Lähiö rules vai kuinka?

Olen joutunut seuraavassakin asiassa tunnustamaan, että maailma muuttuu.

Ennen lapsia asuimme paikallisessa keskustassa, tämän kaupungin ehkä kauneimmassa talossa. Sellaisessa jugend-henkisessä vanhassa ja arvokkaassa kivitalossa, jonka porraskäytävä oli kaikuva, maalattu ja lavea, hississä saattoi istua mahonkipenkeillä ja huonekorkeus hipoi taivaita, tai no ainakin lähes neljää metriä. Meillä oli sata avaraa neliötä erkkerillä, mutta huoneita oli vain kaksi, hissiin ei mahtunut rattaita, parveketta ei ollut ja pyllyn pesu vessassa olisi vaatinut jo taituruutta. Päätimme muuttaa lähiöön.

Vaihtoehtona olisi toki ollut käytännöllisempi koti keskustassa. Mutta kun elämäntapa oli muuttumassa muutenkin lopullisesti, muuttukoon sitten kunnolla, ajattelimme. Päädyimme uutuuttaan hohtavaan lähiöön, jonka olemassaolosta kummallakaan ei ollut edes tietoa. Uusia matalia kerros- rivi- ja paritaloja keskellä peltoa, kolmen kilometrin päässä keskustasta. Tarhaa ja markettia siinä näköetäisyydellä. Puistoja joka kulmassa ja omassa taloyhtiössä yli 30 lasta. Olihan muutos.

 Alkuun hirvitti. En osannut pistää meitä moodiin rivitaloperhe. Tai virallisesti erillistaloperhe. En osannut kuvitella itseäni kuopsuttamaan pihaa, leikkaamaan edes nurmea. Hiekkalaatikkoelämä tuntui suuremmalta muutokselta lähiössä kuin keskustan urbaanissa puistossa.

Nyt en tietenkään vaihtaisi asumismuotoa muuhun (vaikka täysin epärealistisesti haaveilen omakotitalosta lähellä keskustaa) enkä ymmärrä, miten kaikki eivät kansoita lähiöitä lasten syntyessä. Tai ilman lapsia.

Meillä lähiöplussat kulminoituvat yhteen (tai kahteen) asiaan: tämä on ihan halvatun helppoa ja käytännöllistä.

Otetaanpa esimerkkejä:

- Kodinhoitohuone omalla ulko-ovella = vaunuajan taivas, kura-aikojen must.
- Ipanat voi periaatteessa päästää ovesta vain ulos, kohta niitä voi vehdata ikkunasta samalla kun surffaa netissä vääntää ruokaa.
- Päiväuni-ikäisen voi nukuttaa parvekkeella, katoksessa, pihassa tai lenkkipolulla.
- Vaikka lähiössäkin pitää pukea samat kuravaatteet ja kestää rimpuilu, ei urakan jälkeen tarvitse varsinaisesti lähteä enää mihinkään. 
- Piha on täynnä eri-ikäistä väkeä, pääosin isossa taloyhtiössä löytyy joka ikäpolvelle omanikäistä tai samanhenkistä seuraa.
 - Leikkipuistoja on sadan metrin säteellä kolme, kun sektoria laajennetaan vaikka kilometriin on tulos jo noin 10. Ja juu, tiedän että kaupungissa on paljon puistoja ja paikkoja hengailtavaksi.
- Juoksu, pyöräily, liukumäki, lumileikit, uima-altailut, piiloset, luistelu, hiihto, pulkkamäki etc. ovat välittömästi oven ulkopuolella.
- Grillaus ja terassilla hengailu.
- Puutarha-aktiviteetit ja minimääräinen viljely- tai kasvatus.
- Mainitsinko jo, että ipanat voi vaan päästää ovesta ulos juoksemaan ja purkamaan energiaa. Vielä kun oman pihan ympärillä olisi sähköaita, järjestelty olisi taivas.
- Uhrautumalla ulos keskustan sykkeestä saa myös usein hankittua samaan rahaa lisää tilaa. Meillä 100 epäkäytännöllistä (mutta ah niin kaunista) neliötä vaihtui 140 äärikäytännölliseen, nykytekniikalla varustettuun neliöön parinkymmenen tuhannen välirahalla. Järkevää eli hyvin epätyypillinen siirto meikäläiselle.
- Lähiön uinuvilla kaduilla syntyy illuusio ympäristön turvallisuudesta. 

Pienikin piha on monitoimiareena.

Toki keksin liudan syitä, miksi lähiöityminen ei ymmärrettävästi innosta kaikkia. Usein tarvitaan auto. Piha ei ole kaikkien juttu. Sijainti ei natsaa. Pientaloasuminen on liian yhteisöllistä, naapuri on tässä enemmän liki kuin helposti kasvottomassa kerrostalossa. Joutuu hommiin. Keskustassa on fiilistä. Lähiö on tylsä mesta. Kerrostalokin on käytännöllisyyttä.

Rahaa en varsinaisesti hyväksy perusteeksi puolesta tai vastaan. Yleensä kaupungin keskusta on kalliimpaa aluetta. Enkä tarkoita lähiöitymisellä automaattisesti suurempaa asuntoa. Samalla rahalla voi asua erilaisissa paikoissa.

Nämä lähiöasumisen riemut ovat erityisesti mielessä nyt kesällä, kun ilmoja on pidellyt ja tyypit ovat ruoka-aikoja ja yöunia lukuun ottamatta käytännössä kaiken ajan ulkona. Meillä näin ei olisi keskustassa. Toistan itseäni - ulkoilua varten ei tarvitse lähteä minnekään. Ovi auki ja hus. Järjettömän helppoa. Koska helppouden tavoittelu on näköjään meikäläisen vanhemmuuden kulmakivi, ihmekös tämä että innostaa.

Lisäksi vielä joskus koittaa kesä, jolloin oma ulkoaikani ei mene vahtimiseen ja karkaavan Kakkosen perässä ravaamiseen. Silloin pääsen kunnolla nyt jo innostusta herättäviin pihahommiin. Nyt nurmikko leikataan silloin kun muistetaan ja kaikki on vähän sinne päin - repsottavaa. Jänikset söivät viimeisenkin omanapuun rangan ja voikukka rehottaa joka välissä. Myyriäkin on terassin alus pullollaan.

Huolimatta ajan ja taitojen puutteesta olen onnistunut kasvattamaan penkillisen kukkia.

Tehdään tästä nyt kunnon vastakkainasettelu. Minua kun oikeasti kiinnostaa lapsellisten keskustaperheiden järjestelyt. Onko tämä lähiöhelppouden harha vain omassa päässäni. Ajatteletteko ikinä, että toisenlaisessa ympäristössä olisi jotenkin – jotakin? Helpompaa? Onko lapsen kanssa keskustassa asuminen tapa vai statement? Miksi lähiö ei innosta? Huom. Tarkoitan lähiöllä myös kerrostaloasumista lähiössä. En sentään oleta, että kaikki pitäisi sulloa rivitaloon tai vastaavaan.

Me muuten teemme säännöllisesti ajeluretkiä sen entisen keskustatalon nurkille. Haaveilemme, että kun naketit lennähtävät kotoa, saamme eläköitymiskodin vanhasta tutusta kaunottaresta. City-mummola mahdollisille lapsen lapsille :)