Keskeneräiset projektit

Tämän vuoden teemana on ollut muutos. Lapset kasvaa, työpaikat vaihtuu, oma olo elää ja sitä rataa. On ollut niitä ruuhkavuosia melko isolla R:llä. Kesken on edelleen moni asia. Listataanpa.

Työsuhdesoppa
Edellisen työpaikan irtisanomisesta alkanut kiista ei ole lähimaillakaan ratkaisua. Korvausvaatimuskierrokset ja niitä seuranneet vastineet eivät johtaneet tulokseen eivätkä tässä vaiheessa siihen korvaukseen. Kesän jälkeen asia lähtee ilmeisesti haasteen muodossa eteenpäin. En ikinä olisi uskonut, että asiassa mennään näin pitkälle, mutta toisaalta ymmärrän yrityksen logiikan. Mitä sitä turhaan taipumaan, katsotaan kenen kantti kestää pisimmälle. Mitään hävittävää ei kiistämisessä yritykselle ole ennen kuin asia on oikeudessa.

Kärsimättömälle luonteelle lakiprosessin kulku on ollut todellinen oppimisen paikka. Suurin oppi on ollut se, että nämä asiat eivät ratkea päivässä, parissa eikä ihan kuukausissakaan. Kun junnataan, perustellaan ja heitetään välillä lokaakin, olen joutunut todella miettimään, olenko valmis seisomaan periaatteideni takana. Välillä olen ollut valmis heittämään pyyhkeen kehään, mutta aina kun saan muistutuksen siitä, että laittoman irtisanomisen peruste on siellä pohjalla olemassa, päätän että periaatteen vuoksi taistelen loppuun asti. Koska olen yleensä työyhteisössä se epäkohtien esiin nostaja ja muidenkin puolesta barrikadeille nouseva puolustaja, miksi en puolustaisi omaa oikeuttani kun kerrankin on tosi kysessä. Helpompi olisi luovuttaa kun elämä on kuitenkin mennyt jo eteenpäin. Mutta jos en veisi asiaa loppuun asti, olisi se jälleen yksi osoitus siitä, että suurempi eli yritys voi jyrätä ja kohdella työntekijöitä mielivaltaisesti. Joten mesominen jatkukoon kävi miten kävi.

Iso osa sopan ylikiehuntaa on se, että viestintä oman juristini kanssa on niin hanurista kuin olla ja voi. Olen juuri tässä kriittisessä yhteydessä onnistunut liittoutumaan ihmisen kanssa, jonka kommunikointityyli ei voisi olla enempää eri planeetalta. Siitä ei hyvää seuraa kun laitetaan samaan soppaan yksi runsaspuheinen (ja tekstinen), analyyttinen rönsyilijä ja niukkalinjainen pilkuntarkka minimalisti. AIikumpi minä olen, ehhehheh. Erittäin opettavaista tämäkin. Jopa niin, että olen joutunut turvautumaan tulkkiin (Aviomies) ymmärtääkseni, miten tämä homma nyt meni ja mitä sovimmekaan.



Laillinen kuvituskuva ; )

Parantuminen

Pääosin meikäläisen on erittäin vaikea muistaa, että olen edelleen vakavasti sairas. En oikein osaa edes kirjoittaa vakavasti sairas, tekee mieli laittaa vakavasti lainausmerkkeihin tai pehmentää sitä sanalla melko. Fyysisesti minua ei vaivaa mikään, mihinkään ei satu. Päässä on kuitenkin kaksi valtimoa edelleen tukossa. Syön päivittäin niin paljon lääkkeitä verenohennuksesta kolesterolilääkkeeseen (ilman korkeaa kolesterolia) että tarvitsisin kunnon mummojen dosetin. Ramppaan verikokeissa ja joudun mm. juuri nyt joudun miettimään, miten oireileva (tulehtunut) juurihoidettu hammas operoidaan. Otetaanko vuotoriski vai jätetäänkö verenohennus tauolle ja valitaan mieluummin riski tukoksen mahdollisesta reagoinnista.

Liikkua saan jo lähes normaalisti, mutta pelkään liian kovaa rasitusta ja sitä mahdollisesti seuraavaa pääkipua. Olen juossutkin, sellaisia hädin tuskin lenkiksi kutsuttavia kolmesta viiteen kilometriä lyhyitä lenkkejä. Kunto antaisi myöten, uskallus ei.

En oikeastaan uskalla urheilla enempää, koska pelkään pääkipua. Pelkään kyllä välillä muutenkin. Pelkään olla yksin ja pelkään olla yksin lasten kanssa. Pelkään, että saan jonkun epämääräisen kohtauksen autossa, kaupan kassalla tai yksin kotona. Samalla olen joutunut kuitenkin hyväksymään sen, että en voi jatkuvasti pelätä ja varoa. Tässä on elettävä ja uskottava. Ykköselle olen kuitenkin opettanut, että jos äidille tapahtuu jotain kun isi ei ole kotona, avaa ovi ja mene pimputtamaan naapurin ovikelloa.

Toipumisen kannalta minun pitäisi kuitenkin ryhdistäytyä pitämällä parempaa huolta itsestäni. Toipumisen kannalta tässäkin pätee se normaali yhtälö: terveellistä ravintoa (retuperällä), liikuntaa (retuperällä) ja riittävästi lepoa (retuperälllä).

Seuraava kontrollikuvaus on elokuussa, sitten nähdään mihin suuntaan tilanne on kehittynyt. Paikallisen kaupungin aivoverenkiertohäiriöpotilaiden (aika kiva sana) kotiutustiimi on jo useampaan otteeseen soitellut, miten tämä potilas pärjää. Tarkistuskäyntikin on tulossa. He eivät osaa laittaa minua mihinkään lokeroon tautini ja oireideni kanssa. Yleensä he kohtaavat ihmisiä, jotka opettelevat uudestaan puhumaan ja peseytymään. Silti olen samassa jamassa, olen todellakin aivoverenkiertohäiriöpotilas, ja minua askarruttaa moni sama asia. Suurinpana jossain siellä mielen pohjalla edelleen: voiko tähän vielä kuolla? Haluaisin löytää vertaistukea, mutta sitä ei ole näillä spekseillä löytynyt edes potilasyhdistyksen kautta. Näitä juttuja ei tapahdu ihan liukuhihnalta.

Ettei homma olisi niin yksinkertainen, ovat vaihtoehtoisen diagnoosin kannattajat liittoutuneet ja kuiskutelleet sairaalan käytävillä Aviomiehelle ja ehdotelleet lisätutkimuksia vaimolle. Tämä koulukunta ei suostu hylkäämään teoriaa, jonka mukaan taustalla onkin jokin harvinainen verisuonitulehdus, ja tilanne olisi oikeasti krooninen – ja ihan paska. Äidilläni tällainen harvinaisuus jyllää taustalla, mutta sen ei missään tapauksessa pitäisi olla periytyvä. Oireeni ovat kuitenkin hyvin samankaltaiset ja tässähän geneetikko ja neuroradiologi näkevät mahdollisuuden ”tieteelliseen läpimurtoon”. Katsotaan, saako tämä tutkintalinja jossain vaiheessa kannatusta ja joudunko uudelleen koekaniiniksi.

Kaikki edellinen yhdessä ja erityisesti tuo diagnoosin tietty epävarmuus heittävät välillä aika orvoksi. Että mitä tämä nyt sitten lopulta on? Paskaa tuuria? Vanhenemista? Kärsivällisyysharjoitusta?

Onneksi on kaksi sähköjänistä, jotka pitävät huolen, ettei mutsi tuijota liikaa omaan napaansa. Todellakaan.

Lapset
Normaalien kehittymiseen liittyvien opetusvaiheiden (Kakkonen tutista eroon ja potan käyttäjäksi, nukkumaan isojen sänkyyn jne.) meillä on lapsiin liittyviä saamattomuusasioita, joihin pitäisi ottaa joku roti.
Nukuttaminen. Kakkonen nukahtaa edelleen kuin unelma, mutta Ykkönen pitää samaa vanhaa mölykoulua ja vaatii nukuttamista. Ikinä ei muka ole aikaa (eli voimia) kunnon unikouluun, jossa ipana nukahtaisi yksinomaan huoneeseensa. Kun edellisellä kerralla yritin, luovutimme noin kolmantena ilta kun tyyppi noin sadatta kertaa luikerteli ulos huoneestaan.

Äidin tukan repiminen. En taida kehdata edes tunnustaa, että Ykkönen repii edelleen stressilelunaan äidin tukkaa. Siitä saa kuulemma sellaista energiaa, mitä ei saa mistään muualta.. Mitäpä minä olen logiikkaa kiistämään, kun en kerran saa asialle mitään tehtyä. Mutta jos minä nukutan, Ykkönen roikkuu tukassa. Homma alkaa äidin pään silityksenä, mutta kohta on nippu tukkaa neidin nyrkissä ja ote ihan muuta kuin silittävä. Pyöritelkää vaan ihan vapaasti silmiä, tämä on älytöntä.

Eineksistä eroon. Kakkonen syö noin kuutta ruokalajia ja puuroa lukuun ottamatta mikään niistä ei ole äidin, isin, mummon tai naapurin koiran laittamaa. Se on sitä ”Äitien tekemää”. Niistä paketeista, kebakoista ja nugeteista kyllä maistuu, ***kele. Saisihan tuo syödä perunasoselaatikkoa vaikka rippikouluun asti, mutta kohta alkaa päiväkoti ja siellä olisi kaksivuotiaan ihan hyvä tehdä muutakin kuin huutaa ruokapöydässä kuuluvasti ”Yäk!”.

Yleiskuri. Meidän lapset ovat niitä, jotka juoksevat vapaana Kitymarketin käytävillä ja melskaavat ravintoloissa. Ne on ihanan reippaita, iloisia ja sosiaalisia, joten olen antanut niiden pääosin mellastaa. Kun ei he missään karkkihyllyssä roiku kiinni kitisemässä. Mutta olisihan se kiva, että nämäkin kaksi istuisivat välillä hiljaa paikallaan (ai niin ne oli tosiaan lapsia) ja söisivät rauhassa tai kulkisivat sievästi ostoskärryn kupeessa. Miten se voikin olla niin, että silloin kun omat lapset meuhaa, kaikki muut ipanat istuu tyynesti niissä kärryissä, rattaissa kaupassa (never!) tai kulkee vanhempien kanssa käsi kädessä ilman juoksuaskelia.  

Kierukka
Sitä ei ole, mutta pitäisi olla. Kolmatta ei nimittäin tule. Sairastuminen siirsi hankintaa. Piti ensin toipua ja sitten varmistaa tässä tilanteessa hormonien sopivuus ja ja ja.. No need to say more, mutta hankintalistalla.

Tai no, naurattaahan se vähän edelleen, että tuhansia ja taas tuhansia ensimmäisen ipanan alkuunsaattamiseen käyttänyt pari kaipaa kipeästi kierukkaa..

Blogi
Se piti tuunata, mutta se jäi. Ja jää vielä pitkäksi aikaa. Saan tuunata duunissa ihan riittämiin. Ihan yhtä vaiheessa kuin koko tämän tädin elämä.

--

Aika moni muukin asia on tosi vaiheessa, kuten kotona kaikki. Mutta keskeneräisyyteen on niin tottunut, että saattaisi mennä pasmat sekaisin, jos joku ”projekti” valmistuisi.