Täti työtaistelee

Blogissa on ollut hiljaista (tyyntä myrskyn edellä), kun olen hionut miekkaa ja perehtynyt työsuhde- ja yt-lainsäädäntöön. Olen myös nukkunut huonosti, kirjoittanut esimiehelle romaaniin verrattavia lisäselvityspyyntöpamfletteja (lakimiehen ohjeen mukaisesti), opetellut tuplalapsitarha-arkea ja panikoinut tästä kaikesta siinä sivussa. Kiitos rakas Aviomieheni maratonin mittaisista hermoistasi ja kyvystäsi rauhoittaa hysteerinen nainen.

Kupletin juoni tällä hetkellä on seuraava. Liiton lakimiehen ja juristiystävän mukaan yt-prosessiin ei ole perusteita ja kuten jo aavistelinkin, kohdistaminen yhteen henkilöön eli minuun on samoin täysin perusteetonta. Näillä perusteilla, joita nyt on ilmassa, mahdollinen irtisanominen olisi laiton. En nyt latele enempää näitä perusteita, ettei putiikki paljastu, mutta todettakoon nyt että  irtisanomisestani koituva taloudellinen hyöty on luokkaa 25 000 € ennen sen määräaikaisuuden päättymistä, jolle nyt paikkaa pedataan. Samaan aikaan ulkopuoliset markkinointikulut ovat yli 400 000 €/vuosi. Että tuo säästö palkassa olisi aika marginaalinen yrityksessä, jonka liikevaihto on yli 60 M€. Toki työnantajani vähintäänkin taitavat lakimiehet voivat yrittää yhtä jos toista, mutta minä ja omat avustajani olemme myös valmiina.

Olen tosiaan harjaantunut aika taitavaksi työsuhdeasiantuntijaksi tässä reilun viikon aikana. Siitäkään ei olo haittaa tulevien tehtävien kannalta. Ymmärrän taas vähän enemmän, miten nämä rattaa pyörivät kenenkin näkökulmasta.  Ensimmäistä kertaa myös ammattiliittoon kuulumisesta ja ilmaisista lakipalveluista on todella merkittävää apua. Minä kun en todellakaan mikään AY-aktivisti ole. Mutta kiitos vaan Akavan erityisalat.

Luulen, että moni lamaantuu, kun joutuu vastaavaan paikkaan. Minusta sen sijaan kuoriutuu räksyttävä terrieri, joka oli ensimmäiseen yt-neuvotteluun valmistautunut neljän sivun kysymys- ja  perustelulistalla. Esimieheni ei vastannut tai ei osannut vastata yhteenkään. Että hedelmällistä neuvottelua, kun yt-prosessin pitäisi nimenomaan olla neuvottelua ja vaihtoehtoisten ratkaisujen hakemista.

Reilu viikko on vielä aikaa kärvistellä ja sen jälkeen viikate käy. Tai ei käy. Mahdolliset vaihtoehdot ovat seuraavat:

-  Homma kaatuu perustelujen olemattomuuteen. Irtisanominen perutaan perusteettomana ja työt jatkuvat normaalisti. Tällä hetkellä se huonoin vaihtoehto. Tämän shown ja barrikadeille nousemisen jälkeen työskentelyilmapiiri johtoon päin ei olisi ehkä hedelmällisin. Oma motivaatio jatkamiselle on tietysti pahasti pakkasen puolella.

-  Saan ehdotuksen jostakin tukipaketista, joka on sinne päin. Minulle tarjotaan tietyn ajan palkkaa sillä ehdolla, että luovun takaisinottovelvoitteesta 9 kk:n päästä ja irtisanoudun itse. Jos tukipaketti ei ole riittävän ”iso” en sitä automaattisesti hyväksy ja sen suuruudesta jumpataan lakimiesten välityksellä.

-  Työantaja ei reagoi millään lailla lakimiehen kanssa tähän mennessä laatimiini kysymyksiin, ei vastaa mitään lopullisessa neuvottelussa ja irtisanoo minut normaalilla kahden kuukauden irtisanomisajan palkalla. Totean riitauttavani asian välittömästi ja jälleen lakimiehet keskustelevat. Jos liiton lakimies toteaa irtisanomisen olevan laiton, käydään keskusteluja korvauksista, jotka lasketaan 24 kk:n palkasta alaspäin. Sopii kiitos.

-  Edellinen kohta plus työnantajani ei taivu, jolloin asia jatkunee oikeudessa. Kuulostaa kuluttavalta ja pitkältä vaikka päätös lopulta lienee meikäläiselle suopea.

-  Ja sitten se dream come true versio: työnantaja taipuu suoraan tai lakimiesten välityksellä maksamaan 12 kk:n palkan kun irtisanoudun itse. Tämän päälle saan jommankumman nyt hakemistani paikoista, joissa toisessakin olen yli 150 hakijan joukosta 26 jatkoon valitun sakissa. Pakko on hieman boostata itsetuntoa toteamalla tämä, koska kyllä se itsetunto tosiaan tässä prosessissa väistämättä rapautuu.

 

Toteanpa myös, että juuri ammatillisen itsetunnon kannalta on tosi merkillistä olla tässä tilanteessa. Mikään ei varsinaisesti antanut merkkejä tulevasta. Minä olen yltiösosiaalinen kekkereissä viimeisenä pöydällä tanssija, kaikkia auttava yleisjärjestelijä, joustava ja nopea (vai kuvittelinko vain niin?) ja olen kehittänyt oman tehtäväni kaikkia prosesseja ja käytäntäntöjä, ja mitä niitä nyt onkaan, täällä oloni aikana. En ole kertaakaan saanut negatiivista palautetta saati sitten varoitusta. Olen tehnyt työni ihan hyvin. Vastapainoksi olen tässä miesvaltaisessa työyhteisössä koulutetuimpia henkilöitä, suorasanainen nainen enkä nöyristele. Lisäksi olen tietysti pyöräyttänyt putkeen ne kaksi lasta. Että niiden liibalaaba työtehtävien uudelleenjärjestelyjen ja kustannusvaikutus perusteiden lisäksi näidenkin asioiden kautta pitäisi yrittää ymmärtää, miksi juuri minä. Siinä on itsellä tosi paljon vielä prosessoimista ja sen hyväksymistä, että silmätikuksi voi vaan joutua. Kaikki ei vaan tykkääkään leikkiä näköjään  juuri minun kanssani.

Vaikka saisin vain normaalin irtisanomisajan palkan, ilmoittautuisin työttömäksi ja alkaisin saada  ansiosidonnaista päivärahaa viikon karenssin jälkeen, on sekin aika pirun paljon parempi raha kotona lasten kanssa olemisesta kuin kodinhoidon tuki. How strange is that?

Mikä meni pieleen?

Joku mättää vissiin kasvatuksessa, kun Ykkönen haluaa kuseskella pääosin kaikkialle muualle kuin pottaan. Hommat kyllä luistavat hienosti ja neiti on ollut öitä myöten kuivana kesästä lähtien, mutta. Hänelle on kehittynyt omituinen fetissi pissiä mitä pienimpiin astioihin tai muuten omituisiin paikkoihin. Tämä äidin leivontakippo (Tai ei se mikään leivontakippo ole sillä ”äiti tämä on kuurakettikuljettajan kypärä, ja koska raketissa ei ole vessaa, pitää pissiä kypärään”.) on sentään isoa kaliiperia verrattuna muumikahvipannuun tai leikkiastiaston mukiin. Silloin osumatarkkuus kärsii merkittävästi. Puskapissi on parasta mitä neiti tietää ja kotona hän livahtaa usein yläkerran kylppärin lattiakaivolle kyykkypissalle.

 

Tämä lienee hinta, mikä omatoimisista leikeistä on tällä hetkellä maksettava. What next?

Halolla päähän

Kiitos Lupiini ja Leijonalapsen äiti tunnustuksista. Palaan niihin pikapuoliin. Tuli nimittäin vähän äkillistä ja uutta pohdittavaa.

Olen aika suurisuisesti kaivannut uutta työpaikkaa ja kritisoitunut nykyistä. On ollut takkuista tämä aloituskin nyt 18. päivää ripuloivan Kakkosen kanssa. Olen hoilannut suulla suuremmalla epäkohdista ja kaivanut verta nenästäni. Ööh, sitä saa mitä tilaa, pilkka sattuu omaan nilkkaan, kaikki tapahtuu aina yhtä aikaa ja sitä rataa.

Sain juuri käteeni yt-lapun, joka tulee neuvottelujen jälkeen johtamaan 1-2 henkilön irtisanomiseen meidän kolmen hengen ”osastoltamme” kannattavuussyistä. Minä olen ainoa vakituinen, toinen vakituinen on nyt äitiyslomalla ja meitä ristiin tuurannut on määräaikaisessa työsuhteessa. Selkeä työsuhdelogiikka ratkaisee asian niin, että epäpätevämpi ja halvempi määräaikainen saa jäädä ja minä pätevämpänä ja kalliimpana vakituisena saan lähteä. Että kenkää tulee. Tuli vähän puskista. Hups vaan.

Muutos on mahdollisuus ja kaikella on tarkoituksensa blaa blaa blaa.

Kotiäidiksihän minä halusinkin takaisin, ou jee..

Käsi nousee virheen merkiksi

Aion seuraavassa sohaista muurahaispesää nimeltä Talvivaara, vaikkei minulla ole minkäänlaista kompetenssia arvioida tapahtunutta. On vaan niin, että työni sivuaa aihetta noin promillen osalta, mikä ei sekään tee minusta aiheen asiantuntijaa.  Kun palasin tällä viikolla töihin, ei ollut yllätys mistä siellä puhutaan. Talvivaarasta ja kipsisakka-altaan pohjaeristyksen paksuudesta, rehevöityvistä vesistä, uraanista ja vaikutuksista muuhunkin kuin luontoon.

Totean ensin, että en missään nimessä hyväksy tarkoituksellista luonnon tuhoamista taloudellisen edun tavoittelun nimissä. En hyväksy toiminnan jatkamista, jos epäkohtia ei saada kuntoon. En hyväksy vastuun pakoilua tilanteessa, jossa paskat on jo housuissa. En tässä enkä muissakaan asioissa. Mutta tässäkin aiheessa on kuitenkin monta muttaa.

En nimittäin myöskään hyväksy myöskään sitä hyvin suomalaista tapaa, että sorrettujen tai ”oikeamman” osapuolen puolustajat saavat heitellä provokatiivisia väitteitä melko kepein ja raflaavin perustein ilman virallisesti hyväksyttyjä todisteita. Minä toivoisin, että kriisissä kuin kriisissä eri osapuolten pitäisi todistaa omat väitteensä todeksi yhteismitallisten tulosten kautta. Ilmöiden objektiivinen arviointi on usein mahdotonta juuri tästä argumentoinnin tasosta johtuen. Tässä Ilta-Sanomien kommentissa pureudutaan juuri tähän Talvivaara-uutisoinnin osalta. Sama ilmiö velloo muussakin voimakkaita vastakkainasetteluja aiheuttavissa keskusteluissa kuten rasvasodassa (juuri niin, sotahan se on kun ihmiset väittelevät kuinka paljon rasvaa saa syödä) tai rokotekeskustelussa.

Talvivaaran tilanteessa on luontoon liittyvien vaikutusten lisäksi todella iso asia, joka on juuri nyt tietenkin jäänyt uutisoinnissa varjoon. Jos kaivoksen olosuhteita ei saada kuntoon, se on uusi kuolinisku yhdelle Suomen kituvimmista seuduista, joka on kaivoksen myötä pääsemässä jaloilleen. Kaivos työllistää satoja, alihankkijoiden kautta yli tuhat ihmistä ja tuo rahaa köyhän maakunnan kehittämiseen. Minulla on tuttavia, jotka elävät Kainuussa ja ovat juuri nyt häpeissään työpaikkansa virheistä, mutta samalla rukoilevat, että saavat säilyttää työnsä. Muuta kuin ei tilalle helposti ole. Jos minulta kysytään ihmiset vai kalat, minä vastaan ihmiset. Vaan ei kalojen kustannuksella.

Pekka Perän eilinen peräänkuulutettu (heh) siirtyminen takaisin ruoriin ja rehellinen tunnustus lehdistötilaisuudessa oli tärkeä veto, joka antoi toivoa siitä, että homma voi vielä kääntyä. Niin iso merkitys on viestinnällä erityisesti kriisitilanteessa. Milloin suomalainen yritysjohtaja on antanut virheelle kasvot ja vastaavan luokan mokan edessä todennut: ”minä tein virheen ja minä aion sen korjata”. Ja myöntänyt samalla istumalla liudan muita virheitä, jotka ovat johtaneet siihen, missä nyt ollaan.  Joten eilen oltiin kriisiviestinnän ytimessä rehellisyyden, avoimuuden ja henkilöitymisen osalta. Saas nähdä, jatkuuko sama linja vai oliko tämä nurkkaan ahdetun ihmisen yksittäinen veto yrittää päästä pinteestä. Jos luontoon kohdistuneet vaikutukset osoittautuvat pysyviksi, sitten ei auta enää rehelliset selityksetkään.

Minä haluaisin uskoa, että vastaavaa alkutuotantoa voi harjoittaa ympäristön kannalta kestävästi, mutta voin olla totaalisen väärässä. Olen ymmärtänyt, että näiden päästöjen vaikutuksista luonto vielä toipuu. Toivon todella, että Perä&Co ottavat missiokseen tukkia vuoden ja korjata ne muut tsiljoona asiaa, jotka Talvivaarassa ovat rempallaan. Luulisi edes osakepotista kadonneiden kymmenien miljoonien motivoivan korjaamaan asiat.

Vaikeeta, vaikeeta.

Ei todellakaan menny (tämäkään) kuin Strömsössä

Seuraa tuskaisen ja väsyneen umpipessimistiäidin tunnustuksia. Taas, öhöm. Suosittelen siirtymään toiselle sivulle mitä pikimmiten.

Pienten lasten äidin työssäkäynti ei ole viikon kokemukseni mukaan aivan ongelmatonta. Tänään on Kakkosen ripulipäivä nro 15. Kyseessä ei ole mikään ”vatsa vähän pulputtaa” -ripuli, vaan 5-8 kertaa päivässä vaatteiden läpi pursuava jäteliemi. Että valskaa ne ylivuotoaltaat täälläkin. Lääkäri totesi jo maanantaina, että poika alkaa olla laihan puoleinen kun vatsanahasta ei tohdi enää kiinni saada. Tänään Kakkonen oli myös tasaisen pilkullinen ja yskä kuulostaa terminaalivaiheen keuhkosyöpäpotilaan raakkumiselta (anteeksi mauton rinnastukseni). Pitäisiköhän oikeasti huolestua? (lue: olen helvetin huolissani äidin pienestä nakin palasesta) Aika putkeen meni tämä päiväkotiin totuttautuminen. Minne ei olla sitten tutustuttu eikä totuttauduttu.

Lääkäri oli myös sitä mieltä, että ennen kolmen viikon ripulointia ei tehdä ja tutkita mitään, kun poika kerran on virkeä ja juo ja syö jotain. Juu, varmaan niin, mutta käytännössä me tässä laihdutamme ja kuihdutamme muutenkin hoikkaa poikaa olemattomiin. Olisi kiva pystyä puuttumaan tilanteeseen ennen sairaalan tippaletkua. Ostin eilen jopa laktoositonta suklaata, jos edes joku energiapommin murunen imeytyisi.

Minä kun luulin 7.11 postauksen tunnelmien olleen sairastamismaksimi. I was so wrong! Onkohan joku joskus kuullut yksiveestä, jolla on ollut tätä pidempi ripuli?

Vaan mitä tekee huolestunut äiti. Menee töihin! Ja nauttii, koska täällä on järjettömän helppoa olla erityisesti tähän viime aikojenpäivienviikkojen rumbaan verrattuna. Rauhallista ja kovin aikuismaista, vaikka huono omatunto moukaroi pajavasaralla. Huomenna palaan sitten ruotuun ja jään määrittelemättömälle lapsen sairauden hoitolomalle (työajan seurantaohjelmassa koodi on tällä ”osuvalla” termillä). Johan tässä tulikin oltua.

Ykkönen on samassa läpivirtausjamassa, mutta osoittaa jo sentään jotain itsensä kuivattamisen merkkejä. Hän odottaa tarhaan pääsyä kuin kuuta nousevaa. Niin minäkin.

Jos jotain hyvää, niin äiti sai itsetuntoboostia. Hakemani työpaikka nro 3 ilmoitti “You are among the top candidates for the position”. Yli 200 hakijan joukosta! Kyllähän tässä tilanteessa on helppo lähteä vakuuttamaan, että täysillä olen hommassa mukana ja tilanne uuden työpaikan vastaanottamiseen on mitä parhain.

Lähtikö lintu lapasesta?

Kokopäiväisen töihin paluun kunniaksi päätin turauttaa markkinointihenkisen postauksen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki Suomen pelastajat, startupit ja tulevat Nokiat, ovat hyvästä. Tuoreet ja innovatiiviset ideat luovat positiivista nostetta, työpaikkoja ja uudenlaista yrittämisen kulttuuria. Joten onneksi meillä on Rovio ja Angry Birds. Onneksi on muitakin, kuten supersympaattinen Supercell ja sen koukuttavat pelit kuten Hay Day. Täti on kiinni skenessä, ou jee.  

No mutta nyt on minusta mopo lähtenyt linnunpoikasilta pikkasen käsistä. Tai vaihtoehtoisesti niiltä, jotka haluavat hyötyä tipujen menestyksestä. Tosin tiput kontrolloivat lisensointia itse, joten heitänpä pallon takaisin kotipesään.

Kuva: Lumene

Kenelle on kohdennettu täyteläinen Angry Birds mustikka käsivoide (Lumene)? Kymmenvuotiaille pojille? Isien rohtuneille rystysille? Kuka valitsee premium-pakkaukseen pakatun Angry Birds-kahvin (Paulig), Explosive Espresson? 70-vuotias anoppi?  

Lisensointi on varmasti hyvä tapa hyödyntää pelihahmojen hype, mutta jonkinlainen kohderyhmäajattelu olisi paikallaan, ettei uskottavuus mene erityisesti tuotteen kauppaajalta. Itse asiassa Lumene markkinoi Angry Birds -tuotteita koko perheen sarjana, mutta kuinka monessa perheessä joku muu kuin äiti käyttää käsivoidetta?

Tai sitten profilointia, positiointia ja muita maagisia rituaaleja on suoritettu, ja todettu että tätä konseptia ne kuluttajat nyt vaan haluavat vauvasta vaariin. Että ehkä minä en (taaskaan) ollut kovin early birds, vaan hidasliikkeinen ja kaavoihin kangistunut perinne-Pirkko.

Utopia nimeltä oma aika

Neljättä päivää ripulistudiota neljän seinän sisällä pitäessä sain eilen hysteerisen ”munelämäontässäparissaneliössäenkäsaaedestätätoimimaan” -kohtauksen, Aviomies passitti minut itkevänä pimeään lenkille.

Tuli niillä pimeillä poluilla mietittyä vähän perhearjessa jaksamista. Että miten sitä tosiaan jaksaa kotiäitinä tai pian kodin päälle töissä, kun tarvitsevuus kahdella näin pienellä lapsella on 24/7 ja edes omille ajatuksille tai minkään kotiaskareen rauhassa tekemiselle ei ole tilaa. Kovin usein. Että aika kortilla on tuo oma aika. Joka olisi rahtusen tärkeää ihan vaan lapsille täysipäisenä äitinä olemisen kannalta. Tällä vaateella ei ole nyt mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö haluaisi olla tässä tilanteessa, tässä perheessä ja juuri näiden lapsien kanssa.  Että jos joku tattipää nyt ajattelee, ”ei olis pitänyt tehdä lapsia, jos ei jaksa olla niiden kanssa kotona”, niin morjens vaan marttyyri. Siitä valinnasta ei ole nyt kyse, vaan MILLÄ KEINOIN äiti pitää huolta siitä, että nimenomaan jaksaa. Kai se voi tulla burnout mutsillekin ja se olisi huono homma se.

Oma aika on sellainen mystinen ilmiö, jonka tarpeellisuuden kaikki tunnustaa, mutta toteutuspuoli usein ontuu. Ainakin täällä, vaikka kuinka aiheesta jaksan kotona louskottaa. Syitä on monia. En viitsi häipyä aina ovesta kun Aviomies tulee sisään, on ihan kiva tehdä hommia yhdessä. Ja kun se toinenkin tarvitsi sitä omaa aikaa. Meillä ei myöskään ole tukiverkkoa tässä lähettyvillä, spontaani lähteminen vaikka lenkille ei aina onnistu ja suunniteltu lähtö saattaa kariutua yllätykseen. Oma aika on helposti sitä, että vaihdamme lennosta lapsia ovella. Tähän yhtälöön kun sovitetaan miehen työn luonne eli normityön lisäksi noin 8 päivystystä tai iltatyötä/kk myös viikonloppuisin ja minun tuleva työni, jossa on lyhyitä illan tai yliyön työmatkoja kuukausittain, ollaan tilanteessa, jossa iltoja tehdä jotain itse tai yhdessä ei vaan liikaa ole. Eikä aina jaksa, koska väsymisen ja sitä kautta viitsimättömyyden suo on tosi upottava. Olen myös äärettömän huono tekemään mitään omia juttuja kotona muiden ollessa siellä. Hakeudun kuitenkin aina nyhjäämään tuon kolmikon kanssa tai teen itseni tarpeelliseksi jossakin ruokarallissa. Outoa logiikkaa omassa päässä.

Kai minä tässä kapinoin sitäkin, että elämä on juuri nyt aika kapeaa, vaikka henkisesti janoaisin koko elämän skaalaa kylttyyristä järjettömään treenirykäisyyn.

Toinen osa tätä ”äiti lepää ja kerää voimia” -tilitystä on se, että tosi tärkeää on myös ne harvemmat hetket, jolloin voi karata kotoa yöksi ja oikeasti ottaa etäisyyttä ja rentoutua tavalla tai toisella. Olen näissä paljon parempi kuin arjen lyhyissä pyrähdyksissä. Ystävien kanssa on helppo suunnitella yhden yön golf-teatteri-shoppailu-hurvittelu -reissuja lähikaupunkiin tai lähimaahan ja tupata vuorokausi tai kaksi täyteen ohjelmaa. Huono puoli näissä on vaan se, että niiden jälkeen on entistä väsyneempi.

Joten, tämän valituksen myötä olen tullut seuraavaan tulokseen. Seuraavan kerran, kun minulla on omaa aikaa, oma vuorokausi tai jopa kaksi, en sinkoa suuna päänä retkelle ja PYRI pois kotoa, vaan PYSYN kotona ja häädän muut pois.

Tämä aika sisältäisi seuraavia keep it -simple menetelmällä valittuja asioita:

• Rauhallinen runsas aamupala ja lehden luku
• Vetelehtimistä kotona, valokuvien pläräystä ja teettämistä, joku katsomatta jäänyt lempparisarja (tai mikä vaan Jane Austen -aarteista) yöpaidassa
• Suihku ja superrauhallinen itsensä kuntoon laittaminen
• Lounas kaupungilla ja parin lempiputiikin koluaminen, ei sortumista laajempaan kierrokseen
• Iltapäiväunet
• Pitkä juoksulenkki    ja sauna-uinti -maraton paikallisella talviuimareiden saunalla
• Kylmä kuohuviini ja jonkun valmiiksi tekemät sushit
• Valinnan mukaan sohva tai sänky ja pino lukemattomia lehtiä tai joku kesken jääneistä kirjoista
• Oma sänky ja 9 tunnin unet korvatulpat päässä (varmuudeksi) ja puhelin sammutettuna
• Toinen rauhallinen aamupala ja lehden luku

Homma helpottunee, kun ipanat isonee.

Nyt olemme päätyneet ratkaisuun, jossa molemmilla on kaksi kertaa viikossa mahdollisuus tehdä jotain omaa. Lyhyen kaavan mukaan. Suositus liittyy omasta kunnosta ja hyvinvoinnista huolehtimiseen. Ja voihan sen käyttää vaikka rautakaupassa luuhaamiseen, jos siltä tuntuu.

Mutta ettei homma olisi niin yksinkertainen, tarvitaan tietenkin myös yhteistä aikaa. Sitäkin olemme itseasiassa parempia järjestämään kuin omia pieniäkään pyrähdyksiä. Mehän olemme käyneet tänä syksynä jopa kaksi kertaa leffassa. Hyvä meidän tiimi, mutta kun aina ei jaksaisi edes tuota äijää..

The universe strikes back?

Miten ihmeessä on mahdollista, että meillä lapset imevät itseensä minkä tahansa basillin juuri sillä sekunnilla, kun Aviomies on lähdössä työmatkalle. ”Kun lentolaukku kolahtaa, vatsa ripulille lorahtaa” -tunnelmissa mennään taas. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Ykkönen tippui tajuttomaksi sängystä alle vuoden vanhana. Herra oli Lontoossa. Molemmat sairastuivat johonkin superflunssaan ja lopulta keuhkokuumeeseen, kun herra maisteli Michelin-herkkuja kongressin päätteeksi Berliinissä. Jossakin se onnistui olemaan myös silloin, kun viimeksi paskottiin. Tilanteille on yhteistä lisäksi se, että isovanhemmat eli ainoat apujoukkomme, ja nekin lähes 200 km:n päässä, ovat olleet juuri tällöin niin sanotusti estyneitä. Tosin keuhkokuume-episodin aikaan pakkasin kaksi yötä valvottuani ipanat autoon ja ajelin koomassa keskeyttämään anopin merkkipäiväviikonlopun vastaanotot.  

Tällä kertaa Kakkonen ennakoi tulevaa nappaamalla pöpöt matkaan heti ensimmäisenä päiväkotiin tutustumispäivänä viikko sitten. Viikonloppuna käytiin sellaista lievempää ripulirallia kahden pienen potilaan voimin ja syyllistettiin isiä tulevasta matkasta. Mutta antakaas, kun Aviomiehen todellinen lähdön aika koitti, pistivät molemmat silmään isomman vaihteen. Toki sairastuin myös itse. On ihan jees oksentaa kuumeisena, tasapainoilla kahden kaulariippuvaisen räjähdysherkän aikapommin kanssa ja miettiä, että ensi viikolla tästä sitten reippaana töihin yhtään ilman varsinaista päiväkodin harjoituspäivää. Kivasti tosiaan sujuu ja universumin lastensuojelujumalat tässä vaan jyrähtelevät meidän ratkaisulle laittaa 14 kuukautinen puolustuskyvytön lapsi hoitoon. Sanoisin **ttu ja ***tana ja ***kele, jos edes tässä kehtaisin.

Hajuhommista on vielä avauduttava sillä, että tänään ripulointisaaga saavutti ehdottoman huippunsa. Tämä muuten pääsee top kolmoseen kaikista omista "lapsi sairastaa" -tarinoistani sen tajuttomuuden lisäksi. Kolmas on muuten se, kun Ykkösen korva puhkesi lääkärin syliin ja märkä lävähti kirjaimellisesti reisille. Mutta siis, Kakkonen heräsi paskalammikosta kesken päiväunien. Sitä itseään valui läpi jokaisesta bodyn rakosesta laveammin kuin Talvivaaran kipsisakka-altaasta, läpi petarin ja patjan ja herraa kannettaessa mukavana vanana yläkerrasta alakertaan asti.  En ymmärrä, millä tämän huushollin saa desifioitua hajuttomaksi. Pommilla? Pesukonekin todennäköisesti laukeaa kohta ylikuumenemiseen.

Olen aikaa sitten lopettanut miettimisen, kuinka paljon ja mitä ruokaa tai juomaa näihin pitäisi upottaa. Murehdin tätä vielä kovin edellisessä blogissani, edellisen tuplataudin iskiessä. Nyt molemmat joka tapauksessa hengittävät, jaksavat sekä huutaa että taistella sylipaikastaan ja edelleen tavaraa tulee ulos. Jos tässä nyt mennään pari päivää banaanilla ja suolakekseillä, niin so not. Äitikin unohtaa mukavasti omat urahaaveensa, kun jo postilaatikolle pääsy on ylivoimainen tehtävä. Että tuskin sitten uralla eteenkään päin tässä  jatkuvien pattitilanteiden suossa, jossa kotona tullaan viettämään useahkoja sairauspäiviä lähitulevaisuudessa.

Jotain positiivistakin voi vallitsevista olosuhteista hakea. Puolikuntoiset ipanat simahtavat helposti. Äidillä on illalla laatuaikaa luututa. Aviomiehellä lienee myös niin huono omatunto ajoituksestaan (taas), että tuliaisiksi on luvassa ehtaa samppanjaa. Toivottavasti paljon.

Taas ne kasvaa ja kehittyy

Olen päättänyt tässä blogissa käyttää lapsista yksinkertaisia kutsumanimiä Ykkönen ja Kakkonen. Kyseisellä nimeämiskäytännöllä viittaamme lasten saapumisjärjestykseen. Ykkönen on naaraspuolinen ja Kakkonen on urosversio.  

No, ykkönen on eilen ylittänyt julkisen ja nöyryyttävän ”lasten suusta kuuluu totuus” -kynnyksen. Kyseessä on siis tilanne, millaisista hauskuuksista erilaisista lähteistä luemme ja samalla korvat ristissä toivomme, että oma lapsemme ei ikinä tokaise mitään vastaavaa. Osittain myös pöyristelemme, miten ne muiden mukulat voikin sanoa tai tehdä jotakin niin typerää.

Tilanne. Matkalla perheuintiin avaamme täpötäyden naisten pukuhuoneen oven. Keskellä lattiaa vaatteita pukee alaston rehevä nainen. Seuraa aidosti hämmästyneen Ykkösen kirkkaan kuuluva lause: ”Oho, onpa isot tissit”. Tätä seuraa hiljaisuus ja yksi punainen äiti, joka ei ole se rehevä nainen. Onneksi kohde on joviaali yksilö, hän hörähtelee ja alkaa jutustella tyyliiin ”niinhän ne taitaa olla”. Ykkönen hämmentyy ilmeisesti omaa reaktiotani ja jatkaa hetken päästä painokkaasti: ”Äiti, ei sinulla ole noin isot tissit”. Juu, tiedetään, ei tosiaan ole. Että nyt sinne saunaan kiitos.

Sen lisäksi, että Ykkösen käytöstä pitää selkeästi alkaa varomaan, ehkä jopa lopettaa julkisilla paikoilla liikkuminen, on käsillä toinen kehittymisen ja kasvun myötä seuraava asia. Ykköstä ollaan siirtämässä päiväkodissa vuoden vaihteessa isompien, kolmesta viiteen vuotiaiden ryhmään. Äidin pientä pullanmurua, silkkihapsista tuittupäätä, mitämitä. Totta on, että kolme vee tulee täyteen ja silloin on kai lakisääteisestikin pakko siirtyä, jos vauvaliigaa pukkaa pienten ryhmään eikä lapsen kehityksessä ole tälle esteitä. Toki vastaan saa panna, mutta en ole varmaa, kuunteleeko kukaan. Tässä nyt sitten punnitaan meidän ajatukset, kehitystä tukeva ajattelu ja päiväkodin määräysvalta.

Olimme ajatelleet, että siskon ja sen veljen on hyvä olla samassa ryhmässä ensi kesään, erityisesti Kakkosen hoitopolun aloittamisen, pienuuden ja isosiskon tuoman turvan vuoksi.  Toki ne tässäkin ryhmässä toimivat hieman eri pienryhmissä, koska Ykkönen on iso ja tekee sen ryhmän isojen juttuja. Kakkonen on pieni ja tekee vielä aika vauvajuttuja. Muutenkin olemme ajatelleet, että isoksi ei ole kiirettä. Sitä ehtii kyllä olla ihan liikaakin.

Toinen näkökulma onkin sitten se, että ehkä tuo taitava ja utelias Ykkönen hyötyisi vielä isompien ryhmästä, jossa opetellaan oikeasti häntä kiinnostavia asioita ja jossa hän saisi esim. yhteisleikkeihin oikeasti leikkiseuraa. Pienten ryhmä kun on pääosin vielä rinnakkaisleikkien maailmassa. Pienten ryhmään tulee vuoden vaihteen muutosten myötä entistä pienempää sakkia eli leikkiseura ja koko ryhmän toiminnan taso ”vauvaantuu” entisestään. Pienenä isojen ryhmässä hän saisi myös enemmän hoitajien huomiota kuin isoimpana pienten ryhmässä. Mutta isojen ryhmässä on isoja rajuja poikia ja jo ehkä jo jotakin kiusaamiseen liittyvää. Ryhmäytyminen on jo vakiintunut syksyn aikana, joten jääkö hän ulkopuoliseksi kun kaikilla on jo tuttunsa ja kaverinsa? Entä siirtyäkö ryhmään, jossa on omassa ryhmässä olleita, syksyllä isoille siirtyneitä, mutta aikaisemman vuoden tuttuja lapsia ja yksi tuttu hoitaja vai ryhmään, johon voisi siirtyä nyt omasta ryhmästä toinenkin lapsi samaan aikaan ja jossa kokonaisuutena on enemmän kolmesta neljään vuotiaita.

Taas isoja uusia asioita. Jo sellaisia, että ihan hirvittää, kuinka iso Ykkönen onkaan. Nyt punnitaan eri luokan asioita kuin unirytmi tai ruokailut. En tarkoita vähätellä perusasioiden merkitystä, mutta tällä siirtymisellä ja pärjäämisellä omien taitotaitojen ja sosiaalisten taitojen osalta astetta haasteellisemmassa viidakossa on isosti vaikutusta koko kehittyvään persoonaan. Tällä voi pilata kehityksessä ehkä enemmän kuin syöttämällä pinaattilettuja lapselle kuukauden putkeen. 

Jos vaan heittäisi arvalla kun emme paremmasta tiedä?

Happily ever after

Olen elänyt lähes neljä kuukautta virallisesti myötä- ja vastoinkäymisissä. Voisin todeta, että käytännön tasolla moni asia ei passi- ja ajokorttirumbaa ja haparoivaa nimenkirjoitusta lukuun ottamatta ole muuttunut. Henkisesti on kivaa olla kaikki samannimisiä. On myös jotenkin turvallista ja sekin on kiva se. Jos joku olisi viisitoista vuotta sitten sanonut, että merkityksellinen asia minulle parisuhteessa on turvallisuus, olisin itse ja myös ystäväpiirini tikahtunut nauruun. Tätä ei voinut nähdä tulevaksi useammissa parisuhde- ja avoliittoharjoituksissa miksi-naiset-aina-rakastuvat-renttuihin -tyyppien ja muiden omaa itsetuntoaan lattian rakosista etsivien näennäishurmureiden kanssa. No, kahden lapsen huoltajana ja ehkä hitusen muutenkin aikuistuneena voin vain todeta, että tuntuu pirun hyvältä ja turvalliselta olla naimisissa. Sen lisäksi, että minä aikuisten oikeasti myös rakastan tuota lasteni isää, luotettavaa peruskalliotani.  

Näiden perushommien lisäksi olen oppinut kaksi hyvin merkittävää asiaa avioliitosta.

a)      Nimeni sisältää nyt niin paljon ärriä, että sen lausuminen on aivan hanurista. Käytännössä niin syvältä, että olen alkanut lähes änkyttää tilanteissa, joissa nimi pitää lausua. Tai ilmeisesti olen jo kehittänyt, koska kukaan ei ymmärrä nimeäni yhdeltä sanomalta. Vaaditaan kaksi ellei kolme rykäisyä. Oudohko ja harvinainen, tosin perisuomalainen uusi sukunimi ei auta asiaa.

b)      Sormusta ei kannata pitää kädessä pestessä niskakakkaa tai käsiteltäessä muuten helposti leviäviä lasten eritteitä. Sormuksen kaiverrus ja upotusten urat piilottavat itseensä yllättävän paljon hajupitoisia ainesosia. Joten koko sormus haisee helposti peeltä. Ja koska sormus on avioliiton symboli, voisi ajatella, että koko avioliitto on suoraan sieltä?

Romantiikka ennen kaikkea.