Voihan joulu

Joulu on hirrrrveeen kiva juhla, oikeasti. Kahden minilapsen työssäkäyvänä (toistaiseksi, toim. huom.) äitinä, jouluun valmistautuminen on rahtusen haastavaa. Toki teen yleensäkin asiat melko viime tinkaan ja sinne päin, mutta tänä vuonna erityisesti. Olen jo nyt lähetellyt tekstareita tai maileja sukulaisille ja kummilasten äideille, että paketit saattaa olla myöhässä ja kortteja ei todennäköisesti tule. Onneksi olen saanut sympatiaa vallitsevien olosuhteiden johdosta, joten voin suosiolla luovuttaa. Risoo se silti ihan, koska minulla on tietenkin päässäni ideaalikuva meidän joulusta. Se kuva sisältää lähinnä siistin kodin, noin kaksi koristetta, tunnelmavalot joka terassilla ja gastronomisia kokeiluja ilman lanttulaatikkoa ja rosollia.

Hetken aikaa elättelin mielessäni ajatusta jopa niistä mielipiteet jakavista itse kuvatuista joulukorteista, mutta a) en todellakaan saa lapsia inhimillisissä tamineissa samaan kuvaan pysymään paikallaan, b) inhoan heiluvia sinne päin kuvia, jotka ovat ainoita kuvia joita meidän sakista on mahdollista näillä taidoilla saada, c) en keksi, millä kuvasta saisi jouluisen, kun en ole tyypillisen joulusomistuskrääsän ystävä ja voisin käyttää korttina yhtä hyvin lapsia kahluualtaassa ja d) suhtaudun edelleen ristiriitaisesti ajatukseen lähettää kaikille kerran vuodessa lapsia esitteleviä poseerauskuvia. Viimeinen kohta juontaa juurensa lapsettomuustaustaan, jonka vuoksi olen edelleen kovin tunnusteleva ja mietin, kenelle lapsista voi edes korttimuodossa hehkuttaa. No, onneksi tuo juna meni jo ja perille ehtivät vain kalliin maksun valmiit kortit pikanimmareilla. Eikä kohta ehdi enää nämäkään kortit.

Muuten hoitamatta on: osa kummilasten lahjoista ja niiden postittaminen (eivät vissiin enää ehdi), mummojen ja oman äidin lahjat, starttijoulun valmistaminen omalle äidille, koska menemme anoppilaan, siivous kaikissa muodoissaan, useiden viikkojen pyykkien pesu, leipomiset, ne kortit ja verukkeiden keksiminen sille, että lähisuvun odottamat valokuvakirjat ovat taas myöhässä. Vallitsevien olosuhteiden johdosta hukassa on myös joulurauha, ainakin mikäli Aviomieheltä kysytään. Se hoitunee, jos sirkus töissä saadaan ratkaistu edes välivaiheeseen.

Kun tuon listan kirjoitti ylös, ei homma tunnukaan niin katastrofaaliselta. Kummit ja mummot pitää hoitaa, mutta muuten olemme menossa valmiiseen pöytään, joten mitä tässä stressaamaan. Miksi minä oikeasti vaalin päässäni jotain suunnitelmaa joulusta, josta en edes tiedä mitä se sisältää? Olisiko niin, että kun jouluna kuuluu töhöttää ja suunnitella ja ennen kaikkea stressata, yritän tehdä niin, vaikka ei ole mitään syytä? Eihän tässä nyt lopullisesti ole vielä mitään ryssitty. Yritän (tässäkin) asiassa tehdä itseni tärkeäksi puhisemalla kiireistä. Olenhan minä sentään laittanut valkoisen vanerikuusen viinikaapin päälle. Se on jo joulua se!  Ipanat riekkuu ja pukki kulkee, portviini lämmittää ja lähijengi on koossa, ei kai muuta tarvitse?

Tiedän yhden, joka odottaa jotakin nimeltä joulu, vaikkei ihan vielä ymmärrä, mikä se on. Mutta koska niitä paljon puhuttuja tonttuja ei kuitenkaan ole näkynyt, hän on päättänyt itse olla sellainen. 

- Äiti, miten niin pitää olla punainen pipo? Valkoinen on tosi kaunis väri ja tässä on tupsu ja mummun tossut on lämpimät, ettei varpaita palele ulkona. Ja kyllä tontutkin saa lahjoja äiti.

* Tässä oli kuva tontusta. Poistin sen, koska törmästin aiheeseen nimeltä äitibloggaajan etiikka. Tietenkin se herätti ajatuksia, ajattelen hyvin pitkälti samoin, vaikka olenkin tehnyt toisin. .

Mutta. En ole varma, mitä asiasta lopulta ajattelen. Tekeekö harmittomalla kuvalla oikeasti hallaa, vaikka lapsi ja perhe olisi tunnistettavissa? Ylittyykö lapsen tahto myös silloin, kun vanhemmat lähettävät 200 lapsikuvallista joulukorttia puolituntemattomille henkilöille suvun lisäksi?