Tunnustaa hän

Sain jo aikaa sitten tunnustuksen, kiitos vaan Leijonalapsenäiti ja Lupiini. Tässä on ripuli- ja työtaisteluhommat vienyt voimat ja ideat. Mutta otan tämän haasteen vastaan ja kerron nyt todella merkittäviä asioita itsestäni.

Mutta ennen kuin menen taas itseeni, totean, että lapsillekin kuuluu kivaa. Kakkonen parani vihdoin 22 päivän paskomisen jälkeen. Tauti ei kuitenkaan vienyt voimia, koska ipana oppi kävelemään ripulirallin aikaan kypsässä 14 kuukauden iässä. Äidin pieni arka honkkelijaloilla horjuva kalkattaja, sniff. Ykkönen on oma tomera itsensä ja menossa on prinsessa-joka-tanssii-balettia –vaihe. Tämä tarkoittaa, että neitiä pitää puhutella prinsessaksi, kaulassa ja ranteissa on kaikki mahdolliset ympäristöstä haalitut korut ja samalla hän tanssii kädet kauniisti kaarella pyörien ja pyörien ja pyörien ja pyörien... Toisaalta Ykkönen myös totesi eilen ”nyt meni hermot”, jolloin omatunto hieman kolahti ja tunsin tarvetta selitellä. Totesin Ykköselle, että äideiltä välillä menee, kun ne on väsyneitä ja lapset ei aina tottele. Vastaus oli selkeä: ”kyllä minä tiedän äiti, että sinulle käy niin, mutta nyt meni MINULTA hermot.” Selvä, eipä tässä sitten muuta.

Nyt niitä tunnustuksia. Viisikö niitä piti olla?

Eilisen tarkistuslaskennan mukaan omistan yli 50 keittokirjaa. Siihen katsoen teen nykyisin luokattoman vähän ruokaa. Suosikkini tällä hetkellä on Hans Välimäen Mummola, jossa on täydellisiä peruskotiruokareseptejä. Pidän Välimäkeä vähän inhokkina ja ylimielisyyteen kallellaan olevana besserwisserinä, mutta Mummola on saanut minut pitämään kaalilaatikosta ja kuivakakun leipomisesta, joten annettakoon piirteet herralle anteeksi.

Yritän päättää, kumpi on merkillisin työ, jossa olen ollut: seksilinjojen radiomainosten spiikkaus vai DJ-hommat lukion jälkeen parhaan ystävän kanssa. Radiomainosten spiikkausura on tiivistettävissä kahteen muistiin syöpyneeseen versioon ”hei rekkamies, sinä teiden ritari, pistä kumi palamaan ja soita” tai ”kuumat kissat kehräävät, uskallatko koskea”. DJ-hommiakaan ei tehty silloin muinoin ihan samalla kaavalla. Naispuolisilla DJ:n asu näyttää nykyisin olevan linjaa paljettirintsikat ja mikroshortsit, hiustenpidennyksistä ja muista ”avuista” nyt puhumattakaan. Meillä oli kuitenkin kaverin kanssa lappuhaalarit ja t-paita. Lappuhaalareihin kävimme ostamassa käsityökaupasta erilaisia kirkuvan värisiä nappeja, eikä kiilakoroista ollut tietoakaan kun veivasimme tennarit jalassa muuveja Madonna Vogueen. tämän uran ansiosta pääsin kuitenkin keikalle mm. Jämsän Paviljonkiin sellaisten suuruuksien kanssa kuin Kikka tai 90-luvun alun yhden hitin ihme ja nyt jo edesmennyt London Boys, joten valitsen merkillisemmäksi työkseni DJ-hommat.  Pitäisikö lisätä cv:hen?

Käsittämätöntä mutta totta, en ollut kiroillut lasten kuulleen (aika vähän muutenkin livenä) ennen viime viikon ripuli-työrintamastressin yhdistelmää. Toistaiseksi edes matkija-apina Ykkönen ei ole laajentanut sanavarastoaan tähän suuntaan, mitä pidän erinomaisena kasvatuksellisena saavutuksena. Katsotaan, kauanko illuusio vielä säilyy.  

Olen osallistunut Radio Aallon ”mä en oo koskaan kisaan” ja voittanut leffaliput. Piinaan tällä tunnelmaa vapauttavalla kisamuodolla tarvittaessa myös tuntemattomia erilaisissa kekkereissä (joissa en kyllä nykyisin enää käy, mutta silloin joskus).

En suostu asioimaan Lidlissä. Piste. En, vaikka siellä on nykyisin hienot paistopisteet ja hyviä croissanteja ja ruokakin ihan normaalia. Mutta alkuaikojen urbaanilegendat naispuolisten myyjien taukojen laskemisesta kuukautisten aikaan tai ohje kassahenkilöille olla juttelematta asiakkaille, ettei kassalla asiointi kestä liian kauaa, elävät syvällä.

Semmosia. Minä haluaisin kuulla näitä kiertäviä tunnustuksia juuri niiltä henkilöitä, jotka ovatkin jo saaneet haasteet muualta, joten en heitä sitä nyt. Mutta olisipa kiva keksiä joku uusi oiva haaste, kuten oli bloggaajien naturelli kuva-haaste.