Olen elänyt lähes neljä kuukautta virallisesti myötä- ja
vastoinkäymisissä. Voisin todeta, että käytännön tasolla moni asia ei passi- ja
ajokorttirumbaa ja haparoivaa nimenkirjoitusta lukuun ottamatta ole muuttunut.
Henkisesti on kivaa olla kaikki samannimisiä. On myös jotenkin turvallista ja
sekin on kiva se. Jos joku olisi viisitoista vuotta sitten sanonut, että
merkityksellinen asia minulle parisuhteessa on turvallisuus, olisin itse ja
myös ystäväpiirini tikahtunut nauruun. Tätä ei voinut nähdä tulevaksi useammissa
parisuhde- ja avoliittoharjoituksissa miksi-naiset-aina-rakastuvat-renttuihin -tyyppien ja
muiden omaa itsetuntoaan lattian rakosista etsivien näennäishurmureiden kanssa.
No, kahden lapsen huoltajana ja ehkä hitusen muutenkin aikuistuneena voin vain
todeta, että tuntuu pirun hyvältä ja turvalliselta olla naimisissa. Sen
lisäksi, että minä aikuisten oikeasti myös rakastan tuota lasteni isää,
luotettavaa peruskalliotani.
Näiden perushommien lisäksi olen oppinut kaksi hyvin
merkittävää asiaa avioliitosta.
a)
Nimeni sisältää nyt niin paljon ärriä, että sen
lausuminen on aivan hanurista. Käytännössä niin syvältä, että olen alkanut
lähes änkyttää tilanteissa, joissa nimi pitää lausua. Tai
ilmeisesti olen jo kehittänyt, koska kukaan ei ymmärrä nimeäni yhdeltä
sanomalta. Vaaditaan kaksi ellei kolme rykäisyä. Oudohko ja harvinainen, tosin
perisuomalainen uusi sukunimi ei auta asiaa.
b)
Sormusta ei kannata pitää kädessä pestessä
niskakakkaa tai käsiteltäessä muuten helposti leviäviä lasten eritteitä.
Sormuksen kaiverrus ja upotusten urat piilottavat itseensä yllättävän paljon
hajupitoisia ainesosia. Joten koko sormus haisee helposti peeltä. Ja koska
sormus on avioliiton symboli, voisi ajatella, että koko avioliitto on suoraan sieltä?
Romantiikka ennen kaikkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti