Voihan joulu

Joulu on hirrrrveeen kiva juhla, oikeasti. Kahden minilapsen työssäkäyvänä (toistaiseksi, toim. huom.) äitinä, jouluun valmistautuminen on rahtusen haastavaa. Toki teen yleensäkin asiat melko viime tinkaan ja sinne päin, mutta tänä vuonna erityisesti. Olen jo nyt lähetellyt tekstareita tai maileja sukulaisille ja kummilasten äideille, että paketit saattaa olla myöhässä ja kortteja ei todennäköisesti tule. Onneksi olen saanut sympatiaa vallitsevien olosuhteiden johdosta, joten voin suosiolla luovuttaa. Risoo se silti ihan, koska minulla on tietenkin päässäni ideaalikuva meidän joulusta. Se kuva sisältää lähinnä siistin kodin, noin kaksi koristetta, tunnelmavalot joka terassilla ja gastronomisia kokeiluja ilman lanttulaatikkoa ja rosollia.

Hetken aikaa elättelin mielessäni ajatusta jopa niistä mielipiteet jakavista itse kuvatuista joulukorteista, mutta a) en todellakaan saa lapsia inhimillisissä tamineissa samaan kuvaan pysymään paikallaan, b) inhoan heiluvia sinne päin kuvia, jotka ovat ainoita kuvia joita meidän sakista on mahdollista näillä taidoilla saada, c) en keksi, millä kuvasta saisi jouluisen, kun en ole tyypillisen joulusomistuskrääsän ystävä ja voisin käyttää korttina yhtä hyvin lapsia kahluualtaassa ja d) suhtaudun edelleen ristiriitaisesti ajatukseen lähettää kaikille kerran vuodessa lapsia esitteleviä poseerauskuvia. Viimeinen kohta juontaa juurensa lapsettomuustaustaan, jonka vuoksi olen edelleen kovin tunnusteleva ja mietin, kenelle lapsista voi edes korttimuodossa hehkuttaa. No, onneksi tuo juna meni jo ja perille ehtivät vain kalliin maksun valmiit kortit pikanimmareilla. Eikä kohta ehdi enää nämäkään kortit.

Muuten hoitamatta on: osa kummilasten lahjoista ja niiden postittaminen (eivät vissiin enää ehdi), mummojen ja oman äidin lahjat, starttijoulun valmistaminen omalle äidille, koska menemme anoppilaan, siivous kaikissa muodoissaan, useiden viikkojen pyykkien pesu, leipomiset, ne kortit ja verukkeiden keksiminen sille, että lähisuvun odottamat valokuvakirjat ovat taas myöhässä. Vallitsevien olosuhteiden johdosta hukassa on myös joulurauha, ainakin mikäli Aviomieheltä kysytään. Se hoitunee, jos sirkus töissä saadaan ratkaistu edes välivaiheeseen.

Kun tuon listan kirjoitti ylös, ei homma tunnukaan niin katastrofaaliselta. Kummit ja mummot pitää hoitaa, mutta muuten olemme menossa valmiiseen pöytään, joten mitä tässä stressaamaan. Miksi minä oikeasti vaalin päässäni jotain suunnitelmaa joulusta, josta en edes tiedä mitä se sisältää? Olisiko niin, että kun jouluna kuuluu töhöttää ja suunnitella ja ennen kaikkea stressata, yritän tehdä niin, vaikka ei ole mitään syytä? Eihän tässä nyt lopullisesti ole vielä mitään ryssitty. Yritän (tässäkin) asiassa tehdä itseni tärkeäksi puhisemalla kiireistä. Olenhan minä sentään laittanut valkoisen vanerikuusen viinikaapin päälle. Se on jo joulua se!  Ipanat riekkuu ja pukki kulkee, portviini lämmittää ja lähijengi on koossa, ei kai muuta tarvitse?

Tiedän yhden, joka odottaa jotakin nimeltä joulu, vaikkei ihan vielä ymmärrä, mikä se on. Mutta koska niitä paljon puhuttuja tonttuja ei kuitenkaan ole näkynyt, hän on päättänyt itse olla sellainen. 

- Äiti, miten niin pitää olla punainen pipo? Valkoinen on tosi kaunis väri ja tässä on tupsu ja mummun tossut on lämpimät, ettei varpaita palele ulkona. Ja kyllä tontutkin saa lahjoja äiti.

* Tässä oli kuva tontusta. Poistin sen, koska törmästin aiheeseen nimeltä äitibloggaajan etiikka. Tietenkin se herätti ajatuksia, ajattelen hyvin pitkälti samoin, vaikka olenkin tehnyt toisin. .

Mutta. En ole varma, mitä asiasta lopulta ajattelen. Tekeekö harmittomalla kuvalla oikeasti hallaa, vaikka lapsi ja perhe olisi tunnistettavissa? Ylittyykö lapsen tahto myös silloin, kun vanhemmat lähettävät 200 lapsikuvallista joulukorttia puolituntemattomille henkilöille suvun lisäksi?

YT-aktivisti täällä taas päivää

Seuraa lisää yt-neuvotteluhenkistä paasausta, mutta nyt näkökulma aiheeseen on nainen, äitiys ja työ ja syrjintä. Ensimmäiseksi suosittelen jokaista työssäkäyvää ja lapsia harkitsevaa, äitiys- tai perhelomailevaa tai töihin palaavaa naista lukemaan tämän linkin perhevapaalta palaavan paluusuojasta.

Minä olen siis tilanteessa, jossa työnantajani on kiertänyt perhevapaalta töihin palaavan paluusuojaa odottamalla viikon paluuni jälkeen ennen yt-neuvottelujen käynnistämistä. Tilanteeni menee kaikilta osin oheisen linkin kaltaiseen tilanteeseen, mutta en kuitenkaan ole sellaisenaan paluusuojan piirissä. Onneksi työnantaja on tässä sopassa ryssinyt kuitenkin monta muutakin asiaa, joihin neuvotteluissa ja ehkä lakimiesten jatkokahvitteluissa joudutaan palaamaan. Olen pistänyt niin urakalla kapuloita rattaisiin, että neuvotteluaikaa jouduttiin pidentämään, koska esimieheni eikä yrityksen toimitusjohtaja osaa esittää vastauksia kysymyksiini (lainmukaisiin). He eivät myöskään ole pystyneet esittämään riittäviä perusteita aikomiinsa toimenpiteisiin eli irtisanomiseen tai ulkoistamiseen. Lisäksi työantaja on syyllistynyt töihin paluustani lähtien syrjintään, koska minkään tason esimies ei ole yrittänytkään käydä paluuni jälkeen läpi työtehtäväni tai yrityksen tilannetta, tehtäviä on siirretty määräaikaiselle eikä esimiestä kiinnosta käydä työnjakoa läpi. Sinänsä on ihan kiva hengailla ja hoitaa proggiksia vasemmalla kädellä vähän sen mukaan, mitä sattuu eteen tupsahtamaan. Mutta perhevapaalta palaavan ohittaminen työtehtävissä on syrjintää, jos työantaja ei puutu tilanteeseen eikä pyri löytämään työntekijälle muuta vastaavaa tehtävää.  

Tilanne on siis täysin auki. Ihan leppoisat joulunodotukset tässä. Mutta en valita. Saan ensimmäisen palkkani perjantaina, loma koittaa viikon päästä ja sitten saa ahtaa lisää juustoa ja suklaata. Poikkeuksellisesti en ole joulun aikaan myöskään raskaana (koputan puuta) tai kohtaamassa keskenmenoa, joten voin vetää kaksin käsin myös graavia kalaa ja mätiä. Viinistä nyt puhumattakaan.

Tämän kirjoituksen pointti ei ollut kuitenkaan varsinaisesti edes todeta tätä työtaistelun tilannetta vaan pohtia tätä aiheeseen syntynyttä uutta näkökulmaa. Nimittäin jo mainitsemaani syrjintää. Olen toki ollut tietoinen siitä, että maailma ei ole reilu paikka kaikille. Olen kuitenkin ollut harvinaisen laput silmillä -kulkija, joka ei ole nähnyt tai tunnistanut syrjintää ympäristössään. Nyt olen kuitenkin lain määritelmän (ja todellisen työpaikalla kohtelun) muodossa oppinut ymmärtämään, mitä se on.

Oma tilanteeni ei ole varmastikaan lähelläkään sitä, mitä etnisen taustan, ulkonäön tai vaikkapa vamman vuoksi ihmiset joutuvat kohtaamaan. Mutta nämä viikot ovat osoittaneet, miten syrjintä oikeasti toimii. Miten syrjintään syyllistyvät henkilöt jättävät kertomatta tärkeää tietoa tai kertovat minulle kuuluvat asiat muille. Miten he jättävät vastaamatta yksinkertaisiin maileihin tai selvityspyyntöihin, miten he keskustelussa vähättelevät hyvin perustelemiani kysymyksiä tai kommentteja. Miten he siirtävät minulle kuuluvia asioita ilmoittamatta muille. Miten he aikuiset ihmiset (sekä esimieheni että hänen esimiehensä eli yrityksemme toimitusjohtaja) jättävät tervehtimättä.

Koko tämä kohtelu ja yt-neuvotteluksi naamioitu tilanne on farssi, joka faktisella tasolla naurattaa. Samalla se kuitenkin tunnetasolla tuntuu juuri siltä, mitä se on. Syrjinnältä. Blokkaukselta. He eivät halua leikkiä minun kanssani ja se tuntuu ihan samalta kuin penskana, kun jäi ilman paria tai joku totesi ”ettei me nyt leikitä sun kaa”. Huolimatta siitä, että ymmärrän, mitkä voimat taustalla vaikuttavat, mieleni tekee jatkuvasti kysyä, miksi minä. Ehkä se vaikuttaa jopa itsetuntoon. Hetkittäin pohdin, olenko alkuunkaan sellainen tyyppi ja työntekijä, joka luulen olevani.

Minä olen aika vahva ihminen, eikä tämä hetkittäisiä kuohahduksia lukuun ottamatta hetkauta minua suuntaan eikä töiseen. Saan päinvastoin voimaa ”neuvotteluun” siitä, että hommat ovat näin läpinäkyvästi persiillään. Mieli on toki tehnyt luovuttaa ja todeta että ihan sama. Periaatteesta aion kuitenkin taistella loppuun asti ja kaatua saappaat jalassa, vaikka tulos ei alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeaisikaan. Ymmärrän nyt kuitenkin erittäin hyvin sen, että suurin osa ei osaa, uskalla tai jaksa puolustaa itseään ja paviaanimaiset työnantajat tai muut kiusaajat saavat mennä sieltä mistä aita on matalin ja kääriä voitot. Se jos mikä vituttaa.

Tässä tilanteessa on oikeasti hyvää se, että minun on nyt mahdollisuus pohtia ihan luvan kanssa, mitä haluan isona tehdä. Mitä haluan ihan todella. Freelanceriksi? Yrittäjäksi? Samoihin töihin muualle? Millaiseen organisaatioon (niin kuin sen voisi valita)? Täydennyskouluttautumaan? Jatko-opiskelijaksi? Täysin uudelle uralle? Kotiäidiksi (vitsivitsivitsi)? Maailma on pullollaan mahtavia tarinoita ihmisten suurista ratkaisuista, heittäytymisistä ja uusien suuntien etsimisestä. Ymmärrän, että minulle tarjotaan tässä kylkiäisenä mahdollisuutta johonkin samanlaiseen, mutta mitä ihmettä se voisi olla. Visio on vielä hieman hukassa. Aviomies tuskin innostuu sapattivuodesta jollakin palmusaarella. Eikä siitä saa juuri rahaakaan.

Vuoden paras dieetti?


Kuuluin Ykkösen raskauden jälkeen siihen kategoriaan, jota imettäminen ei laihduttanut. Mystisesti Kakkosen jälkeen imettäminen taas laihdutti tehokkaasti lähes 15 kg yhdeksässä kuukaudessa. Saattoi toki johtua siitä, että Kakkonen hotki rinnoista enemmän kuin Ykkönen huolimatta siitä, että herra viihtyi rinnalla maksimissaan 10 minuuttia. Olisiko  imenyt suoraan rasvaa? Joka tapauksessa painon lasku loppui kuin seinään, kun imetys loppui. Jäi ne kuuluisat viisi kiloa.

Nyt ne ovat kuitenkin kadonneet ja olen jo oikeastaan tahtomattani miinuksen puolella. Mitä ei toki olemuksesta huomaa, koska koostumus on muuttunut ja myös hoikkana voi olla pelkkää tutisevaa ympärivartaloista pehmeyttä. Laiha läski, sanoisi Aviomieheni tähän.

Tilanne on erittäin epäterveellisen elämäntapamuutoksen, ei siis tietoisen laihduttamisen, tulos. Elämäntavan voi kiteyttää seuraavaan: työn aloitus ja jatkuva aamukiire, jatkuva muu kiire, työsuhdestressi, liian suuri kilpirauhaslääkitys ja kaksi alle kolmevuotiasta lasta. Vatsa toimii ja kilot karisee. Ruokavalion osalta noudatan tarkkaan harkittua pecorino&suklaa -dieettiä yhdistettynä lasten ruokien jämiin ja seisten syötyihin leipiin merisuolavoilla. Liikunta on näissä hommissa ihan yliarvostettu juttu. Työhöntulotarkastuksen mukaan kaikki on verenpaineesta veriarvoihin (myös kolesteroli, muut rasva-arvot ja sokerit) kunnossa, joten tässähän on selkeästi kyse erinomaisesta elämäntavasta.



Kuva: www.murrayscheese.com

Jos tuotteistaisin tämän juustoa ja suklaata sisältävän dieetin ja elämänhallinnan jonkinlaiseksi kompaktiksi paketiksi, voisin ryhtyä dieettiguruksi ja työllistää samalla itseni. Pitäisi vaan keksiä dieetille vetävä nimi. Menee harkintaan muiden työllistymisvaihtoehtojen lisäksi. Jos siis tänään myöhemmin tulee fudut.

Hyvä Joulupukki

Ykkönen on kirjoittanut (rahtusen avustettuna) joulupukille ja toivonut seuraavat asiat:

-  prinsessa-pikkarit

-  pieni punainen lapio

-  koira (oletan, että tarkoitti Prisman versiota eikä oikeaa)

-  ruokaa ketulle (kettu on erittäin tärkeä mielikuvitusystävä, mitähän se syö?)

Sovimme, että kolme asiaa saa toivoa, joten tämä neljä on ihan kohtuullinen määrä. Varsinkin, kun yksi lahja ei ole edes itselle.  Jos tämä äiti saisi toivoa kolme asiaa,  ne olisivat:

-  Yleiskone. Sen valinta teettääkin vaikeuksia, killun Kenwood K-Mixin, Kitchen Aidin ja Kenwood Master Chef Titaniumin välillä. En ymmärrä koneista mitään, mutta olisi kiva, jos se tekisi tehokkaasti sämpylätaikinoita ja ehkä pilkkoisikin jotain.)

- Täydellisesti istuvat farkut. Annanko Aviomiehelle koon ja laitan kauppaan? Tämä on utopistisin lahjatoiveista ikinä, ei niitä vaan ole. Tosin tämä joka-alan asiantuntijasivusto ohjaa sellaiset löytämään. Täytyy vissiin muistaa erityisesti kohdat 4, 5 ja 6.

- Uusi työpaikka. Kuinka yllättävä valinta. Kriteereinä TOIMIVA organisaatio, TÄYSIPÄINEN esimies, huippukollegat ja kohtuullinen työmatka. Tämä vasta utopiaa olikin?

 

Tästä viimeisestä toiveesta tulikin mieleen, että se lupaavalta kuulostanut ”you are one of the top candidates for this position” -putiikki ilmoitti, että yritys järjestelee toimintaansa ja yhtiöittää toiminnot uudelleen, joten kaikki rekrytoinnit ovat nyt jäissä. Pah. Siinäpä vasta joululahja olikin.

Tunnustaa hän

Sain jo aikaa sitten tunnustuksen, kiitos vaan Leijonalapsenäiti ja Lupiini. Tässä on ripuli- ja työtaisteluhommat vienyt voimat ja ideat. Mutta otan tämän haasteen vastaan ja kerron nyt todella merkittäviä asioita itsestäni.

Mutta ennen kuin menen taas itseeni, totean, että lapsillekin kuuluu kivaa. Kakkonen parani vihdoin 22 päivän paskomisen jälkeen. Tauti ei kuitenkaan vienyt voimia, koska ipana oppi kävelemään ripulirallin aikaan kypsässä 14 kuukauden iässä. Äidin pieni arka honkkelijaloilla horjuva kalkattaja, sniff. Ykkönen on oma tomera itsensä ja menossa on prinsessa-joka-tanssii-balettia –vaihe. Tämä tarkoittaa, että neitiä pitää puhutella prinsessaksi, kaulassa ja ranteissa on kaikki mahdolliset ympäristöstä haalitut korut ja samalla hän tanssii kädet kauniisti kaarella pyörien ja pyörien ja pyörien ja pyörien... Toisaalta Ykkönen myös totesi eilen ”nyt meni hermot”, jolloin omatunto hieman kolahti ja tunsin tarvetta selitellä. Totesin Ykköselle, että äideiltä välillä menee, kun ne on väsyneitä ja lapset ei aina tottele. Vastaus oli selkeä: ”kyllä minä tiedän äiti, että sinulle käy niin, mutta nyt meni MINULTA hermot.” Selvä, eipä tässä sitten muuta.

Nyt niitä tunnustuksia. Viisikö niitä piti olla?

Eilisen tarkistuslaskennan mukaan omistan yli 50 keittokirjaa. Siihen katsoen teen nykyisin luokattoman vähän ruokaa. Suosikkini tällä hetkellä on Hans Välimäen Mummola, jossa on täydellisiä peruskotiruokareseptejä. Pidän Välimäkeä vähän inhokkina ja ylimielisyyteen kallellaan olevana besserwisserinä, mutta Mummola on saanut minut pitämään kaalilaatikosta ja kuivakakun leipomisesta, joten annettakoon piirteet herralle anteeksi.

Yritän päättää, kumpi on merkillisin työ, jossa olen ollut: seksilinjojen radiomainosten spiikkaus vai DJ-hommat lukion jälkeen parhaan ystävän kanssa. Radiomainosten spiikkausura on tiivistettävissä kahteen muistiin syöpyneeseen versioon ”hei rekkamies, sinä teiden ritari, pistä kumi palamaan ja soita” tai ”kuumat kissat kehräävät, uskallatko koskea”. DJ-hommiakaan ei tehty silloin muinoin ihan samalla kaavalla. Naispuolisilla DJ:n asu näyttää nykyisin olevan linjaa paljettirintsikat ja mikroshortsit, hiustenpidennyksistä ja muista ”avuista” nyt puhumattakaan. Meillä oli kuitenkin kaverin kanssa lappuhaalarit ja t-paita. Lappuhaalareihin kävimme ostamassa käsityökaupasta erilaisia kirkuvan värisiä nappeja, eikä kiilakoroista ollut tietoakaan kun veivasimme tennarit jalassa muuveja Madonna Vogueen. tämän uran ansiosta pääsin kuitenkin keikalle mm. Jämsän Paviljonkiin sellaisten suuruuksien kanssa kuin Kikka tai 90-luvun alun yhden hitin ihme ja nyt jo edesmennyt London Boys, joten valitsen merkillisemmäksi työkseni DJ-hommat.  Pitäisikö lisätä cv:hen?

Käsittämätöntä mutta totta, en ollut kiroillut lasten kuulleen (aika vähän muutenkin livenä) ennen viime viikon ripuli-työrintamastressin yhdistelmää. Toistaiseksi edes matkija-apina Ykkönen ei ole laajentanut sanavarastoaan tähän suuntaan, mitä pidän erinomaisena kasvatuksellisena saavutuksena. Katsotaan, kauanko illuusio vielä säilyy.  

Olen osallistunut Radio Aallon ”mä en oo koskaan kisaan” ja voittanut leffaliput. Piinaan tällä tunnelmaa vapauttavalla kisamuodolla tarvittaessa myös tuntemattomia erilaisissa kekkereissä (joissa en kyllä nykyisin enää käy, mutta silloin joskus).

En suostu asioimaan Lidlissä. Piste. En, vaikka siellä on nykyisin hienot paistopisteet ja hyviä croissanteja ja ruokakin ihan normaalia. Mutta alkuaikojen urbaanilegendat naispuolisten myyjien taukojen laskemisesta kuukautisten aikaan tai ohje kassahenkilöille olla juttelematta asiakkaille, ettei kassalla asiointi kestä liian kauaa, elävät syvällä.

Semmosia. Minä haluaisin kuulla näitä kiertäviä tunnustuksia juuri niiltä henkilöitä, jotka ovatkin jo saaneet haasteet muualta, joten en heitä sitä nyt. Mutta olisipa kiva keksiä joku uusi oiva haaste, kuten oli bloggaajien naturelli kuva-haaste.