30.8.2013

Multitasking

Miten niin ei miehet osaa tehdä montaa asiaa yhtä aikaa?
Tässäkin menee jo kolme hommaa kerralla!

 
Ihan ite itteni tähän viritin.
Muuten Pirkanmaalla on vähän kirjoituspaineita. Lupauduin kirjoittamaan EmmyAuroran blogiin vierailijana. Änkesin itseni myös osallistumaan Liinan heittämään haasteeseen otsikolla ”Minusta tulee isona”. Molemmissa on todellinen deadline ja mukana oikeasti taitavia kirjoittajia. On tämä blogikommuuni metka ja innostava yhteisö.

Ennen suuria julkaisuja hyppään hippakenkiin ja juhlistan rakkaan ystävän häitä. Ilman lapsia, hulppeasti kartanohotellissa ja vieläpä koko viikonlopun ajan. Tulee tarpeeseen (sanan kaikissa merkityksissä).

28.8.2013

Kaksi erilaista kokemusta päiväkodista

Tämä on sitä aikaa, kun blogeissa ja muissa medioissa vatuloidaan päivähoitoratkaisuja, hoitopaikkojen ja –muotojen eroja ja lasten ja vanhempien sopeutumista. Vaihtoehdot ja kokemusten kirjo on laaja. Tuntuu, että asioiden sujumiseen vaikuttaa kaikki lapsen luonteesta planeettojen asentoon. Niin varmasti vaikuttaakin.

Meillä on päivähoidon osalta asiat varmasti keskimääräisen hyvin, ellei jopa paremmin. Uusi ja tiloiltaan toimiva päiväkoti on todella lähellä, ryhmien koot ja ammattitaitoisten hoitajien määrä täyttävät lakisääteiset vaatimukset (tietenkin hoitajia on lasten todellisen tarpeen mukaan liian vähän), henkilökunta on kohtuullisen pysyvää, sijaisia palkataan (ainakin välillä), lapsien kehityksestä keskustellaan virallisesti vasu-keskusteluissa sekä päivittäisissä kohtaamisissa, henkilökunta ottaa kantaa lapsen pärjäämiseen, päiväkoti tiedotta aktiivisesti yleisistä ja ryhmäkohtaisista asioista viikkosuunnitelmista täivaaraan. Välillä hoitajilla on jopa ihan aidosti aikaa jutella lasten kanssa.

Päiväkodin olosuhteista huolimatta meillä on kaksi hyvin erilaista kokemusta päivähoidosta, koska meillä on kaksi hyvin erilaista lasta.

Molemmat lapset ovat aloittaneet hoidossa vuoden ja neljän kuukauden iässä.

Ykkönen sujahti systeemiin sisään ensipäivästä lähtien. Kun tutustuimme paikkaan yhdessä, neiti lähti heti omille retkilleen eikä palannut äidin helmoihin. Kun hän jäi lopulta yksin hoitoon, pari päivää meni pieniä itkuja tirautellessa. Aikuinen oli kuitenkin aina hyvä lohtu. Sen jälkeen Ykkönen on joko viihtynyt tai kilttinä tyttölapsena sopeutunut vallitseviin olosuhteisiin. Mitä nyt on kränännyt ruuasta, mutta sitäpä se on ollut kotonakin. Mitä isommaksi neiti on käynyt, sitä helpommaksi kaikki on muuttunut. Isojen ryhmään (3-5v) siirtyminen oli iso juttu ja Ykkönen kasvaa hujahti itsenäisemmäksi hetkessä. Hän on nauttinut aktiivisista päivistä, uusien taitojen opettelusta ja nykyisin kavereiden kanssa touhuamisesta. Ainakin hän väittää viihtyvänsä. Ykkösen ryhmässä on loistavat hoitajat, reilu ja topakka lastentarhanohjaaja ja henkilökunnalla hyvä ryhmähenki. Se välittyy myös lapsiin.

Kakkonen aloitti alkuun samassa ryhmässä kuin isosiskonsa ja samojen hoitajien kanssa. Sisko helpotti pienen miehen sopeutumista, joka on muuten ollut rankkaa. Reilun puolen vuoden päiväkotijakson aikana on ollut vain yksittäisiä päiviä, jolloin Kakkonen ei ole jäänyt jätettäessä huutamaan. Tyypillisesti päivät alkavat itkulla, nykyisin myös sanallisena vastaanhangoittelulla jo kotona. Protesti tietysti loppuu välittömästi kun poistun paikalta. Tällä hetkellä nuori herra kapinoi lisäksi sitä vastaan, ettei hän pääse siskonsa kanssa samaan ryhmään. Koville ottaa myös se, että äidin vauva on pienten (alle 3-vuotiaat) ryhmässä vanhimpia ja häneen kohdistuu paljon paineita olla iso. Pitäisi päästää kaksivuotiaana eroon vaipoista, osata pukea eikä syliäkään riitä niin paljon kuin aikaisemmin. Kun Kakkonen keväällä oli vielä vauveli ryhmän sisällä, on hänellä nyt täysin erilainen rooli. Rankkaa on ollut myös läheisimmän hoitajan siirtyminen toiseen päiväkotiin. Pieni mies on hylätty ensimmäisen kerran ja hän selkeästi ymmärtää sen.

Olosuhteet yleisellä tasolla ovat olleet molemmille samat. Samat paikat, samoja hoitajia, samat tavat ja toimet. Meidän lapsillamme vain on selkeästi erilaiset keinot sopeutua ja kiintyä ihmisiin. Näillä piirteillä on valtava merkitys päivähoitoon sopeutumisessa, jopa suurempi kuin päiväkodin olosuhteilla, väittäisin.

Merkitystä on myös sillä, mihin aikaan vuodesta lapsi on syntynyt. Eri aikaan vuodesta syntyminen laittaa lapset erilaiseen asemaan ryhmissä ja pienten ryhmästä isompien ryhmään siirtymisessä jo tässä iäss. Tai ehkä merkitsevimmin juuri tässä iässä, jolloin taidoissa on huimat erot saman vuoden lapsissa. Alkuvuoden lapset ovat hoitovuoden käynnistyessä tietenkin etulyöntiasemassa. He pääsevät siirtymään ryhmästä toiseen syksyllä vanhempina tai kesken kauden, jolloin he saavat helposti vähän erityiskohtelua. Kun Ykkönen täytti kolme tammikuussa, hän siirtyi isompien ryhmään juuri kesken kauden. Ykkönen siirtyi ryhmään tilanteessa, jossa syksyllä uuden kauden käynnistyessä alkanut uuden ryhmän muotoutuminen ja tapoihin tottuminen oli jo hyvässä vaiheessa. Hoitajilta ja isommilta lapsilta jäi aikaa keskittyä porukan nuorimpaan. Ykkönen sai paljon huomiota ja apua.

Kakkosella on vähän kivisempi polku. Kakkonen tulee siirtymään isompien ryhmään tasan kolmevuotiaana ensi syksynä. Hän siirtyy ryhmään samaan aikaan kuin kaikki muutkin uudet ja joutuu mukaan siihen kaaokseen - taas - jossa uudet lapset ja hoitajat totuttelevat toisiinsa. Tuntuu ettei Kakkosen tarhapolulle mahdu ollenkaan helppoja vaiheita tai tasaista oloa. Onhan tässä vuosi aikaa sopeutua nykyiseen, mutta tälle rutiineja ja tuttuja asioita rakastavalle pötkäleelle omilla osaamisen äärirajoilla pinnistely ja jatkuvat muutokset eivät tee tarhapolusta helppoa. Voi sitä äidin pientä. En tiedä, mitä voisin tehdä, että Kakkonen viihtyisi paremmin.

En osaa myöskään miettiä, miten päiväkodin olosuhteiden muuttuminen jotenkin paremmiksi muuttaisi tilannetta, koska uskon että meillä kyse on lasten luonteista, persoonan eroista. Toivon, että kasvaminen ja tottuminen helpottaa tilannetta. Juuri nyt sekään ei lohduta, koska toisilla hommat sujuvat helpommin jo tässä iässä. Kuten sillä isosiskolla. Yritän lohduttautua kuitenkin sillä, että silloin kun en ole näkemässä, Kakkonen on uutta lempihoitajaansa halivat papupata ja innokas touhuaja. Pakko uskoa hoitajien sanaa, muuten tulee täälläkin itku.

23.8.2013

Ostaisitko mökin anoppisi kanssa?

Meillä on käyty koko kesä ihan absurdia vääntöä, josta aion nyt epäreilusti avautua.

Mieheni veli, mieheni vanhemmat ja yhä enenevässä määrin myös armas Aviomieheni haluavat ostaa mökin Suomen Lapista, erään kohtuullisen suositun tunturin kupeesta. Pyhältä.

Ajatus on tietenkin ihan kiva. Lapissa on ihanaa. Talviulkoilu ja harrastaminen Lapissa on vielä ihanampaa. Pyhä on minunkin suosikkini. Ravaamme siellä muutenkin vuosittain jopa useita kertoja. Oma mökki on tietysti ihan kiva added bonus.

Mutta.

Me olemme nyt ostamassa mökkiä kimpassa mieheni suvun kanssa. Jonka kaikki edellä mainitut jäsenet (+ veljen vaimo) ovat kyllä ihan mahtavia. Oikeasti. Me olemme viettäneet paljon lomia yhdessä sulassa sovussa ja tulemme viettämään jatkossakin oli yhteistä mökkiä tai ei.
 
Yhteinen omistaminen on kuitenkin iso juttu. Se on pelkkää kompromissia kompromissin perään vähintäänkin sisutamisesta, käyttövuoroista, remonteista jamahdollisesta vuokraamisesta ulkopuolisille. Mökkiä ei ole mahdollista käyttää ihan kuin omaansa eikä siitä saa koskaan täysin meidän näköistä. Ehkä lillukanvarsia, mutta minulle tärkeitä asioita.

Me jaamme jo nyt kesämökkiä Aviomiehen vanhempien kanssa (myös tänä viikonloppuna) ja homma sujuu mallikkaasti. Osittain siksi, että me vain käytämme ja osittain huollamme sitä, mutta emme ole siitä sellaisessa vastuussa että joutuisimme tekemään yhteisiä päätöksiä. Silloin homma toimii. Mutta veikkaisin, että jopa sopuisassa porukassa saattaa tulla vähän vääntöä, jos ja kun kaikilla on omat intressinsä isojen asioiden suhteen.

Ajoitus. Me emme tarvitse OMAA mökkiä Lapissa juuri nyt. Meillä on mahdollisuus tällä hetkellä käydä Lapissa noin kaksi kertaa vuodessa. Vaikka siellä tunturissa on kivaa kesällä ja talvella, tällä hetkellä haluaisin tehdä lomallani jotain muutakin kuin rehjustaa pohjoiseen. Mennä vaikka all inclusive-helvettiin makaamaan ihan minne päin maailmaa tahansa. Vastaväittäjät perustelevat ettei Lappiin pitkää lomaa tarvita, kyllähän sinne pääsee viikonlopuksi milloin vaan. Kyllä joo, mutta en tulkitse rentouttavaksi viikonlopuksi 900 kilometrin automatkaa kahden sähköjäniksen kanssa kahteen suuntaan alle viikon aikajaksolla. Edes auto-junalla.
Tämä yksilö epäilemättä viihtyisi.
Raha. Mökkiin tarvitaan rahaa – ja lainaa. Meillä ei valitettavasti ole koko kimppamökin suuruista rahasummaa jemmassa patjan alla. Tähän kulminoituu koko homma omalta osaltani. Jos meillä olisi sijoittaa koko summa suoraan, olisin varmasti hieman myöntyväisesti. Mutta kun sitä koko pottia ei ole sijoittaa, miksi minun pitäisi ottaa lainaa (kuitenkin useita kymmeniä tuhansia) asiaan, jota me emme välttämättä tällä hetkellä tarvitse? Mies ja perhe toteavat, että tämä on sijoitus ja säästämistä. Ööh, säästämistä lainalla? Toki, mutta voisimme säästää myös muilla tavoin. Olen myös todennut, että jos Aviomies & perhe mökin haluavat, he voivat ottaa sitä varten lainaa ihan niin paljon kuin haluavat ja irrottaa rahaa mistä tahansa muista lähteistä, mutta on epäreilua pakottaa minut mukaan.Taustalla tässä on myös ajatus, että osallistumalla mökin kustannuksiin Aviomiehen ja hänen veljensä vanhemmat ”mahdollistavat” lapsilleen ja lapsenlapsilleen kivoja asioita. Kun ennakkotestamenttaus ei kannata, ostetaan yhdessä. Ihan ymmärrettävää, mutta edelleen vähän epäreilua.

Tästä asiasta saatiin sitten ensimmäinen todellinen keskustelun paikka meidän parisuhteessa. Niin, ihan oikeasti näin vakavasti ei ole keskusteltu seitsemään vuoteen eikä nytkään edes riidellä.. Väittelijät eri kulmissa ovat vain rahtusen eri mieltä.Vaikka hanketta puolustaessaan Aviomies on myös minun kanssani samaa mieltä.

”Olemme naimisissa, kyllä laina pitää ottaa yhteisiin nimiin, jos mökkikin on yhteinen.”

”Minä en halua sitä mökkiä, minä en halua ottaa lainaa mökkiä varten tällä hetkellä enkä tarvitse mitään minun nimiini. Ota sinä laina jos haluat.”

Vaikka olemme naimisissa, minusta on erittäin epäreilua vaatia ostamaan jotakin, mitä en tarvitse tai halua. Vielä ikävämpää on vaatia ottamaan yhteistä lainaa asiaan, jota emme mielestäni juuri nyt tarvitse tai halua. Eikö tämä pitäisi sitten voida hoitaa heidän kesken? Painostus tulee jatkumaan, koska kaikki tietävät, että totta kai minä kuitenkin haluaisin siellä mökillä viettää aikaa. Mutta onko se peruste pakottaa mukaan ostajaksi?

Pattitilanne. Olen yhtälön heikoin lenkki. Kerrankin raha-asioita järkevästi miettivä jarru, joka ei muka näe, kuinka hauskaa meillä ja lapsilla mökillä olisi. Totta kai näen, toki siellä hauskaa piisaa. Ihan yhtä hauskaa on vuokramökissä vielä muutaman vuoden. Me ehdimme ostaa mökin myöhemminkin, jos hinku pohjoiseen säilyy ja lapset ylipäänsä innostuvat laskettelusta tai hiihtämisestä – tai me jatkamme vuosi tolkulla järkyttävän pitkiä matkoja.

Olen porukan kermaperse. Koska kukaan meistä ei kuitenkaan varsinaisesti kylve rahassa, olemme ostamassa mökkiä, joka ei ole riittävän suuri kimppalomailuun ja joka kaipaa remonttia. Rahaa täyteen pintaremonttiin ei ole oston yhteydessä, joten joutuisin todennäköisesti pari ensimmäistä vuotta matkailemaan olosuhteissa, joissa en suostuisi vuokramökeissä majailemaan, koska hyvälaatuisia ja tilavia vuokramökkejä on tarjolla kohtuuhintaan. Anteeksi vaan, mutta haluan viettää lomani kivoissa puitteissa ilman, että joka osoitteessa pitää tehdä jatkuvaa remonttia ja lomailla keskeneräisyyden keskell. Se on minusta aika eri asia kuin marmoriammeiden vaatiminen.

Kuka tässä nyt on hankala?

Jälkikirjoitus. Meidän akuutin ongelmamme lisäksi tähän aiheeseen sisältyy mielenkiintoinen periaatteellinen dilemma. Tehdäänkö kaikki isot hankinnat avioliitossa aina yhdessä ja yhteisin rahoin? Tai yhteisin lainoin. Tähän mennessä me olemme tehneet hankinnat yhdessä perusasioissa (koti) tai muissa sellaisissa asioissa, joita molemmat haluavat. Molemmat ovat kuitenkin hankkineet olemassa olevilla "omilla" rahoillaan myös isompia asioita (osakkeita, rahastoja, taidetta, vene) ilman papereissa lukevaa yhteisomistusta. Aika selkeää. Nyt kuitenkin keskustelussa (oikeasti ihan hyvässä hengessä kaikesta problematiikasta huolimatta) on ensimmäistä kertaa asia, johon toinen yrittää toista taivutella ilman tämän tahtoa. Mikä on avioliiton luoman yhteisomistajuuden mukaan perusteltua. Pakotetu yhteinen ostos ja laina vai mahdollisuus tehdä myös omia "ostoksia" omiin nimiin? Käytännössä se, kenen nimissä laina tai mökki on, merkitsee jotakin vain avioero- ja omaisuudenjakotilanteessa. Ihan sinne asti en viitsisi mennä juuri nyt. Ehkä pitäisi tietysti olla realisti ja miettiä sekin : )

21.8.2013

Missä minä äitinä onnistuin

Äitiydessä on sellainen metka juttu (ainakin minulle), että lasten tyytyväisyydestä ja yhteiskuntakelpoisesta käytöksestä huolimatta usein mietityttää, olisiko voinut tehdä jotain toisin tai paremmin. Lapsen syntymästä lähtien minä olen vatuloinut vähintäänkin imetystä, oikeaa nukkumispaikkaa, lapsentahtisuutta, imetystä, rytmejä, ruokailua, päivähoitoa, omaa jaksamista, lapsen jaksamista, leluja, sallimisia, omaa rooliani äitinä, rajoja, sairastamista, sisarussuhdetta, vanhempien välistä suhdetta, suhdetta isovanhempiin, lasten lukumäärää, kannustusta, kehityksen ohjaamista, vaippatapoja, younameit..

Kaikissa näissä mukana on aina joku epäilys tai jatkuva pohdinta siitä, onko tosiaan se oma tapa toimia ollut lapsen kannalta oikea. Aika monessa myös yhteiskunnan normit ja kulloinkin vallalla olevat trendit siitä ”muka oikeasta” tavasta toimia pistävät miettimään, olenko ollut jotenkin huonompi tai välinpitämättömämpi äiti valintoineni. Äitiys tuntu välillä tosi vaikealta, kunnes olen tajunnut, että ei se äitiys tai vanhemmuus niin vaikeaa ole, siitä keskustelu on.

On kuitenkin yksi asia, jonka suhteen olen täysin immuuni ulkopuolisille vaikutteille ja jossa koen onnistuneeni lähes täydellisesti ilman omaa sisäistä analyysiä, miten olisin voinut toimia toisin. 

Se asia on SYNNYTYS.

Kuinka koomista, että lapsen elämän ja äitiyden kokonaisuuden kannalta melko merkityksetön seikka on se, jonka olen omasta mielestäni hoitanut parhaiten. Olen ollut hermorauniona erilaisista ruoka-asioista imetyksestä nykyiseen nirsoiluun, miettinyt jo oman roolini mahdollisten murrosiän ylilyöntien aiheuttajana, mutta synnystä en ole murehtinut tai joutunut käymään päässäni läpi yhtään mitenkään. Hyvin vedetty on ainoa ajatus aiheesta. 


Hyvin synnytettyjä lapsia :)
Synnytys toki leimaa monen naisen äitiyttä, koska se on niin hanurista (tai siitä toiselta puolelta) ja voi olla oikeasti niin traumaattista, että useampia vekaroita ei tule tai ettei suhde lapseen lähde ainakaan alusta kehittymään täysipainoisesti. Synnytykseenkin liittyy niitä ”pitäisi toimia” juttuja lääkkeettömyydestä, luonnollisuudesta, sairaalan toiminnasta omaan täydellisen hallittuun suoritukseen, että kyllä siihenkin paineita saa itsellensä kasattua. 

Ihme kyllä minä olen onnistunut jotenkin välttelemään tämän suoritussuon. Olen vaan kertakaikkisen tyytyväinen niihin kahteen lääkkeelliseen normirykäisyyn, joista kroppani suoriutui mallikkaasti ilman taisteluvammoja tai etukäteen mietittyjä kuvioita. 

Synnytykset eivät ole olleet mitään erityisen nopeita, niiden edistämiseen on tarvittu lääkettä, äidin täysjärkisenä pitämiseen on tarvittu lääkettä ja perkelettä on pitänyt huutaa. Että ei ne mitään mallisuorituksia todellakaan ole minkään ”om-normien” mukaisesti. En voi tässä rehennellä tosiaankaan edes sillä, että meille olisi sattunut huippuhenkilökunta tai että olisin tähdännyt synnytyksessä tietynlaiseen mietittyyn etenemiseen (paitsi tietysti pullauttamaan ne melonit ulos). 

Kerrankin ja lapsen syntymän jälkeen kaikista asioista poiketen otin vastaan koko prosessin ilmaan yhtään ennakko-oletusta tai vaatimusta itselle. Hyvin toimi. Pitäisiköhän hyödyntää muussakin elämässä? 

Merkillistä muuten synnytykseen liittyen on se, että siitä puhutaan usein vain näkökulmasta, kuinka epäinhimillistä se on. Naiset vertailevat kokemuksia kuin sotamuistoja. Kyllähän se homma nyt yhden sortin taistelu ja tanner tosiaan on. Merkillistä ehkä kuitenkin on se, kertaakaan en ole ollut sellaisessa synnytyskeskustelussa mukana, jossa pohdittaisiin kuinka hienosti kaikki on mennyt ja ollaanpas me naiset taitavia. 

Koska näin on, en yleensä itse osallistu tai puhu synnytyksestä yhtään missään (eipä siitä nyt tarvitse usein smalltalkata), koska hyvä synnytyskokemus tulkitaan usein jonkin sortin rehvasteluksi. Mitä se ei itselleni todellekaan ole. 

Hyvin menneessä synnytyksessä on kai eniten kyse hyvästä tuurista ja oikeista planeetan asennoista. No, fysiologisesti ehkä myös sopivan venyvistä kudoksista. 

Samanlaisia varmoja ja pysyviä onnistumisen kokemuksia ottaisin mieluusti tähän kaksivuotiaan tahtoikäisen kanssa toimintaan tai mihin tahansa nykyiseen arkipäiväiseen perhe-eloiluun. 

15.8.2013

Mikä tuota junioria vaivaa?

Huolimatta seuraavasta melko paatoksellisesta vuodatuksesta totean, että on meillä ihanat lapset ja äiti rakastaa niitä hyvin hyvin paljon. Mutta kun se ämpäri menee vaan välillä yli ja ei se arki ollutkaan niin auvoista.

Voi meidän Kakkonen. Kaikkien likakammoisten suoraanhuutajien kuningas, läpsivä ja tuhmaava EI-mies on nykyisin melkoinen haaste ihmiseksi.

a) Loppuloman vatsatauti kutisti ruokavalion neljään kelpaavaan asiaan. Niihin halvatun grahamlihiksiin, viiliksiin, näkkäriin ja puuroon. No, ehkä kanelisokeri voidaan tässä katastrofissa jo laskea ruoaksi. Tämän äidin sydän ei kerta kaikkiaan kestä sitä showta, jota ruokakurin opettelu vaatisi. Siis sitä, jossa lapselle annetaan se yksi yhteinen ruoka eteen, ja jos hän ei sitä syö niin kiitos ja hei. Kun lapsen vatsanahasta ei saa kiinni ja rasvaprosentti on melkein miinuksella, tämä äiti lappaa lopulta kelpaava eteen. Who rules in the table, kysyn vaan ja nostan kädet pystyyn antautumisen merkiksi.

Luulen aina, että nämä ruokailukriisit ovat ohi, mutta aina näköjään löytyy uusi vaihde ruokailujen hankaloittamiseksi. Päiväkodissa tuo kääpiömies ei suostu edes lounaspöytään, ja jos päikyn tädit ovat antaneet periksi, niin tilanne on jo tosi huono.

b) Minne on kadonnut se autuaallisena muuminsa kanssa omaan sänkyyn köllähtävä epeli, jota ei ole tarvinnut nukuttaa ensimmäiseen vuoteen ja 10 kuukauteen. Ja mistä tuli se sydäntä raastavasti ja kuuluvasti kädestä pitäjää vaativa poika, joka ei myöskään nukahda ellei autotallillinen metallia ole samassa sängyssä siistissä rivissä.

c) Miten se päiväkoti on edelleenkin (tai uudelleen) niin paha, että huuto alkaa jo kotona ja tyyppi makaa äksänä marttyyrina lattialla eikä suostu edes hoitajien lohdutettaviksi. Iltapäivällä sydämistyminen päivän hylkäämisestä on niin suurta, että huuto alkaa taas äidin tullessa paikalle. Eilen en saanut riehujalle puolen tunnin yrittämisen jälkeen vaatteita päälle, joten kannoin huutavan norpan ilman kenkiä ja takkia kaatosateessa kotiin. Isosisko vähän ihmetteli, mikä pikkuveljeä vaivaa. Päivät kuulemma menevät kuitenkin ihan kivasti ja Kakkonen on reipas. Kivat teille.

d) Kategoria kootut sekalaiset. Miksi pitää yrittää rikkoa kaikki? Miksi potta on nyt paha, kun se on ollut ystävä koko kesän? Mihin sitä tuttia vielä tarvitaan? Miksi edes jäätelö ei ole hyvää? Miksi se maha pullottaa aina ruokailun jälkeen turvonneena pallona, pitääkö taas huolestua? Miten niin et yritä pukea itse? Miksi ei saa pestä tukkaa? Miksi pitää aina vaatia ne hankalimmat tennarit jalkaan? 


Lopputulema: Tyyppi täyttää kaksi vuotta. Sillähän on uhma eikun tahto.

Kyl tää tästä? 

Seuraavaksi lupaan postata kaikesta kivasta kuten siitä matkasta ja vakinaistamisesta ja haasteellisemmasta työnkuvasta ja balettitunnista.

9.8.2013

Se on se arki nyt

Aikataulut, säännöllinen rytmi, rutiinit, muiden laittama päiväruoka, muiden äidille laittama päiväruoka, uusia lauluja päivittäin oppivat ipanat, oma koti, oma sänky. Olen niin tylsistynyt ja keski-ikäistynyt kun nautin huuhailun ja loppumattomien (toteutumattomien) aktiviteettimahdollisuuksien päättymisestä. En tosin nauti tulevasta sähläkaudesta, jolloin huomaamme että kumpparit ja kaikki kuraan ja lämmön säilyttämiseen liittyvät vermeet ovat pienet tai hukassa. Enkä nyt varsinaisesti odota virusvisiittejäkään.

Loma oli kiva ja lapset nauttivat mökkeilystä (muualla ei sitten käytykään). Vaari on loputon aktivitteetitehdas ja mummo olisi keittänyt nakkisoppaa vaikka joka päivä. Mikäs siinä oli ollessa. Enää ei harmita edes se yhteisen loman viikon mitta. Tämä oli tällainen kesä ja ensi kesänä sitten toisella tapaa.

Ensi kesä onkin tosiaan toisenlainen. Aviomies on ilmeisesti ihan pätevä, koska hän sai yhtenä neljästä (maailmanlaajuisesti) stipendin, jolla pääsee huuhailemaan Ameriikan sairaaloihin. Herralla on luvassa on pitkähkö reissu ja mukana tulee kolme hyyryläistä. Sopiva irtiotto, mutta ei ihan post doc -tyyppinen vuosi. Sekin on ollut suunnitelmissa, mutta emme vaan raaski viedä ipanoita pois kovaa vauhtia vanhenevien isovanhempien luota. 

Lapset ovat olleet tarhassa kolme päivää. Yritin viedä ne kyllä aikaisemmin, mutta onneksi reippaat tädit ilmoittivat, että olimme valinneet hoidon alkamaan vasta keskiviikolta. Kakkosen vaipat unohdimme ja unilelukin oli kateissa. Normaalin kangertelevasta alusta huolimatta Ykkönen on iso, koska hänellä on nykyisin ponnari ja hän käy kaikista suurimmalla pöntöllä. Ykkönen on myös niin iso, että haluaisi kouluun, naimisiin ja asumaan omaan kotiin. Hän kuulemma selviytyy, koska osaa laittaa lihapiirakan mikroon (Ups, paljastuin, mutta se on sentään graham-lihapiirakka).  

Kakkonen lähtee reippaana matkaan, mutta huutaa lopulta käsien pesun jälkeen hylkäämistään kuin hyeena. Protestoinnista huolimatta herra on syönyt hyvällä halulla kolme lautasellista aamupuuroa joka aamu! Herätesään Ykkönen on parina aamuna juksannut äidin välittömästi paikalle huutamalla ”Apuaa, minulla on iso kakka.” Siellä mitään kakkaa ole vaan tyytyväisyydestä kihisevä ipana, joka osaa todeta myös ”Minä huijasin sinua äiti.”

Uskoisin, että meillä on toivoa selviytyä tästäkin syksystä?

2.8.2013

Me naiset ja vartalomme

Se vyöryy nyt hyökyaallon lailla – a beautiful body haaste

Olen pyöritellyt aihetta mielessäni ja pohtinut, miten siihen itse suhtaudun.

Alkuperäinen  A beautiful body -project löytyy muuten täältä.  Suosittelen tutustumaan ilman haastettakin. Valokuva on puhutteleva keino kertoa tarinoita. Tietenkin minä itkin kun katsoin ja luin leukemiaan kuolleen nuoren naisen tarinaa. Sekä ihan siitä, että joku vaivautuu olemaan kaikkien asialla - kauniilla tavalla.

Näkökulmia haasteeseen on jälleen niin monia. Tärkeää on tietysti oman rohkeuden ja kauniiden kuvien voimaannuttava vaikutus. Kuvista ja heittäytymisestä on selkeästi syntynyt jo paljon hyvää osallistujille. Samaan aikaan on kuitenkin jokaisen kohdallaan pohdittava Liinan osuvasti  (jälleen) kommentoimaa yksityisyyden ja julkisen rajaa. Missä menee kenenkin mukavuusalueen rajat ja mitä kuvien julkaiseminen oikeasti tarkoittaa. Tähän ei liene oikeaa vastausta.

Sitten on toki vielä niitäkin, jotka suhtautuvat aiheeseen ”Taasko puhutaan ulkonäöstä, ettekö te naiset nyt vaan hyväksy vartaloanne, antakaa olla.” Autuaita ovat ne, jotka ovat vapaita ulkonäköön liittyvistä asioista. Moni (kuten minä) en ole, ja syyllistäminen ulkonäköön liittyvien asioiden pohtimisesta on taas yksi loistava ansa, jonka naiset toisilleen virittävät. On aina hyväksyttävää puhua henkisestä kasvusta,  kehittymisestä ja synnytysvammoista, mutta ei ulkonäköön liittyvistä asioista sellaisenaan.

Minä kuitenkin väitän, että tämä maallinen temppeli nimeltä vartalo on niin iso osa ihmisen identiteettiä, että on ihan normaalia pohtia sen muuttumista ja omaa muuttuvaa suhdetta vartaloon. Ruumiinkuvan merkityksen kieltäminen on aika tekopyhää. On kuitenkin eri asia miettiä ulkonäköä joidenkin standardien tai ylimitoitettujen vaatimusten mukaan kuin pohtia sitä osana normaalia kasvua, itsensä hyväksymistä ja naiseutta. Nih.

Itse ajattelen nykyisin aihetta oman vartalon, ruumiin tai kropan muutokseen ja toimivuuteen liittyvänä asiana enkä (no ehkä vähän) jonkinlaisen naisihanteen ja mallimittojen perään haikailuna. Siksi koen asian vatuloimisen tärkeänä.

Mutta se haaste.

En aio laittaa itsestäni ja vartalostani paljastavaa kuvaa nettiin, vaikka sanallisesti kommentoin hyvinkin alastomia ja ihon alle meneviä asioita. Suhtaudun asiaan juuri kuten Liina kirjoitti. Vartaloni on visuaalisesti hyvin yksityistä, sanoilla kertominen on itselleni mukavuusalueella pysyttelemistä.

Olen aikaisemmassa lapsettomuus- ja raskausblogissani laittanut niitä tyypillisiä raskausviikkokuvia esille (nyt äkkiä stalkkaamaan, mistä ne löytyy) . Silloinkin esillä oli vatsani enemmän objektina eikä siksi, että olisin halunnut esitellä itseäni. Ymmärrän nyt, että en kuvannut itseäni raskaana olevana naisena vaan todellakin kohteena, jossa oli hämmentävä uloke nimeltä kasvava vatsa.

Haasteena haasteessa (samoin kuin muissa näissä ihmiset-lataa-kuviaan-nettiin-arvioitaviksi -tempauksissa) on lisäksi kuvan julkaisemisen motiivi. Jos kuvan ottaminen ja julkaiseminen oikeasti auttavat naisia näkemään itsensä positiivisessa valossa, voimaannuttamaan ja murtamaan jotakin rajoja kauneudesta itsessään tai yleisesti, se on enemmän kuin oikein. Jos kuvan julkaisemisen motiivi on taas saada palautetta ja hyväksyntää muilta (mitä se voi tiedostamattakin olla), ollaan hommassa väärillä raiteilla.

No,haaste sai kuitenkin aikaan sen, että kuvasin itseäni. Aihe pysäytti. Itsensä kuvaaminen on järjettömän hankalaa, joten kuvatkin olivat kamalia (en minä vaan kuvat). Mutta oli hyvä katsoa kuvia, nähdä itsensä muuten kuin vilahduksena peilissä. Kuvassa näkee itsensä kokonaisuutena ja kuvaa voi katsoa kuin toisen silmin.

Minä olen niitä, jotka olen jatkuvassa pohdinnan (ja myös hyväksynnän) tilassa sekä iän että raskauksien tuomien muutosten vuoksi. Sekä syömishäiriöhistorian. Hyväksyn realiteetit enkä haikaile pyykkilautaa tai nuoruuden painolukuja. Kauneuden käsitekin on muuttunut. Näen itsessäni
paljon asioita, joihin en aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Silmät ovat kiinnostavammat kuin vatsa. Pitkillä sormilla on hyvä koskettaa. Paksua tukkaa on lapsen helppo läheisyydenkaipuussaan kieputtaa.

On kuitenkin vaikea välillä hyväksyä, että jotakin on muuttunut pysyvästi, tai että en pysty tekemään samoja asioita kuin ennen ja se näkyy. Tai että entisen aktiivisen liikkumisen ja tekemisen synnyttämän lihakset vaan katoavat ja painovoima todellakin vaikuttaa. Ketuttavaa on lisäksi se, että olen joutunut uusimaan pikku hiljaa noin 75 % työvaatteistani, koska ne eivät vaan kerta kaikkiaan istu tai mahdu vaikka paino on entinen. Jotakin toistaiseksi pysyvää on tapahtunut.

Samalla näen, että eivät ne raskaudet näitä kaikkia muutoksia ole tuoneet. Osansa on iällä, suuri osa muuttuneilla liikuntatottumuksilla. Minun ratkaisuni oli mennä töihin lasten ollessa pieniä, joten ison osan työajan ulkopuolisesta ajasta vietän todella tiiviisti lasten kanssa. Aikaa ei juuri nyt ole satunnaisten lenkkien jälkeen muuhun. Sen hyväksyn ja se on tietoinen valinta, mutta se myös näkyy. Mitä en sitten tietenkään hyväksy.

Ennen kaikkea tärkeää tässä ohikiitävässä havahtumisessa oli se, että aloin ajattelemaan vartaloa työvälineenä. Tästä ”temppelistä” on pidettävä huolta, että jaksan olla vielä pitkään äiti lapsille, mielellään myös terve vaimo tuolle Aviomiehelle. Ottamissani kuvissa näkyy eniten se, että pistän aika monen muun asian oman hyvinvoinnin edelle enkä tietoisesta valinnasta huolimatta ihan aina tiedä, mikä siitä on hyväksi ja mikä laiminlyöntiä.

Miksi ihmeessä näiden muutosten pohtiminen olisi jotenkin pinnallista tai tylsää? Elämänmuutokset ja vanheneminen näkyvät sekä ajattelussa että ruumiissa. Ken asian kieltää hyväksyy itsensä ehkä vähiten?

Mutta kyllä minä itseni tämmöisenä mukavan höttöisenä talipallonakin hyväksyn. Olen tosi ok ja onneksi moottorikin sentään vielä pelaa kilometreistä ja peltivaurioista huolimatta.

Kiitos muuten mahtavalle Aviomiehelle (jälleen), joka näkee vaimonsa selkeämmin positiivisessa valossa kuin vaimo itse. Minulla on mies, jonka mielestä olen kaunis ja kaikin puolin ihana. Ykkösenkin mielestä äiti on usein tosi kaunis. Snif. En vain meinaa uskoa sitä.

Kaikki tempaukset, jotka herättävät tavalla tai toisella, ovat oikealla asialla. Pisteet Mami Go Go:n synnyttämälle keskustelulle.