaa ja selittää, että ei kyseisen (pienen) asian takia kannata itkeä jne,. mutta yleensä huonoin tuloksin. Joten mielenkiinnolla luen saamiasi vastauksia ja koitan ottaa niistä itsekin oppia. Toivotaan, että tämä on taas niitä kuuluisia vaiheita, joita lapsen (ja kai sitten äidinkin) vain tulee käydä läpi kehittyäkseen tunne-elämältään tasapainoiseksi yksilöksi (ja vanhemmaksi). Seuraava vaihetta odotellessa... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!

      Tunnistan tuonkin. Meillä mentiin hetki sitten juuri noin, mikä kuulostaa minusta "normaalilta" jonkin kauden uhmalta. Siihen oli ainakin minun helpompi suhtautua kuin tähän liian isolta kuulostavaan pienen ihmisen tuskaan.

      Kyllä mun oma maalaisjärki silloin (ja nytkin) laitta ihan samoin kyselemään, mikä se oikein harmittaa, miksi tuntuu just tuolta. En minäkään muuta osaa tehdä. Tai itseasiassa aino, mitä oikeasti yritän on pysyä itse tyynenä enkä turhautua/kiukustua toisen reaktiosta. Silloin se peli on kyllä menetetty.

      Kai se kaiken tapaisissa mielen ilmauksissa on lopulta antaa lapsen tuntea ne tunteet tavalla tai toisella ja sen jälkeen osoittaa, että äiti kyllä rakastaa.

      Ehkä tässä lopulta on kyse siitä, että me vanhemmat kasvetaan tässä mukana tai jopa enemmän sikäli, että joudumme koko ajan miettimään omaa käytöstä ja sen vaikutusta kasvavaan ihmiseen. Lapsihan menee kuitenkin aika lailla vielä "vaistonsa" ohjaamana..

      Poista
  5. Hei, sinua olenkin monesti miettinyt! Oma bloggailu on jäänyt jops niin, etten jaksa edes sulkea blogia jäähyväiskirjoituksests nyt puhumattakaan, mutta välillä kyllä lueskelen teidän "tuttujen" kirjoituksia ja renyoudun hetkisen. Kiva siis kuulla vähän kuulumisia sieltä. Ja oikein hyvää syksyn jatkoa!
    P.S. Tuohon pulmaan ei valitettavasti ole neuvoa. Itselläkin bloggailu tulee mieleen lähinnä silloin, kun kaipaisi jotain neuvoa tai mielipidettä lapsen kasvatukseen liittyen, mutta niitä tilanteita on viime aikoina ollut suhteellisen vähän. ..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja argh miten paljon typoja, kun tabletilla kirjoittaa, eikä lue mitä on sattunut painamaan!

      Poista
    2. Samoin! Teilläkin jäi pottajutut kesken :) Pitkään meni samoissa tunnelmissa, mutta nythän tämä on taas aika kivaa. Haeskelen ehkä punaista lankaa hetken, mutta vuorovaikutus on kivaa ihan sellaisenaan.

      Ehkä meilläkin on ollut lopulta niin "tasaista", että supervalitettavaa ei ole ollut. Eikä ainakaan mitään oikeasti painavaa sanottavaa :)

      Poista
  6. Tulinpa vielä huhuilemaan tänne suunnalle. Tää aihe jäi mun mieleen tosi vahvasti, ja oikeastaan vasta tänään kotimatkalla töistä tajusin, kuinka musertavalta ko. tilanne voi tuntua. Etsin ja löysinkin käsiini sen Sinkkosen vastauksen jota muistelin, kopioin sen tähän:

    "Kaksi äitiä on huolissaan 6- ja 7-vuotiaista pojistaan. Huolet ovat osittain samanlaisia, osittain erilaisia. Kummallakin lapsella on monenlaisia hyviä taitoja ja valmiuksia. Kuitenkin kummallakin heistä on huonommuudentunteita, ja he sanovat joskus olevansa ihan turhaan olemassa tai jopa haluavansa kuolla. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että vanhemmat vakuuttavat rakastavansa lastaan ja osoittavat hänelle hellyyttä.

    Mikä saa pienen ihmisen tuntemaan tällaista elämäntuskaa? Entä kun lapsi ilmoittaa tappavansa vanhempansa suureksi kasvettuaan?

    Kuusivuotiaan lapsen vanhemmat sanovat joskus, että ”ihan kuin sillä olisi jonkinlainen murrosikä meneillään”. Siitä tavallaan onkin kyse, ylimenokaudesta kahden tärkeän kehitysvaiheen välillä. Satujen ja sankarifantasioiden aika jää vähitellen taka-alalle – mikä ei tarkoita sitä, että sadut ja tarinat menettäisivät merkityksensä – ja elämän ankeat realiteetit valtaavat alaa lapsen siirtyessä keskilapsuuteen ja kouluikään.

    Kuuden seitsemän vuoden ikäisenä lapsi tajuaa kuoleman lopullisuuden, mikä on hänelle luonnollisesti
    melkoinen järkytys. Hän kyselee, mitä ihmiselle tapahtuu kun kuolee, kuoleeko äiti ennen minua ja miten lapsen sitten käy.

    Toinen kuusivuotiaan mielenkuohun syy on hänen kokemansa pienuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Hän on olettanut, että äiti ja isä ovat yhdessä hoivatakseen lapsiaan, mutta hänelle valkenee vähitellen, että vanhempien välillä on aivan erikoislaatuinen suhde, johon hän ei voi osallistua. Eikä oikein edes ymmärrä, mistä siinä on kysymys.

    Hän tuntee itsensä hylätyksi ja petetyksi. Kuusesta on kapsahdettu katajaan, ja lapsen mieli on murtunut.
    Lapsi oppii kyllä pian uusia taitoja, jotka lääkitsevät osaamattomuuden ja pienuuden haavoja, ja hän löytää samassa tilanteessa olevia kavereita. Juuri nyt hän kuitenkin kokee olonsa kurjaksi, mikä näkyy mielialojen ailahteluna, kiukutteluna ja kuvitelmina maailmalle lähtemisestä ja epäreilujen vanhempien hylkäämisestä.

    Enää pitäisi osata vetää raja normaaliin ikävaiheeseen kuuluvien ilmiöiden ja huolestuttavien oireiden välille.
    Itsensä surkeaksi kokevaa lasta täytyy tietenkin ensisijaisesti lohduttaa ja rohkaista. Hänelle pitää kertoa, että hän ehtii vielä oppia kaikki ne asiat, joita ei osaa ja paljon sellaistakin, mistä ei osaa vielä edes uneksia. Kun hän on mielestään turha, hänet voi ottaa syliin ja sanoa, että se ei ole totta ja että vanhemmat ovat halunneet juuri sellaisen lapsen kuin hän on."

    Ymmärsin tuon niin että vaikka lapselle kuinka antaisi rakkautta, lapsi KUITENKIN pettyy, koska hän haluaisi tuossa vaiheessa vielä enemmän: äidin ja isän kokonaan itselleen, sen että he olisivat elossa aina jne. Eli kaikkein rakastetuinkin lapsi joutuu pettymään arjen tosiasioiden edessä.

    Tsemppiä! (kliseinen toivotus mutta aika ei riittänyt tähän väliin pohtia jotain osuvampaa)

    -Nupsu


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sua ihana kun tulit ja kirjoitit tuon kaiken! Ja löysit just niitä oikeista asioita. Uusi kiitos ja kiitos kyllä Sinkkosellekin. On se kyllä mies paikallaan.

      Juu, allekirjoitan tuon selityksen tuollaisenaan. Meillä myös neiti käy läpi noita kuolema-asioita. Hän mm. totesi noin kuukausi sitten, että kyllä me tullaan Kakkosen kanssa teidän hautajaisiin, kun te isin kanssa kuolette. Kiitos vaan tyttäreni.. Samoin tuo eriytymisen ajatuksen ja keinojen hakemisen näissä murrosvaiheissa. Oikeastaan minuunhan äitinä vaikuttaa kaksi asiaa. Lapsen sanoitetun ja äksäraivoamista "aikuisemman" pahan olo, vaikka kuinka tajuan tuon prosessin siellä taustalla. Toisena kannan huolta, että tämä tyttö tuntuu käyvän näitä asioita läpi nuorena. Ei puhettakaan kuudesta seitsemästä vuodesta, kun vuosia ei ole edes sitä viittä. Olen tiedostanut, että näissä tunne ja kokemusjutuissa Ykkönen on tosi varhainen, mutta ehkä se huoli kumpuaakin juuri siitä, että varhainen ajoitus ei välttämättä takaa valmiuksia oppia niitä asioita ihan samoin kuin esim. noissa Sinkkosen kuvaamissa kausissa.

      Oli miten oli, aion toitottaa rakkautta ja kysellä, miksi ja miltä tuntuu. Olla siis oikein ärsyttävä paapova mamma. Mutta kun se on pohdintoineen niin pieni..

      Ja sanoinko jo sata kertaa, kiitos ihana pohdinnastasi!

      Poista