30.7.2013

Suvaitsevaisuuskasvatuksen paikka?

 Otetaanpa aiheeseen kaksi lähestymiskulmaa. 

A) Olen pitänyt itseäni rotuun ja ihmisen väriin liittyvissä asioissa varsin liberaalina, ja filosofiani voi kiteyttää ajatukseen: kaikki me olemme ihmisiä.

B) Lapsilla on ylivertainen kyky laittaa vanhempien periaatteet koetukselle. Tarkoituksella tai tarkoittamatta. 

Yhdistelmänä edelliset toteamukset ovat taas uusi haastava kasvatuspähkinä purtavaksi.

Kävi nimittäin näin. Olimme paikallisen kaupungin suuren suuressa ja suositussa leikkipuistossa. Kakkonen oli Aviomiehen kanssa keinumassa ja minä Ykkösen kanssa vähän syrjemmällä. Keinujien viereen tuli tummapintainen, lähi-itäisen oloinen perhe. Kaikilla oli komeat mustat kähärät hiukset, kaunis tumma iho, värikkäät vaatteet, voimakaspiirteiset kasvot ja ympärillä sellainen vahva (mausteinen) tuoksu. Yleensä sosiaalinen höpöttäjä Kakkonen katsoi erityisesti tummaa, kyömynenäistä perheen päätä mielensäpahoittaja-ilmeellään ja kyyristyi kasaan keinussa todeten kirkkaan loukkaantuneella äänellä:

  ”Isi pelottava hirviö, mennään pois!”

Reaktio oli voimistumaan päin, joten keinusta piti lähteä. Juuri niin, että vieruskaverit kyllä ymmärsivät miksi. Yritimme alkaa aiheesta yhdessä sanalle. Että on erilaisia ja erivärisiä ihmisiä, koska ihmiset asuvat eri maissa. Mutta kaikki ihmiset tekevät samoja asioita ja käyvät leikkipuistoissa. Ei kelvannut.

”Hirviö. Mene pois! ”

Totta kai vajaa kaksivuotias  on suorasanainen totuudentorvi, joka kommentoi näkemäänsä puhtaasti visuaalisen kokemuksen perusteella.  Olihan se perhe erinäköinen kuin haalean kalvakat vanhempansa, sukunsa ja suuri osa naapureistakin. Lapsi kommentoi viattoman spontaanisti totutusta poikkeavaa ulkonäköä. Kuten Ykkönen sitä, että aika monella naisella tosiaan on isommat tissit kuin äidillä. 

Mutta miten ja milloin selittää lapselle, mitä erilaisuus tarkoittaa? Miten määritellä koko jonkinlaisen erilaisuuden kirjo ”erivärisyydestä” fyysiseen tai käytöksessä heijastuvaan erilaisuuteen? Olen tästäkin asiasta naivisti ajatellut, että meidän vanhempien tapa suhtautua neutraalisti (toivottavasti) kaikenlaiseen erilaisuuteen merkitsee lapselle sitä, että asia on ok eikä erilaisuudesta tule asia. Tai paremminkin niin, että erilaisuus ei edes ole erilaisuutta, jos siitä ei sitä tee.

Mutta eihän se taaskaan mene niin. Tietenkin muun ympäristön reaktiot ja suhtautuminen vaikuttavat. Sanattomat reaktiot vaikuttaavat. Ja pahus kun ne pienetkin lapset muodostavat itse mielipiteitä. Jollakin logiikalla pieni mieli arvottaa jonkun hyväksi ja pahaksi, oudoksi ja pelottavaksi.


Kun se olisikin niin, että pelottava muuttuu normaaliksi ja hyväksyttäväksi jos äiti ja isi sanoo niin. Ei taida mennä niin. Täytyy oikeasti miettiä miten ja milloin opetellaan ja opetetaan ymmärtämään erilaisuutta. Kuvittelin, että aika ei olisi lähimaillaan, että pienet lapset ovat avoimen hyväksyviä. Metsään menin taas. Maalaisjärki, harkitut mielipiteet ja kasvatuskirjat esiin. 

25.7.2013

Keskeneräiset projektit

Tämän vuoden teemana on ollut muutos. Lapset kasvaa, työpaikat vaihtuu, oma olo elää ja sitä rataa. On ollut niitä ruuhkavuosia melko isolla R:llä. Kesken on edelleen moni asia. Listataanpa.

Työsuhdesoppa
Edellisen työpaikan irtisanomisesta alkanut kiista ei ole lähimaillakaan ratkaisua. Korvausvaatimuskierrokset ja niitä seuranneet vastineet eivät johtaneet tulokseen eivätkä tässä vaiheessa siihen korvaukseen. Kesän jälkeen asia lähtee ilmeisesti haasteen muodossa eteenpäin. En ikinä olisi uskonut, että asiassa mennään näin pitkälle, mutta toisaalta ymmärrän yrityksen logiikan. Mitä sitä turhaan taipumaan, katsotaan kenen kantti kestää pisimmälle. Mitään hävittävää ei kiistämisessä yritykselle ole ennen kuin asia on oikeudessa.
Kärsimättömälle luonteelle lakiprosessin kulku on ollut todellinen oppimisen paikka. Suurin oppi on ollut se, että nämä asiat eivät ratkea päivässä, parissa eikä ihan kuukausissakaan. Kun junnataan, perustellaan ja heitetään välillä lokaakin, olen joutunut todella miettimään, olenko valmis seisomaan periaatteideni takana. Välillä olen ollut valmis heittämään pyyhkeen kehään, mutta aina kun saan muistutuksen siitä, että laittoman irtisanomisen peruste on siellä pohjalla olemassa, päätän että periaatteen vuoksi taistelen loppuun asti. Koska olen yleensä työyhteisössä se epäkohtien esiin nostaja ja muidenkin puolesta barrikadeille nouseva puolustaja, miksi en puolustaisi omaa oikeuttani kun kerrankin on tosi kysessä. Helpompi olisi luovuttaa kun elämä on kuitenkin mennyt jo eteenpäin. Mutta jos en veisi asiaa loppuun asti, olisi se jälleen yksi osoitus siitä, että suurempi eli yritys voi jyrätä ja kohdella työntekijöitä mielivaltaisesti. Joten mesominen jatkukoon kävi miten kävi.

Iso osa sopan ylikiehuntaa on se, että viestintä oman juristini kanssa on niin hanurista kuin olla ja voi. Olen juuri tässä kriittisessä yhteydessä onnistunut liittoutumaan ihmisen kanssa, jonka kommunikointityyli ei voisi olla enempää eri planeetalta. Siitä ei hyvää seuraa kun laitetaan samaan soppaan yksi runsaspuheinen (ja tekstinen), analyyttinen rönsyilijä ja niukkalinjainen pilkuntarkka minimalisti. AIikumpi minä olen, ehhehheh. Erittäin opettavaista tämäkin. Jopa niin, että olen joutunut turvautumaan tulkkiin (Aviomies) ymmärtääkseni, miten tämä homma nyt meni ja mitä sovimmekaan.


Laillinen kuvituskuva ; )
Parantuminen
Pääosin meikäläisen on erittäin vaikea muistaa, että olen edelleen vakavasti sairas. En oikein osaa edes kirjoittaa vakavasti sairas, tekee mieli laittaa vakavasti lainausmerkkeihin tai pehmentää sitä sanalla melko. Fyysisesti minua ei vaivaa mikään, mihinkään ei satu. Päässä on kuitenkin kaksi valtimoa edelleen tukossa. Syön päivittäin niin paljon lääkkeitä verenohennuksesta kolesterolilääkkeeseen (ilman korkeaa kolesterolia) että tarvitsisin kunnon mummojen dosetin. Ramppaan verikokeissa ja joudun mm. juuri nyt joudun miettimään, miten oireileva (tulehtunut) juurihoidettu hammas operoidaan. Otetaanko vuotoriski vai jätetäänkö verenohennus tauolle ja valitaan mieluummin riski tukoksen mahdollisesta reagoinnista.

Liikkua saan jo lähes normaalisti, mutta pelkään liian kovaa rasitusta ja sitä mahdollisesti seuraavaa pääkipua. Olen juossutkin, sellaisia hädin tuskin lenkiksi kutsuttavia kolmesta viiteen kilometriä lyhyitä lenkkejä. Kunto antaisi myöten, uskallus ei.
En oikeastaan uskalla urheilla enempää, koska pelkään pääkipua. Pelkään kyllä välillä muutenkin. Pelkään olla yksin ja pelkään olla yksin lasten kanssa. Pelkään, että saan jonkun epämääräisen kohtauksen autossa, kaupan kassalla tai yksin kotona. Samalla olen joutunut kuitenkin hyväksymään sen, että en voi jatkuvasti pelätä ja varoa. Tässä on elettävä ja uskottava. Ykköselle olen kuitenkin opettanut, että jos äidille tapahtuu jotain kun isi ei ole kotona, avaa ovi ja mene pimputtamaan naapurin ovikelloa.

Toipumisen kannalta minun pitäisi kuitenkin ryhdistäytyä pitämällä parempaa huolta itsestäni. Toipumisen kannalta tässäkin pätee se normaali yhtälö: terveellistä ravintoa (retuperällä), liikuntaa (retuperällä) ja riittävästi lepoa (retuperälllä).
Seuraava kontrollikuvaus on elokuussa, sitten nähdään mihin suuntaan tilanne on kehittynyt. Paikallisen kaupungin aivoverenkiertohäiriöpotilaiden (aika kiva sana) kotiutustiimi on jo useampaan otteeseen soitellut, miten tämä potilas pärjää. Tarkistuskäyntikin on tulossa. He eivät osaa laittaa minua mihinkään lokeroon tautini ja oireideni kanssa. Yleensä he kohtaavat ihmisiä, jotka opettelevat uudestaan puhumaan ja peseytymään. Silti olen samassa jamassa, olen todellakin aivoverenkiertohäiriöpotilas, ja minua askarruttaa moni sama asia. Suurinpana jossain siellä mielen pohjalla edelleen: voiko tähän vielä kuolla? Haluaisin löytää vertaistukea, mutta sitä ei ole näillä spekseillä löytynyt edes potilasyhdistyksen kautta. Näitä juttuja ei tapahdu ihan liukuhihnalta.

Ettei homma olisi niin yksinkertainen, ovat vaihtoehtoisen diagnoosin kannattajat liittoutuneet ja kuiskutelleet sairaalan käytävillä Aviomiehelle ja ehdotelleet lisätutkimuksia vaimolle. Tämä koulukunta ei suostu hylkäämään teoriaa, jonka mukaan taustalla onkin jokin harvinainen verisuonitulehdus, ja tilanne olisi oikeasti krooninen – ja ihan paska. Äidilläni tällainen harvinaisuus jyllää taustalla, mutta sen ei missään tapauksessa pitäisi olla periytyvä. Oireeni ovat kuitenkin hyvin samankaltaiset ja tässähän geneetikko ja neuroradiologi näkevät mahdollisuuden ”tieteelliseen läpimurtoon”. Katsotaan, saako tämä tutkintalinja jossain vaiheessa kannatusta ja joudunko uudelleen koekaniiniksi.
Kaikki edellinen yhdessä ja erityisesti tuo diagnoosin tietty epävarmuus heittävät välillä aika orvoksi. Että mitä tämä nyt sitten lopulta on? Paskaa tuuria? Vanhenemista? Kärsivällisyysharjoitusta?

Onneksi on kaksi sähköjänistä, jotka pitävät huolen, ettei mutsi tuijota liikaa omaan napaansa. Todellakaan.
Lapset
Normaalien kehittymiseen liittyvien opetusvaiheiden (Kakkonen tutista eroon ja potan käyttäjäksi, nukkumaan isojen sänkyyn jne.) meillä on lapsiin liittyviä saamattomuusasioita, joihin pitäisi ottaa joku roti.
Nukuttaminen. Kakkonen nukahtaa edelleen kuin unelma, mutta Ykkönen pitää samaa vanhaa mölykoulua ja vaatii nukuttamista. Ikinä ei muka ole aikaa (eli voimia) kunnon unikouluun, jossa ipana nukahtaisi yksinomaan huoneeseensa. Kun edellisellä kerralla yritin, luovutimme noin kolmantena ilta kun tyyppi noin sadatta kertaa luikerteli ulos huoneestaan.

Äidin tukan repiminen. En taida kehdata edes tunnustaa, että Ykkönen repii edelleen stressilelunaan äidin tukkaa. Siitä saa kuulemma sellaista energiaa, mitä ei saa mistään muualta.. Mitäpä minä olen logiikkaa kiistämään, kun en kerran saa asialle mitään tehtyä. Mutta jos minä nukutan, Ykkönen roikkuu tukassa. Homma alkaa äidin pään silityksenä, mutta kohta on nippu tukkaa neidin nyrkissä ja ote ihan muuta kuin silittävä. Pyöritelkää vaan ihan vapaasti silmiä, tämä on älytöntä.
Eineksistä eroon. Kakkonen syö noin kuutta ruokalajia ja puuroa lukuun ottamatta mikään niistä ei ole äidin, isin, mummon tai naapurin koiran laittamaa. Se on sitä ”Äitien tekemää”. Niistä paketeista, kebakoista ja nugeteista kyllä maistuu, ***kele. Saisihan tuo syödä perunasoselaatikkoa vaikka rippikouluun asti, mutta kohta alkaa päiväkoti ja siellä olisi kaksivuotiaan ihan hyvä tehdä muutakin kuin huutaa ruokapöydässä kuuluvasti ”Yäk!”.

Yleiskuri. Meidän lapset ovat niitä, jotka juoksevat vapaana Kitymarketin käytävillä ja melskaavat ravintoloissa. Ne on ihanan reippaita, iloisia ja sosiaalisia, joten olen antanut niiden pääosin mellastaa. Kun ei he missään karkkihyllyssä roiku kiinni kitisemässä. Mutta olisihan se kiva, että nämäkin kaksi istuisivat välillä hiljaa paikallaan (ai niin ne oli tosiaan lapsia) ja söisivät rauhassa tai kulkisivat sievästi ostoskärryn kupeessa. Miten se voikin olla niin, että silloin kun omat lapset meuhaa, kaikki muut ipanat istuu tyynesti niissä kärryissä, rattaissa kaupassa (never!) tai kulkee vanhempien kanssa käsi kädessä ilman juoksuaskelia.  
Kierukka
Sitä ei ole, mutta pitäisi olla. Kolmatta ei nimittäin tule. Sairastuminen siirsi hankintaa. Piti ensin toipua ja sitten varmistaa tässä tilanteessa hormonien sopivuus ja ja ja.. No need to say more, mutta hankintalistalla.

Tai no, naurattaahan se vähän edelleen, että tuhansia ja taas tuhansia ensimmäisen ipanan alkuunsaattamiseen käyttänyt pari kaipaa kipeästi kierukkaa..

Blogi
Se piti tuunata, mutta se jäi. Ja jää vielä pitkäksi aikaa. Saan tuunata duunissa ihan riittämiin. Ihan yhtä vaiheessa kuin koko tämän tädin elämä.

--
Aika moni muukin asia on tosi vaiheessa, kuten kotona kaikki. Mutta keskeneräisyyteen on niin tottunut, että saattaisi mennä pasmat sekaisin, jos joku ”projekti” valmistuisi.  

22.7.2013

Tiedätkö kuka kuviasi käyttää?

Olen aika liberaali blogissa esitetyn materiaalin, myös kuvien, suhteen. Ajattelen jotenkin niin, että blogit ja muu SoMeilu ovat iso osa nykymaailman menoa. SoMe on tavallaan tavisten netissä pyörivää tosi-tv:tä, jossa kirjoittaja voi julkaista materiaalia omasta elämästään haluamassaan laajuudessa. 

Blogeissa esitettävä sisältö etsii vielä muotoaan kaupallisuuden sääntöjen lisäksi ainakin kuvapolitiikan ja eettisten periaatteiden osalta. Bloggaamisen yleistyminen varmasti venyttää yleistä käsitystä siitä, mikä on normaalia tai yleensä sallittua. Kymmenen vuotta sitten kukaan ei kuvitellutkaan kirjoittavansa itsestään julkisesti edesa anonyyminä eikä omalla elämällä retostelua pidetty ”sopivana”. Nykyisin samat asiat ovat ihan arkipäivää.

 Omasta ”maailma muuttuu kuomaseni” asenteesta huolimatta en tietenkään hyväksy omia ipanoita (tai ketään muitakaan läheisiä, tai no henkilöitä ylipäänsä) tahattomastikaan mollaavia, liian henkilökohtaisesti kertovia, epäselvästi ironisoivia  tai muuten epämääräisiä sisältöjä, esimerkiksi alastomia lapsia esittäviä kuvia. Nyökyttelen hyväksyvästi ”Ei oo totta” blogin tiukan ammattimaiselle näkökulmalle aiheeseen ja Täti-ihmisen jatkopohdinnoille.

Olen kuitenkin siinä mielessä sallivampi, että olen esittänyt harkinnankin jälkeen blogissa kuvia elämästäni ja lapsistani – ihan tunnistettavasti ja ihan tarkoituksella. Toivottavasti kuitenkin suhteellisen hyvän maun rajoissa. Ajattelen ehkä naivistikin niin, että tavallinen kuva ei ole lapselle vahingollinen. Siinä vaiheessa kun he löytävät äitinsä tekstit ja kuvat, he ovat kasvaneet jo niin erilaiseen mediakulttuuriin kuin me, että he arvioivat materiaalia mahdollisesti toisin kuin me juuri tällä hetkellä teemme. Keskeistä minusta on kuitenkin tunnistettavien asioiden esittämisessä se tyyli ja laajuus, jolla asioita esitetään.

Vaikka keikun tässä järkevän sallivuuden puolella, on minullekin tässä aihepiirissä yksi ihan ehdoton ja iso mutta. Kuvien laiton käyttö.

Minulle kävi nimittäin niin, että keväällä joku neitokainen oli tavalla tai toisella löytänyt Ykkösen vauvakuvan edellisestä  lapsettomuus-, raskaus- ja vauva-arkiaiheisesta blogistani (jonka paniikissa poistin ja menetin ison osa itsellekin tärkeää päiväkirjamaista tärkeistä ja kipeistä aiheista) ja tälläsi sen omalle FB-seinälle omana kuvanaan.  Kuvien käyttäjä oli meikäläisen arvion mukaan noin parikymppinen, ei todellakaan äitityypiksi profiilinsa puolesta leimautuva ”teiniritsa” (excuse moi), joka yhtäkkiä vain kaiken seinänsä pose-materiaalin lisäksi oli tehnyt Ykkösen kuvasta profiilinsa kansikuvan. Hän oli kuvallisesti ominut ipanani, nimennytkin hänet muistaakseni. No, hyvä maku hänellä lapsivalinnassaan tietysti oli..

Sain tiedon tapahtuneesta, kun joku tuli anonyymisti sitä blogiini kommentoimaan. Primitiivireaktiona haukahdin kommentoijalle ja ihmettelin, miten hän oli osannut yhdistää FB-profiilin meikäläisen blogiin. Kommentoija vastaärähti, että se oli kuulemma helppoa, mutta minulle ei ikinä selvinnyt miten. Ymmärtäisin yhteyden, jos kuvani olisi ollut nimetty niin, että tietyllä hakusanalla se tulisi esiin kuvahaussa. Tai että käyttäjä olisi liittänyt profiiliinsa suoraan blogistani, jolloin URL-olisi matkassa mukana.

Koska kommentoija oli linkittänyt kyseisen profiilin kommenttikenttään, kävin sen tietenkin katsomassa. Lähetin ilmoituksen tapahtuneesta Facebookin hallintaan, mutta siellä asialle ei tehty mitään. Kuvassa ei ilmeisesti ollut heidän kriteeriensä puolesta mitään epäilyttävää. FB:hen on myös organisaationa (varsinkin maakohtaisena) erittäin vaikea ottaa kontakti muuten kuin automaattisten ja hyvin rajallisten lomakkeiden kautta, joten sinne suuntaan selvittely oli rahtusen turhauttavaa. Pommitin kuitenkin profiilin omistajaa tulikiven katkuisilla viesteillä, jossa lopulta uhkasin nettipoliisilla ja suurin piirtein Supollakin. Kirjoitin luvattomasta käytöstä muistaakseni myös suoraan hänen seinälleen. Tuloksena koko profiili poistui ainakin sillä kertaa ja homma jäi siihen.

Minua jäi episodissa askarruttamaan useakin asia.

a) Kuvan käyttöönottaja. Miten profiilin omistaja oli päätynyt käyttämään kuvaa? Käytännössä hänen on joko täytynyt käydä blogissani tai hakea kuvaa jollakin hakusanalla, jolloin hän on tallentanut sen käyttöönsä tai linkittänyt suoraan profiiliinsa. En kuitenkaan keksi tapaa, jolla kuva ilmaantuisi kuvahaussa. Kuvani on nimetty niin, etteivät ne tule esiin millään ”cute babygirl” hakusanalla. Tajuan kyllä, että blogienkin kuvamaailma on julkisen kuvahaun riistaa, mutta millä logiikalla ne päätyvät minkäkin aihepiirin ja hakusanojen alle?  Vai onko kuvaa käytetty linkkinä suoraan blogista, jolloin URL-lähde näkyisi?


b) Kuvan tunnistajan ja kommenoijan osuus. Miten asian kommentoija on yhdistänyt FB-profiilin ja blogini? Olemalla sekä blogini lukija ja luvattoman käyttäjän ystävä? Luvattoman käyttäjän ystävä, joka alkaa selvittämään, mistä naamakirjakamun kuva on peräisin? Käsittääkseni kuva ei  linkity mitenkään blogiini ellei se ole suoraan linkitetty sieltä, mikä olisi taas äärimmäisen tyhjmää.  Oli keino mikä tahansa, on tunnistaja ollut kunnon salapoliisi. Pelottavaa sekin.

c) Ajallinen yhteys. Blogin kuvan päivityksellä ja sen ilmestymisellä profiiliin oli yli kahden vuoden väli, joten näkyminen kuvahaussa millään logiikalla tuntuu ihmeelliseltä.

 d) Mitä helvettiä -osuus. Mitä profiilin luoja ajatteli käyttäessään selkeästi toisen lapsen kuvaa? Kuvahaussahan kuvan lähde tulee näkyviin, joten käyttäjän täytyy tajuta käyttävänsä jonkun omaa elämää kuvaavaa kuvaa eikä mitään yleistä mainoskuvaa. Mitä ei tietenkään niitäkään saa käyttää ilman lupaa toisessa yhteydessä. Samoin kiinni jäämisen riski on aina olemassa.
e) Joku muu. Selittääkö joku muu tekijä asioiden yhteyttä eli kuvan päätymistä käyttöön ja minulle päätynyttä tietoa aiheesta?

Muuttiko oma negatiivinen kokemukseni suhtautumistani blogin sisältöön? Kyllä ja ei. Haluan edelleen uskoa, että blogata voi soveliaasti käyttämällä kuvamateriaalia omasta elämästään. Lehdet ovat täynnä tarinoita perheistä ja monesta muusta yhtä henkilökohtaisesta peräpukamista avioeroon. Siellä ne on ipanat rivissä koristamassa uusperheen arjesta kertovaa tarinaa tai yökastelusta poisoppimista ja sitä pidetään ihan ok:na. Tuskin näidenkään artikkelin lapsilta on varsinaisesti kysytty, haluavatko he olla esillä sadoille tuhansille leviävässä julkaisussa ja tulla linkitetyksi syömisongelmaiseksi huonouniseksi parisuhteen tuhoajaksi vielä kymmenen vuoden päästä. Tavallaan blogit ovat jatkumo tälle perinteiselle tarinalle, uusi media, jonne pääsy on jokaisella ja jonne pitää voida kirjoittaa hyvällä tavalla myös henkilökohtaisista asioista niin halutessaan. Kyse on kirjoittajan valinnoista. Mutta myös laajenemisen myötä muotoutuvista säännöistä.

Sille todella avoimelle lapsettomuusaikojen ja ensimmäisen lapsen alkuhankaluuksien kuvausten linjalle en enää lähde. Samoista asioista kirjoitan, mutta yleisemmin, ilman sitä suurinta sydänverta. Jotakin olen siis varmasti myös oppinut.

Blogiani lukee nykyisin myös moni tuttuni. Osa heistä on sanonut, että nykyistäkin melko neutraalia blogia lukiessa tulee jotenkin tirkistelyn maku, vaikka he tietävät samat asiat myös livenä. Itse en taas koe tuttujen blogeja lukiessani alkuunkaan näin. Lukijasta kiinni tämäkin. Viestinnässä vastuu on sekä lähettäjällä että vastaanottajalla, muistelisin jostain luentojen hämäristä arkistoista.

Vähintään yhtä tärkeää, kuin huomion kiinnittäminen kirjoittajalta vaadittuihin asioihin, olisi keskustella laajemmin ja määrittää raamit sille, miten blogien materiaali on käytettävissä, miten lukijan oletetaan materiaaliin suhtautuvan. Kuvien tai muun sisällön käytön luvattomuus on osastoa ”common knowledge”, mutta kaikkien käytössä olevien julkaisukanavien määrän ja samalla väärinkäytösten lisääntyessä on selvää, ettei tieto käytöstä olekaan itsestään selvää. Osa kuvittelee edelleen, että kun joku asia on netissä, se on vapaata riistaa kaikille. Suurempi ongelma minusta lymyää juuri täällä. Valistuksen paikka.


 
Olenko minä muuten ainoa, joka on saanut tietoonsa oman sisällön luvattoman käytön?

12.7.2013

Lähiö rules vai kuinka?


Olen joutunut seuraavassakin asiassa tunnustamaan, että maailma muuttuu.

Ennen lapsia asuimme paikallisessa keskustassa, tämän kaupungin ehkä kauneimmassa talossa. Sellaisessa jugend-henkisessä vanhassa ja arvokkaassa kivitalossa, jonka porraskäytävä oli kaikuva, maalattu ja lavea, hississä saattoi istua mahonkipenkeillä ja huonekorkeus hipoi taivaita, tai no ainakin lähes neljää metriä. Meillä oli sata avaraa neliötä erkkerillä, mutta huoneita oli vain kaksi, hissiin ei mahtunut rattaita, parveketta ei ollut ja pyllyn pesu vessassa olisi vaatinut jo taituruutta. Päätimme muuttaa lähiöön.

Vaihtoehtona olisi toki ollut käytännöllisempi koti keskustassa. Mutta kun elämäntapa oli muuttumassa muutenkin lopullisesti, muuttukoon sitten kunnolla, ajattelimme. Päädyimme uutuuttaan hohtavaan lähiöön, jonka olemassaolosta kummallakaan ei ollut edes tietoa. Uusia matalia kerros- rivi- ja paritaloja keskellä peltoa, kolmen kilometrin päässä keskustasta. Tarhaa ja markettia siinä näköetäisyydellä. Puistoja joka kulmassa ja omassa taloyhtiössä yli 30 lasta. Olihan muutos.

 Alkuun hirvitti. En osannut pistää meitä moodiin rivitaloperhe. Tai virallisesti erillistaloperhe. En osannut kuvitella itseäni kuopsuttamaan pihaa, leikkaamaan edes nurmea. Hiekkalaatikkoelämä tuntui suuremmalta muutokselta lähiössä kuin keskustan urbaanissa puistossa.

Nyt en tietenkään vaihtaisi asumismuotoa muuhun (vaikka täysin epärealistisesti haaveilen omakotitalosta lähellä keskustaa) enkä ymmärrä, miten kaikki eivät kansoita lähiöitä lasten syntyessä. Tai ilman lapsia.

Meillä lähiöplussat kulminoituvat yhteen (tai kahteen) asiaan: tämä on ihan halvatun helppoa ja käytännöllistä.

Otetaanpa esimerkkejä:

- Kodinhoitohuone omalla ulko-ovella = vaunuajan taivas, kura-aikojen must.
- Ipanat voi periaatteessa päästää ovesta vain ulos, kohta niitä voi vehdata ikkunasta samalla kun surffaa netissä vääntää ruokaa.
- Päiväuni-ikäisen voi nukuttaa parvekkeella, katoksessa, pihassa tai lenkkipolulla.
- Vaikka lähiössäkin pitää pukea samat kuravaatteet ja kestää rimpuilu, ei urakan jälkeen tarvitse varsinaisesti lähteä enää mihinkään. 
- Piha on täynnä eri-ikäistä väkeä, pääosin isossa taloyhtiössä löytyy joka ikäpolvelle omanikäistä tai samanhenkistä seuraa.
 - Leikkipuistoja on sadan metrin säteellä kolme, kun sektoria laajennetaan vaikka kilometriin on tulos jo noin 10. Ja juu, tiedän että kaupungissa on paljon puistoja ja paikkoja hengailtavaksi.
- Juoksu, pyöräily, liukumäki, lumileikit, uima-altailut, piiloset, luistelu, hiihto, pulkkamäki etc. ovat välittömästi oven ulkopuolella.
- Grillaus ja terassilla hengailu.
- Puutarha-aktiviteetit ja minimääräinen viljely- tai kasvatus.
- Mainitsinko jo, että ipanat voi vaan päästää ovesta ulos juoksemaan ja purkamaan energiaa. Vielä kun oman pihan ympärillä olisi sähköaita, järjestelty olisi taivas.
- Uhrautumalla ulos keskustan sykkeestä saa myös usein hankittua samaan rahaa lisää tilaa. Meillä 100 epäkäytännöllistä (mutta ah niin kaunista) neliötä vaihtui 140 äärikäytännölliseen, nykytekniikalla varustettuun neliöön parinkymmenen tuhannen välirahalla. Järkevää eli hyvin epätyypillinen siirto meikäläiselle.
- Lähiön uinuvilla kaduilla syntyy illuusio ympäristön turvallisuudesta. 


Pienikin piha on monitoimiareena.

Toki keksin liudan syitä, miksi lähiöityminen ei ymmärrettävästi innosta kaikkia. Usein tarvitaan auto. Piha ei ole kaikkien juttu. Sijainti ei natsaa. Pientaloasuminen on liian yhteisöllistä, naapuri on tässä enemmän liki kuin helposti kasvottomassa kerrostalossa. Joutuu hommiin. Keskustassa on fiilistä. Lähiö on tylsä mesta. Kerrostalokin on käytännöllisyyttä.

Rahaa en varsinaisesti hyväksy perusteeksi puolesta tai vastaan. Yleensä kaupungin keskusta on kalliimpaa aluetta. Enkä tarkoita lähiöitymisellä automaattisesti suurempaa asuntoa. Samalla rahalla voi asua erilaisissa paikoissa.

Nämä lähiöasumisen riemut ovat erityisesti mielessä nyt kesällä, kun ilmoja on pidellyt ja tyypit ovat ruoka-aikoja ja yöunia lukuun ottamatta käytännössä kaiken ajan ulkona. Meillä näin ei olisi keskustassa. Toistan itseäni - ulkoilua varten ei tarvitse lähteä minnekään. Ovi auki ja hus. Järjettömän helppoa. Koska helppouden tavoittelu on näköjään meikäläisen vanhemmuuden kulmakivi, ihmekös tämä että innostaa.

Lisäksi vielä joskus koittaa kesä, jolloin oma ulkoaikani ei mene vahtimiseen ja karkaavan Kakkosen perässä ravaamiseen. Silloin pääsen kunnolla nyt jo innostusta herättäviin pihahommiin. Nyt nurmikko leikataan silloin kun muistetaan ja kaikki on vähän sinne päin - repsottavaa. Jänikset söivät viimeisenkin omanapuun rangan ja voikukka rehottaa joka välissä. Myyriäkin on terassin alus pullollaan.
Huolimatta ajan ja taitojen puutteesta olen onnistunut kasvattamaan penkillisen kukkia.


Tehdään tästä nyt kunnon vastakkainasettelu. Minua kun oikeasti kiinnostaa lapsellisten keskustaperheiden järjestelyt. Onko tämä lähiöhelppouden harha vain omassa päässäni. Ajatteletteko ikinä, että toisenlaisessa ympäristössä olisi jotenkin – jotakin? Helpompaa? Onko lapsen kanssa keskustassa asuminen tapa vai statement? Miksi lähiö ei innosta? Huom. Tarkoitan lähiöllä myös kerrostaloasumista lähiössä. En sentään oleta, että kaikki pitäisi sulloa rivitaloon tai vastaavaan.

Me muuten teemme säännöllisesti ajeluretkiä sen entisen keskustatalon nurkille. Haaveilemme, että kun naketit lennähtävät kotoa, saamme eläköitymiskodin vanhasta tutusta kaunottaresta. City-mummola mahdollisille lapsen lapsille :)

4.7.2013

Under construction

Ajattelin tuunata tuon yläpalkin kuntoon ja vähän muutenkin päivittää blogin ulkoasua. Pitäisihän se tietää, että mitään tähdellistä ei kannata aloittaa kun sähköjänikset ovat samalla planeetalla. Kakkosen maito kaatui Aviomiehen uusimman Tekniikan maailman päälle ja Ykköselle tuli huoli "Mitä jos pupu kuolee, äitiiiiii!" Että toisella kertaa sitten. Saattaa mennä tovi.

2.7.2013

Kolmevuotias murrosikäinen

Jos ei tietäsi minkä ikäisen tyttölapsen kanssa elämiseen seuraavat kuvaukset liittyvät, voisi päätellä Ykkösen iän vähän metsään.

- Vaihtaa vaatteita useita kertoja päivässä.
- Huutaa taukoamatta pienimmästäkin pettymyksestä "Äiti on tyhmä!"
- Huutaa hieman suuremmasta pettymyksestä "Mä en rakasta sua enää äiti!!
- Huutaa myös melko usein "Mä päätin, että sä et oo enää mun äiti!"
- Huutaa onneksi myös joskus "Äiti mä rakastan sua niin paljon, sä oot ihmeellinen!"
- Maalaa kyntensä katuliiduilla, tusseilla ja oikeastaan millä tahansa väriaineella minkä sattuu käsiinsä saamaan.
- Nirsoilee ruuan kanssa.
- Poseeraa peilin edessä. Tutkii itseään peilin edessä.
- Tanssiin joka paikkaan musiikin tahdissa. Tanssii joka paikkaan myös ilman musiikkia.
- Kommentoi poikia tyyliin "Mikael on tyhmä, sillä on pyssy." Vaihtoehtoisesti lause voi kuulua "Mikael on iiiiihana, se pyysi mua sen kanssa keinumaan."
- Toteaa jatkuvasti kuinka iso ja taitava hän on.
- Harmittelee pyöräilyä harjoiteltaessa sitä, että tukka menee huonosti kypärän alle.
- Käyttää taukoamatta omituisia ilmaisuja kuten "ihkuu", "OoÄmKaad" (Risto Räppääjä ja Viileä Venla opettaa paljon ja jotenkin se on niin paljon kivampi kun pastellipiirretyt), "Mä en kestä!". Kaikki lausutaan erittäin voimakkailla äänenpainotuksilla.
- Suggeroi itsensä nanosekunnissa totaaliseen aatiaan ja laulaa em. elokuvan laulua "Mulla ei oo koskaan ollut yhtään sydänystävää, oon aina se ylimääräinen, aina yksin jään". Teatraalisuus saattaa mennä niin pitkälle, että laulu johtaa lopulta itkun tuhertamiseen jossain nurkassa ilman pienintäkään ulkopuoliselle näkyvää syytä. Olen jo ehtinyt monet kerrat miettiä, voiko tämän ikäinen oikeasti kokea niin vai toistaako hän elokuvan kohtausta ja opettelee tunteita eläytymällä.

Ollessani itse kolmevuotias potkin jossain käpyjä enkä todellakaan tiennyt kynsilakan tai englannin kielen olemassaolosta. No, eipä ollut dvd-soitinta eikä iPadia, joten olin vähän eristyksissä ulkomaailmasta. Onneksi oli kaikki muutkin. Todennäköisesti en myöskään puhunut niin paljon, että olisin pystynyt esittämään tunnetilojani verbaalisesti noin tehokkaasti.



Jotenkin tämä liikuttava pikkuvanhuus on vaan yksi osoitus siitä, miten maailma tulee nykyisin päälle kaikin tavoin tosi nuorena. Osa tästä meillä selittynee Ykkösen virtuoosimaisilla tarinaniskemistaidoilla, mutta iso osa on ulkopuolelta opittua. Väitän kuitenkin sitkeästi, ettei meillä tuijoteta "normaalia" enempää telkkaria, aikuisten ohjelmat eivät pyöri nykyisin koskaan taustalla (en ole itse katsonut kuukausiin mitään sarjaa tai sarjatonta, en edes juurikaan uutisia) tai että itse keskittyisin jotenkin ulkonäköön ja kynsien viilailuun. Mutta medioituminen on niin vankkaa ja kaikkialta ympärille hyökkäävää, että niitä kuuluisia vaikutteita vaan tulee. Ja ympäristöstä tietysti muutenkin.


Kaikki tämä on toki ajan henkeä, mutta se on hämmentävää. Pieni on välillä niin ison kuuloinen, mutta ymmärrystä ei ole näihin asioihin yhtään sen enempää kuin täysin tietämättömillä ipanoilla silloin seitsemänkymmentäluvulla. Neiti kuulostaa isoilta, mutta on ihan syliteltävä vauvan nökerö.
--

Mitä ihmettä mun päässä on liikkunut, kun katkaisimme siivoojan kesäksi. Puolentoista kuukauden tauon tuoma säästö ei kompensoi millään sitä kiukun määrää, jonka puolikuntoinen koti jota kukaan ei jaksa/ehdi/viitsi siivota aiheuttaa. Voisin käyttää päivät paremmin kuin siivoamalla tai kiukuttelemalla siivoamisesta. Tämänkin kokoisen kortteerin siivoaminen on muuten ihan kohtuullinen haaste näiden sähköjänisten pyöriessä nurkissa ja miehen viettäessä sairaalassa järjettömiä aikoja kesälomien pyöriessä.
--

Kakkosen kanssa vedettiin riita puoliksi. Korvat eivät ole vieläkään parantuneet, joten ne vaativat antibioottikuurin. Kolmannen putkeen. Alkaa ne oikeat putket jo houkuttaa. Mutta tämä kuuri on nyt vähän vahvemmalla annostuksella. Pidempänä sama lääke olisi hoito borrelioosi-epäilyynkin. Infektiolääkärin konsultaation jälkeen on todennäköistä, että kyseessä ei ole punkin purema. Jälki näyttää samalta, mutta punkin puremaan liittyvä ihottuma (rinkula) laajenee ja kestää pidempään. Edellisen korvatulehduksen antibiootti on kuitenkin vaikuttanut vielä pureman aikaan, joten suojaa tulee sieltäkin. Joten Kakkonen vetäisee nyt tämän rahtusen tehostetun korvakuurin, mutta ei niin pitkää kuuria kuin virallinen borrelioosiepäilyn hoito vaatisi. Vasta-aine kokeissa käymme kuitenkin kuukauden päästä, sitten saadaan varmuus suuntaan tai toiseen. Tulipa säätöä, jossa luonteelleni poiketen en toimi (emmekä me yhdessä toimi) täysin suositusten mukaan vaan luotan nyt johonkin intuitioksi tulkittavaan sen pureman suhteen.