17.12.2012

Voihan joulu

Joulu on hirrrrveeen kiva juhla, oikeasti. Kahden minilapsen työssäkäyvänä (toistaiseksi, toim. huom.) äitinä, jouluun valmistautuminen on rahtusen haastavaa. Toki teen yleensäkin asiat melko viime tinkaan ja sinne päin, mutta tänä vuonna erityisesti. Olen jo nyt lähetellyt tekstareita tai maileja sukulaisille ja kummilasten äideille, että paketit saattaa olla myöhässä ja kortteja ei todennäköisesti tule. Onneksi olen saanut sympatiaa vallitsevien olosuhteiden johdosta, joten voin suosiolla luovuttaa. Risoo se silti ihan, koska minulla on tietenkin päässäni ideaalikuva meidän joulusta. Se kuva sisältää lähinnä siistin kodin, noin kaksi koristetta, tunnelmavalot joka terassilla ja gastronomisia kokeiluja ilman lanttulaatikkoa ja rosollia.

Hetken aikaa elättelin mielessäni ajatusta jopa niistä mielipiteet jakavista itse kuvatuista joulukorteista, mutta a) en todellakaan saa lapsia inhimillisissä tamineissa samaan kuvaan pysymään paikallaan, b) inhoan heiluvia sinne päin kuvia, jotka ovat ainoita kuvia joita meidän sakista on mahdollista näillä taidoilla saada, c) en keksi, millä kuvasta saisi jouluisen, kun en ole tyypillisen joulusomistuskrääsän ystävä ja voisin käyttää korttina yhtä hyvin lapsia kahluualtaassa ja d) suhtaudun edelleen ristiriitaisesti ajatukseen lähettää kaikille kerran vuodessa lapsia esitteleviä poseerauskuvia. Viimeinen kohta juontaa juurensa lapsettomuustaustaan, jonka vuoksi olen edelleen kovin tunnusteleva ja mietin, kenelle lapsista voi edes korttimuodossa hehkuttaa. No, onneksi tuo juna meni jo ja perille ehtivät vain kalliin maksun valmiit kortit pikanimmareilla. Eikä kohta ehdi enää nämäkään kortit.

Muuten hoitamatta on: osa kummilasten lahjoista ja niiden postittaminen (eivät vissiin enää ehdi), mummojen ja oman äidin lahjat, starttijoulun valmistaminen omalle äidille, koska menemme anoppilaan, siivous kaikissa muodoissaan, useiden viikkojen pyykkien pesu, leipomiset, ne kortit ja verukkeiden keksiminen sille, että lähisuvun odottamat valokuvakirjat ovat taas myöhässä. Vallitsevien olosuhteiden johdosta hukassa on myös joulurauha, ainakin mikäli Aviomieheltä kysytään. Se hoitunee, jos sirkus töissä saadaan ratkaistu edes välivaiheeseen.

Kun tuon listan kirjoitti ylös, ei homma tunnukaan niin katastrofaaliselta. Kummit ja mummot pitää hoitaa, mutta muuten olemme menossa valmiiseen pöytään, joten mitä tässä stressaamaan. Miksi minä oikeasti vaalin päässäni jotain suunnitelmaa joulusta, josta en edes tiedä mitä se sisältää? Olisiko niin, että kun jouluna kuuluu töhöttää ja suunnitella ja ennen kaikkea stressata, yritän tehdä niin, vaikka ei ole mitään syytä? Eihän tässä nyt lopullisesti ole vielä mitään ryssitty. Yritän (tässäkin) asiassa tehdä itseni tärkeäksi puhisemalla kiireistä. Olenhan minä sentään laittanut valkoisen vanerikuusen viinikaapin päälle. Se on jo joulua se!  Ipanat riekkuu ja pukki kulkee, portviini lämmittää ja lähijengi on koossa, ei kai muuta tarvitse?

Tiedän yhden, joka odottaa jotakin nimeltä joulu, vaikkei ihan vielä ymmärrä, mikä se on. Mutta koska niitä paljon puhuttuja tonttuja ei kuitenkaan ole näkynyt, hän on päättänyt itse olla sellainen. 

- Äiti, miten niin pitää olla punainen pipo? Valkoinen on tosi kaunis väri ja tässä on tupsu ja mummun tossut on lämpimät, ettei varpaita palele ulkona. Ja kyllä tontutkin saa lahjoja äiti.

* Tässä oli kuva tontusta. Poistin sen, koska törmästin aiheeseen nimeltä äitibloggaajan etiikka. Tietenkin se herätti ajatuksia, ajattelen hyvin pitkälti samoin, vaikka olenkin tehnyt toisin. .

Mutta. En ole varma, mitä asiasta lopulta ajattelen. Tekeekö harmittomalla kuvalla oikeasti hallaa, vaikka lapsi ja perhe olisi tunnistettavissa? Ylittyykö lapsen tahto myös silloin, kun vanhemmat lähettävät 200 lapsikuvallista joulukorttia puolituntemattomille henkilöille suvun lisäksi?

12.12.2012

YT-aktivisti täällä taas päivää

Seuraa lisää yt-neuvotteluhenkistä paasausta, mutta nyt näkökulma aiheeseen on nainen, äitiys ja työ ja syrjintä. Ensimmäiseksi suosittelen jokaista työssäkäyvää ja lapsia harkitsevaa, äitiys- tai perhelomailevaa tai töihin palaavaa naista lukemaan tämän linkin perhevapaalta palaavan paluusuojasta.

Minä olen siis tilanteessa, jossa työnantajani on kiertänyt perhevapaalta töihin palaavan paluusuojaa odottamalla viikon paluuni jälkeen ennen yt-neuvottelujen käynnistämistä. Tilanteeni menee kaikilta osin oheisen linkin kaltaiseen tilanteeseen, mutta en kuitenkaan ole sellaisenaan paluusuojan piirissä. Onneksi työnantaja on tässä sopassa ryssinyt kuitenkin monta muutakin asiaa, joihin neuvotteluissa ja ehkä lakimiesten jatkokahvitteluissa joudutaan palaamaan. Olen pistänyt niin urakalla kapuloita rattaisiin, että neuvotteluaikaa jouduttiin pidentämään, koska esimieheni eikä yrityksen toimitusjohtaja osaa esittää vastauksia kysymyksiini (lainmukaisiin). He eivät myöskään ole pystyneet esittämään riittäviä perusteita aikomiinsa toimenpiteisiin eli irtisanomiseen tai ulkoistamiseen. Lisäksi työantaja on syyllistynyt töihin paluustani lähtien syrjintään, koska minkään tason esimies ei ole yrittänytkään käydä paluuni jälkeen läpi työtehtäväni tai yrityksen tilannetta, tehtäviä on siirretty määräaikaiselle eikä esimiestä kiinnosta käydä työnjakoa läpi. Sinänsä on ihan kiva hengailla ja hoitaa proggiksia vasemmalla kädellä vähän sen mukaan, mitä sattuu eteen tupsahtamaan. Mutta perhevapaalta palaavan ohittaminen työtehtävissä on syrjintää, jos työantaja ei puutu tilanteeseen eikä pyri löytämään työntekijälle muuta vastaavaa tehtävää.  

Tilanne on siis täysin auki. Ihan leppoisat joulunodotukset tässä. Mutta en valita. Saan ensimmäisen palkkani perjantaina, loma koittaa viikon päästä ja sitten saa ahtaa lisää juustoa ja suklaata. Poikkeuksellisesti en ole joulun aikaan myöskään raskaana (koputan puuta) tai kohtaamassa keskenmenoa, joten voin vetää kaksin käsin myös graavia kalaa ja mätiä. Viinistä nyt puhumattakaan.
Tämän kirjoituksen pointti ei ollut kuitenkaan varsinaisesti edes todeta tätä työtaistelun tilannetta vaan pohtia tätä aiheeseen syntynyttä uutta näkökulmaa. Nimittäin jo mainitsemaani syrjintää. Olen toki ollut tietoinen siitä, että maailma ei ole reilu paikka kaikille. Olen kuitenkin ollut harvinaisen laput silmillä -kulkija, joka ei ole nähnyt tai tunnistanut syrjintää ympäristössään. Nyt olen kuitenkin lain määritelmän (ja todellisen työpaikalla kohtelun) muodossa oppinut ymmärtämään, mitä se on.

Oma tilanteeni ei ole varmastikaan lähelläkään sitä, mitä etnisen taustan, ulkonäön tai vaikkapa vamman vuoksi ihmiset joutuvat kohtaamaan. Mutta nämä viikot ovat osoittaneet, miten syrjintä oikeasti toimii. Miten syrjintään syyllistyvät henkilöt jättävät kertomatta tärkeää tietoa tai kertovat minulle kuuluvat asiat muille. Miten he jättävät vastaamatta yksinkertaisiin maileihin tai selvityspyyntöihin, miten he keskustelussa vähättelevät hyvin perustelemiani kysymyksiä tai kommentteja. Miten he siirtävät minulle kuuluvia asioita ilmoittamatta muille. Miten he aikuiset ihmiset (sekä esimieheni että hänen esimiehensä eli yrityksemme toimitusjohtaja) jättävät tervehtimättä.

Koko tämä kohtelu ja yt-neuvotteluksi naamioitu tilanne on farssi, joka faktisella tasolla naurattaa. Samalla se kuitenkin tunnetasolla tuntuu juuri siltä, mitä se on. Syrjinnältä. Blokkaukselta. He eivät halua leikkiä minun kanssani ja se tuntuu ihan samalta kuin penskana, kun jäi ilman paria tai joku totesi ”ettei me nyt leikitä sun kaa”. Huolimatta siitä, että ymmärrän, mitkä voimat taustalla vaikuttavat, mieleni tekee jatkuvasti kysyä, miksi minä. Ehkä se vaikuttaa jopa itsetuntoon. Hetkittäin pohdin, olenko alkuunkaan sellainen tyyppi ja työntekijä, joka luulen olevani.

Minä olen aika vahva ihminen, eikä tämä hetkittäisiä kuohahduksia lukuun ottamatta hetkauta minua suuntaan eikä töiseen. Saan päinvastoin voimaa ”neuvotteluun” siitä, että hommat ovat näin läpinäkyvästi persiillään. Mieli on toki tehnyt luovuttaa ja todeta että ihan sama. Periaatteesta aion kuitenkin taistella loppuun asti ja kaatua saappaat jalassa, vaikka tulos ei alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeaisikaan. Ymmärrän nyt kuitenkin erittäin hyvin sen, että suurin osa ei osaa, uskalla tai jaksa puolustaa itseään ja paviaanimaiset työnantajat tai muut kiusaajat saavat mennä sieltä mistä aita on matalin ja kääriä voitot. Se jos mikä vituttaa.

Tässä tilanteessa on oikeasti hyvää se, että minun on nyt mahdollisuus pohtia ihan luvan kanssa, mitä haluan isona tehdä. Mitä haluan ihan todella. Freelanceriksi? Yrittäjäksi? Samoihin töihin muualle? Millaiseen organisaatioon (niin kuin sen voisi valita)? Täydennyskouluttautumaan? Jatko-opiskelijaksi? Täysin uudelle uralle? Kotiäidiksi (vitsivitsivitsi)? Maailma on pullollaan mahtavia tarinoita ihmisten suurista ratkaisuista, heittäytymisistä ja uusien suuntien etsimisestä. Ymmärrän, että minulle tarjotaan tässä kylkiäisenä mahdollisuutta johonkin samanlaiseen, mutta mitä ihmettä se voisi olla. Visio on vielä hieman hukassa. Aviomies tuskin innostuu sapattivuodesta jollakin palmusaarella. Eikä siitä saa juuri rahaakaan.

10.12.2012

Vuoden paras dieetti?


Kuuluin Ykkösen raskauden jälkeen siihen kategoriaan, jota imettäminen ei laihduttanut. Mystisesti Kakkosen jälkeen imettäminen taas laihdutti tehokkaasti lähes 15 kg yhdeksässä kuukaudessa. Saattoi toki johtua siitä, että Kakkonen hotki rinnoista enemmän kuin Ykkönen huolimatta siitä, että herra viihtyi rinnalla maksimissaan 10 minuuttia. Olisiko  imenyt suoraan rasvaa? Joka tapauksessa painon lasku loppui kuin seinään, kun imetys loppui. Jäi ne kuuluisat viisi kiloa.

Nyt ne ovat kuitenkin kadonneet ja olen jo oikeastaan tahtomattani miinuksen puolella. Mitä ei toki olemuksesta huomaa, koska koostumus on muuttunut ja myös hoikkana voi olla pelkkää tutisevaa ympärivartaloista pehmeyttä. Laiha läski, sanoisi Aviomieheni tähän.

Tilanne on erittäin epäterveellisen elämäntapamuutoksen, ei siis tietoisen laihduttamisen, tulos. Elämäntavan voi kiteyttää seuraavaan: työn aloitus ja jatkuva aamukiire, jatkuva muu kiire, työsuhdestressi, liian suuri kilpirauhaslääkitys ja kaksi alle kolmevuotiasta lasta. Vatsa toimii ja kilot karisee. Ruokavalion osalta noudatan tarkkaan harkittua pecorino&suklaa -dieettiä yhdistettynä lasten ruokien jämiin ja seisten syötyihin leipiin merisuolavoilla. Liikunta on näissä hommissa ihan yliarvostettu juttu. Työhöntulotarkastuksen mukaan kaikki on verenpaineesta veriarvoihin (myös kolesteroli, muut rasva-arvot ja sokerit) kunnossa, joten tässähän on selkeästi kyse erinomaisesta elämäntavasta.


Kuva: www.murrayscheese.com
Jos tuotteistaisin tämän juustoa ja suklaata sisältävän dieetin ja elämänhallinnan jonkinlaiseksi kompaktiksi paketiksi, voisin ryhtyä dieettiguruksi ja työllistää samalla itseni. Pitäisi vaan keksiä dieetille vetävä nimi. Menee harkintaan muiden työllistymisvaihtoehtojen lisäksi. Jos siis tänään myöhemmin tulee fudut.

5.12.2012

Hyvä Joulupukki

Ykkönen on kirjoittanut (rahtusen avustettuna) joulupukille ja toivonut seuraavat asiat:
-  prinsessa-pikkarit
-  pieni punainen lapio
-  koira (oletan, että tarkoitti Prisman versiota eikä oikeaa)
-  ruokaa ketulle (kettu on erittäin tärkeä mielikuvitusystävä, mitähän se syö?)

Sovimme, että kolme asiaa saa toivoa, joten tämä neljä on ihan kohtuullinen määrä. Varsinkin, kun yksi lahja ei ole edes itselle.  Jos tämä äiti saisi toivoa kolme asiaa,  ne olisivat:
-  Yleiskone. Sen valinta teettääkin vaikeuksia, killun Kenwood K-Mixin, Kitchen Aidin ja Kenwood Master Chef Titaniumin välillä. En ymmärrä koneista mitään, mutta olisi kiva, jos se tekisi tehokkaasti sämpylätaikinoita ja ehkä pilkkoisikin jotain.)
- Täydellisesti istuvat farkut. Annanko Aviomiehelle koon ja laitan kauppaan? Tämä on utopistisin lahjatoiveista ikinä, ei niitä vaan ole. Tosin tämä joka-alan asiantuntijasivusto ohjaa sellaiset löytämään. Täytyy vissiin muistaa erityisesti kohdat 4, 5 ja 6.
- Uusi työpaikka. Kuinka yllättävä valinta. Kriteereinä TOIMIVA organisaatio, TÄYSIPÄINEN esimies, huippukollegat ja kohtuullinen työmatka. Tämä vasta utopiaa olikin?
 
Tästä viimeisestä toiveesta tulikin mieleen, että se lupaavalta kuulostanut ”you are one of the top candidates for this position” -putiikki ilmoitti, että yritys järjestelee toimintaansa ja yhtiöittää toiminnot uudelleen, joten kaikki rekrytoinnit ovat nyt jäissä. Pah. Siinäpä vasta joululahja olikin.

3.12.2012

Tunnustaa hän

Sain jo aikaa sitten tunnustuksen, kiitos vaan Leijonalapsenäiti ja Lupiini. Tässä on ripuli- ja työtaisteluhommat vienyt voimat ja ideat. Mutta otan tämän haasteen vastaan ja kerron nyt todella merkittäviä asioita itsestäni.

Mutta ennen kuin menen taas itseeni, totean, että lapsillekin kuuluu kivaa. Kakkonen parani vihdoin 22 päivän paskomisen jälkeen. Tauti ei kuitenkaan vienyt voimia, koska ipana oppi kävelemään ripulirallin aikaan kypsässä 14 kuukauden iässä. Äidin pieni arka honkkelijaloilla horjuva kalkattaja, sniff. Ykkönen on oma tomera itsensä ja menossa on prinsessa-joka-tanssii-balettia –vaihe. Tämä tarkoittaa, että neitiä pitää puhutella prinsessaksi, kaulassa ja ranteissa on kaikki mahdolliset ympäristöstä haalitut korut ja samalla hän tanssii kädet kauniisti kaarella pyörien ja pyörien ja pyörien ja pyörien... Toisaalta Ykkönen myös totesi eilen ”nyt meni hermot”, jolloin omatunto hieman kolahti ja tunsin tarvetta selitellä. Totesin Ykköselle, että äideiltä välillä menee, kun ne on väsyneitä ja lapset ei aina tottele. Vastaus oli selkeä: ”kyllä minä tiedän äiti, että sinulle käy niin, mutta nyt meni MINULTA hermot.” Selvä, eipä tässä sitten muuta.

Nyt niitä tunnustuksia. Viisikö niitä piti olla?
Eilisen tarkistuslaskennan mukaan omistan yli 50 keittokirjaa. Siihen katsoen teen nykyisin luokattoman vähän ruokaa. Suosikkini tällä hetkellä on Hans Välimäen Mummola, jossa on täydellisiä peruskotiruokareseptejä. Pidän Välimäkeä vähän inhokkina ja ylimielisyyteen kallellaan olevana besserwisserinä, mutta Mummola on saanut minut pitämään kaalilaatikosta ja kuivakakun leipomisesta, joten annettakoon piirteet herralle anteeksi.
Yritän päättää, kumpi on merkillisin työ, jossa olen ollut: seksilinjojen radiomainosten spiikkaus vai DJ-hommat lukion jälkeen parhaan ystävän kanssa. Radiomainosten spiikkausura on tiivistettävissä kahteen muistiin syöpyneeseen versioon ”hei rekkamies, sinä teiden ritari, pistä kumi palamaan ja soita” tai ”kuumat kissat kehräävät, uskallatko koskea”. DJ-hommiakaan ei tehty silloin muinoin ihan samalla kaavalla. Naispuolisilla DJ:n asu näyttää nykyisin olevan linjaa paljettirintsikat ja mikroshortsit, hiustenpidennyksistä ja muista ”avuista” nyt puhumattakaan. Meillä oli kuitenkin kaverin kanssa lappuhaalarit ja t-paita. Lappuhaalareihin kävimme ostamassa käsityökaupasta erilaisia kirkuvan värisiä nappeja, eikä kiilakoroista ollut tietoakaan kun veivasimme tennarit jalassa muuveja Madonna Vogueen. tämän uran ansiosta pääsin kuitenkin keikalle mm. Jämsän Paviljonkiin sellaisten suuruuksien kanssa kuin Kikka tai 90-luvun alun yhden hitin ihme ja nyt jo edesmennyt London Boys, joten valitsen merkillisemmäksi työkseni DJ-hommat.  Pitäisikö lisätä cv:hen?
Käsittämätöntä mutta totta, en ollut kiroillut lasten kuulleen (aika vähän muutenkin livenä) ennen viime viikon ripuli-työrintamastressin yhdistelmää. Toistaiseksi edes matkija-apina Ykkönen ei ole laajentanut sanavarastoaan tähän suuntaan, mitä pidän erinomaisena kasvatuksellisena saavutuksena. Katsotaan, kauanko illuusio vielä säilyy.  
Olen osallistunut Radio Aallon ”mä en oo koskaan kisaan” ja voittanut leffaliput. Piinaan tällä tunnelmaa vapauttavalla kisamuodolla tarvittaessa myös tuntemattomia erilaisissa kekkereissä (joissa en kyllä nykyisin enää käy, mutta silloin joskus).
En suostu asioimaan Lidlissä. Piste. En, vaikka siellä on nykyisin hienot paistopisteet ja hyviä croissanteja ja ruokakin ihan normaalia. Mutta alkuaikojen urbaanilegendat naispuolisten myyjien taukojen laskemisesta kuukautisten aikaan tai ohje kassahenkilöille olla juttelematta asiakkaille, ettei kassalla asiointi kestä liian kauaa, elävät syvällä.
Semmosia. Minä haluaisin kuulla näitä kiertäviä tunnustuksia juuri niiltä henkilöitä, jotka ovatkin jo saaneet haasteet muualta, joten en heitä sitä nyt. Mutta olisipa kiva keksiä joku uusi oiva haaste, kuten oli bloggaajien naturelli kuva-haaste.  

30.11.2012

Täti työtaistelee

Blogissa on ollut hiljaista (tyyntä myrskyn edellä), kun olen hionut miekkaa ja perehtynyt työsuhde- ja yt-lainsäädäntöön. Olen myös nukkunut huonosti, kirjoittanut esimiehelle romaaniin verrattavia lisäselvityspyyntöpamfletteja (lakimiehen ohjeen mukaisesti), opetellut tuplalapsitarha-arkea ja panikoinut tästä kaikesta siinä sivussa. Kiitos rakas Aviomieheni maratonin mittaisista hermoistasi ja kyvystäsi rauhoittaa hysteerinen nainen.

Kupletin juoni tällä hetkellä on seuraava. Liiton lakimiehen ja juristiystävän mukaan yt-prosessiin ei ole perusteita ja kuten jo aavistelinkin, kohdistaminen yhteen henkilöön eli minuun on samoin täysin perusteetonta. Näillä perusteilla, joita nyt on ilmassa, mahdollinen irtisanominen olisi laiton. En nyt latele enempää näitä perusteita, ettei putiikki paljastu, mutta todettakoon nyt että  irtisanomisestani koituva taloudellinen hyöty on luokkaa 25 000 € ennen sen määräaikaisuuden päättymistä, jolle nyt paikkaa pedataan. Samaan aikaan ulkopuoliset markkinointikulut ovat yli 400 000 €/vuosi. Että tuo säästö palkassa olisi aika marginaalinen yrityksessä, jonka liikevaihto on yli 60 M€. Toki työnantajani vähintäänkin taitavat lakimiehet voivat yrittää yhtä jos toista, mutta minä ja omat avustajani olemme myös valmiina.

Olen tosiaan harjaantunut aika taitavaksi työsuhdeasiantuntijaksi tässä reilun viikon aikana. Siitäkään ei olo haittaa tulevien tehtävien kannalta. Ymmärrän taas vähän enemmän, miten nämä rattaa pyörivät kenenkin näkökulmasta.  Ensimmäistä kertaa myös ammattiliittoon kuulumisesta ja ilmaisista lakipalveluista on todella merkittävää apua. Minä kun en todellakaan mikään AY-aktivisti ole. Mutta kiitos vaan Akavan erityisalat.

Luulen, että moni lamaantuu, kun joutuu vastaavaan paikkaan. Minusta sen sijaan kuoriutuu räksyttävä terrieri, joka oli ensimmäiseen yt-neuvotteluun valmistautunut neljän sivun kysymys- ja  perustelulistalla. Esimieheni ei vastannut tai ei osannut vastata yhteenkään. Että hedelmällistä neuvottelua, kun yt-prosessin pitäisi nimenomaan olla neuvottelua ja vaihtoehtoisten ratkaisujen hakemista.

Reilu viikko on vielä aikaa kärvistellä ja sen jälkeen viikate käy. Tai ei käy. Mahdolliset vaihtoehdot ovat seuraavat:
-  Homma kaatuu perustelujen olemattomuuteen. Irtisanominen perutaan perusteettomana ja työt jatkuvat normaalisti. Tällä hetkellä se huonoin vaihtoehto. Tämän shown ja barrikadeille nousemisen jälkeen työskentelyilmapiiri johtoon päin ei olisi ehkä hedelmällisin. Oma motivaatio jatkamiselle on tietysti pahasti pakkasen puolella.
-  Saan ehdotuksen jostakin tukipaketista, joka on sinne päin. Minulle tarjotaan tietyn ajan palkkaa sillä ehdolla, että luovun takaisinottovelvoitteesta 9 kk:n päästä ja irtisanoudun itse. Jos tukipaketti ei ole riittävän ”iso” en sitä automaattisesti hyväksy ja sen suuruudesta jumpataan lakimiesten välityksellä.
-  Työantaja ei reagoi millään lailla lakimiehen kanssa tähän mennessä laatimiini kysymyksiin, ei vastaa mitään lopullisessa neuvottelussa ja irtisanoo minut normaalilla kahden kuukauden irtisanomisajan palkalla. Totean riitauttavani asian välittömästi ja jälleen lakimiehet keskustelevat. Jos liiton lakimies toteaa irtisanomisen olevan laiton, käydään keskusteluja korvauksista, jotka lasketaan 24 kk:n palkasta alaspäin. Sopii kiitos.
-  Edellinen kohta plus työnantajani ei taivu, jolloin asia jatkunee oikeudessa. Kuulostaa kuluttavalta ja pitkältä vaikka päätös lopulta lienee meikäläiselle suopea.
-  Ja sitten se dream come true versio: työnantaja taipuu suoraan tai lakimiesten välityksellä maksamaan 12 kk:n palkan kun irtisanoudun itse. Tämän päälle saan jommankumman nyt hakemistani paikoista, joissa toisessakin olen yli 150 hakijan joukosta 26 jatkoon valitun sakissa. Pakko on hieman boostata itsetuntoa toteamalla tämä, koska kyllä se itsetunto tosiaan tässä prosessissa väistämättä rapautuu.
 
Toteanpa myös, että juuri ammatillisen itsetunnon kannalta on tosi merkillistä olla tässä tilanteessa. Mikään ei varsinaisesti antanut merkkejä tulevasta. Minä olen yltiösosiaalinen kekkereissä viimeisenä pöydällä tanssija, kaikkia auttava yleisjärjestelijä, joustava ja nopea (vai kuvittelinko vain niin?) ja olen kehittänyt oman tehtäväni kaikkia prosesseja ja käytäntäntöjä, ja mitä niitä nyt onkaan, täällä oloni aikana. En ole kertaakaan saanut negatiivista palautetta saati sitten varoitusta. Olen tehnyt työni ihan hyvin. Vastapainoksi olen tässä miesvaltaisessa työyhteisössä koulutetuimpia henkilöitä, suorasanainen nainen enkä nöyristele. Lisäksi olen tietysti pyöräyttänyt putkeen ne kaksi lasta. Että niiden liibalaaba työtehtävien uudelleenjärjestelyjen ja kustannusvaikutus perusteiden lisäksi näidenkin asioiden kautta pitäisi yrittää ymmärtää, miksi juuri minä. Siinä on itsellä tosi paljon vielä prosessoimista ja sen hyväksymistä, että silmätikuksi voi vaan joutua. Kaikki ei vaan tykkääkään leikkiä näköjään  juuri minun kanssani.

Vaikka saisin vain normaalin irtisanomisajan palkan, ilmoittautuisin työttömäksi ja alkaisin saada  ansiosidonnaista päivärahaa viikon karenssin jälkeen, on sekin aika pirun paljon parempi raha kotona lasten kanssa olemisesta kuin kodinhoidon tuki. How strange is that?

22.11.2012

Mikä meni pieleen?

Joku mättää vissiin kasvatuksessa, kun Ykkönen haluaa kuseskella pääosin kaikkialle muualle kuin pottaan. Hommat kyllä luistavat hienosti ja neiti on ollut öitä myöten kuivana kesästä lähtien, mutta. Hänelle on kehittynyt omituinen fetissi pissiä mitä pienimpiin astioihin tai muuten omituisiin paikkoihin. Tämä äidin leivontakippo (Tai ei se mikään leivontakippo ole sillä ”äiti tämä on kuurakettikuljettajan kypärä, ja koska raketissa ei ole vessaa, pitää pissiä kypärään”.) on sentään isoa kaliiperia verrattuna muumikahvipannuun tai leikkiastiaston mukiin. Silloin osumatarkkuus kärsii merkittävästi. Puskapissi on parasta mitä neiti tietää ja kotona hän livahtaa usein yläkerran kylppärin lattiakaivolle kyykkypissalle.

 
Tämä lienee hinta, mikä omatoimisista leikeistä on tällä hetkellä maksettava. What next?

19.11.2012

Halolla päähän

Kiitos Lupiini ja Leijonalapsen äiti tunnustuksista. Palaan niihin pikapuoliin. Tuli nimittäin vähän äkillistä ja uutta pohdittavaa.

Olen aika suurisuisesti kaivannut uutta työpaikkaa ja kritisoitunut nykyistä. On ollut takkuista tämä aloituskin nyt 18. päivää ripuloivan Kakkosen kanssa. Olen hoilannut suulla suuremmalla epäkohdista ja kaivanut verta nenästäni. Ööh, sitä saa mitä tilaa, pilkka sattuu omaan nilkkaan, kaikki tapahtuu aina yhtä aikaa ja sitä rataa.

Sain juuri käteeni yt-lapun, joka tulee neuvottelujen jälkeen johtamaan 1-2 henkilön irtisanomiseen meidän kolmen hengen ”osastoltamme” kannattavuussyistä. Minä olen ainoa vakituinen, toinen vakituinen on nyt äitiyslomalla ja meitä ristiin tuurannut on määräaikaisessa työsuhteessa. Selkeä työsuhdelogiikka ratkaisee asian niin, että epäpätevämpi ja halvempi määräaikainen saa jäädä ja minä pätevämpänä ja kalliimpana vakituisena saan lähteä. Että kenkää tulee. Tuli vähän puskista. Hups vaan.

Muutos on mahdollisuus ja kaikella on tarkoituksensa blaa blaa blaa.

Kotiäidiksihän minä halusinkin takaisin, ou jee..

16.11.2012

Käsi nousee virheen merkiksi

Aion seuraavassa sohaista muurahaispesää nimeltä Talvivaara, vaikkei minulla ole minkäänlaista kompetenssia arvioida tapahtunutta. On vaan niin, että työni sivuaa aihetta noin promillen osalta, mikä ei sekään tee minusta aiheen asiantuntijaa.  Kun palasin tällä viikolla töihin, ei ollut yllätys mistä siellä puhutaan. Talvivaarasta ja kipsisakka-altaan pohjaeristyksen paksuudesta, rehevöityvistä vesistä, uraanista ja vaikutuksista muuhunkin kuin luontoon.

Totean ensin, että en missään nimessä hyväksy tarkoituksellista luonnon tuhoamista taloudellisen edun tavoittelun nimissä. En hyväksy toiminnan jatkamista, jos epäkohtia ei saada kuntoon. En hyväksy vastuun pakoilua tilanteessa, jossa paskat on jo housuissa. En tässä enkä muissakaan asioissa. Mutta tässäkin aiheessa on kuitenkin monta muttaa.
En nimittäin myöskään hyväksy myöskään sitä hyvin suomalaista tapaa, että sorrettujen tai ”oikeamman” osapuolen puolustajat saavat heitellä provokatiivisia väitteitä melko kepein ja raflaavin perustein ilman virallisesti hyväksyttyjä todisteita. Minä toivoisin, että kriisissä kuin kriisissä eri osapuolten pitäisi todistaa omat väitteensä todeksi yhteismitallisten tulosten kautta. Ilmöiden objektiivinen arviointi on usein mahdotonta juuri tästä argumentoinnin tasosta johtuen. Tässä Ilta-Sanomien kommentissa pureudutaan juuri tähän Talvivaara-uutisoinnin osalta. Sama ilmiö velloo muussakin voimakkaita vastakkainasetteluja aiheuttavissa keskusteluissa kuten rasvasodassa (juuri niin, sotahan se on kun ihmiset väittelevät kuinka paljon rasvaa saa syödä) tai rokotekeskustelussa.

Talvivaaran tilanteessa on luontoon liittyvien vaikutusten lisäksi todella iso asia, joka on juuri nyt tietenkin jäänyt uutisoinnissa varjoon. Jos kaivoksen olosuhteita ei saada kuntoon, se on uusi kuolinisku yhdelle Suomen kituvimmista seuduista, joka on kaivoksen myötä pääsemässä jaloilleen. Kaivos työllistää satoja, alihankkijoiden kautta yli tuhat ihmistä ja tuo rahaa köyhän maakunnan kehittämiseen. Minulla on tuttavia, jotka elävät Kainuussa ja ovat juuri nyt häpeissään työpaikkansa virheistä, mutta samalla rukoilevat, että saavat säilyttää työnsä. Muuta kuin ei tilalle helposti ole. Jos minulta kysytään ihmiset vai kalat, minä vastaan ihmiset. Vaan ei kalojen kustannuksella.

Pekka Perän eilinen peräänkuulutettu (heh) siirtyminen takaisin ruoriin ja rehellinen tunnustus lehdistötilaisuudessa oli tärkeä veto, joka antoi toivoa siitä, että homma voi vielä kääntyä. Niin iso merkitys on viestinnällä erityisesti kriisitilanteessa. Milloin suomalainen yritysjohtaja on antanut virheelle kasvot ja vastaavan luokan mokan edessä todennut: ”minä tein virheen ja minä aion sen korjata”. Ja myöntänyt samalla istumalla liudan muita virheitä, jotka ovat johtaneet siihen, missä nyt ollaan.  Joten eilen oltiin kriisiviestinnän ytimessä rehellisyyden, avoimuuden ja henkilöitymisen osalta. Saas nähdä, jatkuuko sama linja vai oliko tämä nurkkaan ahdetun ihmisen yksittäinen veto yrittää päästä pinteestä. Jos luontoon kohdistuneet vaikutukset osoittautuvat pysyviksi, sitten ei auta enää rehelliset selityksetkään.
Minä haluaisin uskoa, että vastaavaa alkutuotantoa voi harjoittaa ympäristön kannalta kestävästi, mutta voin olla totaalisen väärässä. Olen ymmärtänyt, että näiden päästöjen vaikutuksista luonto vielä toipuu. Toivon todella, että Perä&Co ottavat missiokseen tukkia vuoden ja korjata ne muut tsiljoona asiaa, jotka Talvivaarassa ovat rempallaan. Luulisi edes osakepotista kadonneiden kymmenien miljoonien motivoivan korjaamaan asiat.

Vaikeeta, vaikeeta.

15.11.2012

Ei todellakaan menny (tämäkään) kuin Strömsössä

Seuraa tuskaisen ja väsyneen umpipessimistiäidin tunnustuksia. Taas, öhöm. Suosittelen siirtymään toiselle sivulle mitä pikimmiten.

Pienten lasten äidin työssäkäynti ei ole viikon kokemukseni mukaan aivan ongelmatonta. Tänään on Kakkosen ripulipäivä nro 15. Kyseessä ei ole mikään ”vatsa vähän pulputtaa” -ripuli, vaan 5-8 kertaa päivässä vaatteiden läpi pursuava jäteliemi. Että valskaa ne ylivuotoaltaat täälläkin. Lääkäri totesi jo maanantaina, että poika alkaa olla laihan puoleinen kun vatsanahasta ei tohdi enää kiinni saada. Tänään Kakkonen oli myös tasaisen pilkullinen ja yskä kuulostaa terminaalivaiheen keuhkosyöpäpotilaan raakkumiselta (anteeksi mauton rinnastukseni). Pitäisiköhän oikeasti huolestua? (lue: olen helvetin huolissani äidin pienestä nakin palasesta) Aika putkeen meni tämä päiväkotiin totuttautuminen. Minne ei olla sitten tutustuttu eikä totuttauduttu.

Lääkäri oli myös sitä mieltä, että ennen kolmen viikon ripulointia ei tehdä ja tutkita mitään, kun poika kerran on virkeä ja juo ja syö jotain. Juu, varmaan niin, mutta käytännössä me tässä laihdutamme ja kuihdutamme muutenkin hoikkaa poikaa olemattomiin. Olisi kiva pystyä puuttumaan tilanteeseen ennen sairaalan tippaletkua. Ostin eilen jopa laktoositonta suklaata, jos edes joku energiapommin murunen imeytyisi.

Minä kun luulin 7.11 postauksen tunnelmien olleen sairastamismaksimi. I was so wrong! Onkohan joku joskus kuullut yksiveestä, jolla on ollut tätä pidempi ripuli?
Vaan mitä tekee huolestunut äiti. Menee töihin! Ja nauttii, koska täällä on järjettömän helppoa olla erityisesti tähän viime aikojenpäivienviikkojen rumbaan verrattuna. Rauhallista ja kovin aikuismaista, vaikka huono omatunto moukaroi pajavasaralla. Huomenna palaan sitten ruotuun ja jään määrittelemättömälle lapsen sairauden hoitolomalle (työajan seurantaohjelmassa koodi on tällä ”osuvalla” termillä). Johan tässä tulikin oltua.

Ykkönen on samassa läpivirtausjamassa, mutta osoittaa jo sentään jotain itsensä kuivattamisen merkkejä. Hän odottaa tarhaan pääsyä kuin kuuta nousevaa. Niin minäkin.
Jos jotain hyvää, niin äiti sai itsetuntoboostia. Hakemani työpaikka nro 3 ilmoitti “You are among the top candidates for the position”. Yli 200 hakijan joukosta! Kyllähän tässä tilanteessa on helppo lähteä vakuuttamaan, että täysillä olen hommassa mukana ja tilanne uuden työpaikan vastaanottamiseen on mitä parhain.

12.11.2012

Lähtikö lintu lapasesta?

Kokopäiväisen töihin paluun kunniaksi päätin turauttaa markkinointihenkisen postauksen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki Suomen pelastajat, startupit ja tulevat Nokiat, ovat hyvästä. Tuoreet ja innovatiiviset ideat luovat positiivista nostetta, työpaikkoja ja uudenlaista yrittämisen kulttuuria. Joten onneksi meillä on Rovio ja Angry Birds. Onneksi on muitakin, kuten supersympaattinen Supercell ja sen koukuttavat pelit kuten Hay Day. Täti on kiinni skenessä, ou jee.  
No mutta nyt on minusta mopo lähtenyt linnunpoikasilta pikkasen käsistä. Tai vaihtoehtoisesti niiltä, jotka haluavat hyötyä tipujen menestyksestä. Tosin tiput kontrolloivat lisensointia itse, joten heitänpä pallon takaisin kotipesään.

Kuva: Lumene
Kenelle on kohdennettu täyteläinen Angry Birds mustikka käsivoide (Lumene)? Kymmenvuotiaille pojille? Isien rohtuneille rystysille? Kuka valitsee premium-pakkaukseen pakatun Angry Birds-kahvin (Paulig), Explosive Espresson? 70-vuotias anoppi?  

Lisensointi on varmasti hyvä tapa hyödyntää pelihahmojen hype, mutta jonkinlainen kohderyhmäajattelu olisi paikallaan, ettei uskottavuus mene erityisesti tuotteen kauppaajalta. Itse asiassa Lumene markkinoi Angry Birds -tuotteita koko perheen sarjana, mutta kuinka monessa perheessä joku muu kuin äiti käyttää käsivoidetta?

Tai sitten profilointia, positiointia ja muita maagisia rituaaleja on suoritettu, ja todettu että tätä konseptia ne kuluttajat nyt vaan haluavat vauvasta vaariin. Että ehkä minä en (taaskaan) ollut kovin early birds, vaan hidasliikkeinen ja kaavoihin kangistunut perinne-Pirkko.

9.11.2012

Utopia nimeltä oma aika


Neljättä päivää ripulistudiota neljän seinän sisällä pitäessä sain eilen hysteerisen ”munelämäontässäparissaneliössäenkäsaaedestätätoimimaan” -kohtauksen, Aviomies passitti minut itkevänä pimeään lenkille.
Tuli niillä pimeillä poluilla mietittyä vähän perhearjessa jaksamista. Että miten sitä tosiaan jaksaa kotiäitinä tai pian kodin päälle töissä, kun tarvitsevuus kahdella näin pienellä lapsella on 24/7 ja edes omille ajatuksille tai minkään kotiaskareen rauhassa tekemiselle ei ole tilaa. Kovin usein. Että aika kortilla on tuo oma aika. Joka olisi rahtusen tärkeää ihan vaan lapsille täysipäisenä äitinä olemisen kannalta. Tällä vaateella ei ole nyt mitään tekemistä sen kanssa, ettenkö haluaisi olla tässä tilanteessa, tässä perheessä ja juuri näiden lapsien kanssa.  Että jos joku tattipää nyt ajattelee, ”ei olis pitänyt tehdä lapsia, jos ei jaksa olla niiden kanssa kotona”, niin morjens vaan marttyyri. Siitä valinnasta ei ole nyt kyse, vaan MILLÄ KEINOIN äiti pitää huolta siitä, että nimenomaan jaksaa. Kai se voi tulla burnout mutsillekin ja se olisi huono homma se.

Oma aika on sellainen mystinen ilmiö, jonka tarpeellisuuden kaikki tunnustaa, mutta toteutuspuoli usein ontuu. Ainakin täällä, vaikka kuinka aiheesta jaksan kotona louskottaa. Syitä on monia. En viitsi häipyä aina ovesta kun Aviomies tulee sisään, on ihan kiva tehdä hommia yhdessä. Ja kun se toinenkin tarvitsi sitä omaa aikaa. Meillä ei myöskään ole tukiverkkoa tässä lähettyvillä, spontaani lähteminen vaikka lenkille ei aina onnistu ja suunniteltu lähtö saattaa kariutua yllätykseen. Oma aika on helposti sitä, että vaihdamme lennosta lapsia ovella. Tähän yhtälöön kun sovitetaan miehen työn luonne eli normityön lisäksi noin 8 päivystystä tai iltatyötä/kk myös viikonloppuisin ja minun tuleva työni, jossa on lyhyitä illan tai yliyön työmatkoja kuukausittain, ollaan tilanteessa, jossa iltoja tehdä jotain itse tai yhdessä ei vaan liikaa ole. Eikä aina jaksa, koska väsymisen ja sitä kautta viitsimättömyyden suo on tosi upottava. Olen myös äärettömän huono tekemään mitään omia juttuja kotona muiden ollessa siellä. Hakeudun kuitenkin aina nyhjäämään tuon kolmikon kanssa tai teen itseni tarpeelliseksi jossakin ruokarallissa. Outoa logiikkaa omassa päässä.

Kai minä tässä kapinoin sitäkin, että elämä on juuri nyt aika kapeaa, vaikka henkisesti janoaisin koko elämän skaalaa kylttyyristä järjettömään treenirykäisyyn.


Toinen osa tätä ”äiti lepää ja kerää voimia” -tilitystä on se, että tosi tärkeää on myös ne harvemmat hetket, jolloin voi karata kotoa yöksi ja oikeasti ottaa etäisyyttä ja rentoutua tavalla tai toisella. Olen näissä paljon parempi kuin arjen lyhyissä pyrähdyksissä. Ystävien kanssa on helppo suunnitella yhden yön golf-teatteri-shoppailu-hurvittelu -reissuja lähikaupunkiin tai lähimaahan ja tupata vuorokausi tai kaksi täyteen ohjelmaa. Huono puoli näissä on vaan se, että niiden jälkeen on entistä väsyneempi.

Joten, tämän valituksen myötä olen tullut seuraavaan tulokseen. Seuraavan kerran, kun minulla on omaa aikaa, oma vuorokausi tai jopa kaksi, en sinkoa suuna päänä retkelle ja PYRI pois kotoa, vaan PYSYN kotona ja häädän muut pois.

Tämä aika sisältäisi seuraavia keep it -simple menetelmällä valittuja asioita:
  • Rauhallinen runsas aamupala ja lehden luku
  • Vetelehtimistä kotona, valokuvien pläräystä ja teettämistä, joku katsomatta jäänyt lempparisarja (tai mikä vaan Jane Austen -aarteista) yöpaidassa
  • Suihku ja superrauhallinen itsensä kuntoon laittaminen
  • Lounas kaupungilla ja parin lempiputiikin koluaminen, ei sortumista laajempaan kierrokseen
  • Iltapäiväunet
  • Pitkä juoksulenkki    ja sauna-uinti -maraton paikallisella talviuimareiden saunalla
  • Kylmä kuohuviini ja jonkun valmiiksi tekemät sushit
  • Valinnan mukaan sohva tai sänky ja pino lukemattomia lehtiä tai joku kesken jääneistä kirjoista
  • Oma sänky ja 9 tunnin unet korvatulpat päässä (varmuudeksi) ja puhelin sammutettuna
  • Toinen rauhallinen aamupala ja lehden luku
Homma helpottunee, kun ipanat isonee.

Nyt olemme päätyneet ratkaisuun, jossa molemmilla on kaksi kertaa viikossa mahdollisuus tehdä jotain omaa. Lyhyen kaavan mukaan. Suositus liittyy omasta kunnosta ja hyvinvoinnista huolehtimiseen. Ja voihan sen käyttää vaikka rautakaupassa luuhaamiseen, jos siltä tuntuu.

Mutta ettei homma olisi niin yksinkertainen, tarvitaan tietenkin myös yhteistä aikaa. Sitäkin olemme itseasiassa parempia järjestämään kuin omia pieniäkään pyrähdyksiä. Mehän olemme käyneet tänä syksynä jopa kaksi kertaa leffassa. Hyvä meidän tiimi, mutta kun aina ei jaksaisi edes tuota äijää..

7.11.2012

The universe strikes back?

Miten ihmeessä on mahdollista, että meillä lapset imevät itseensä minkä tahansa basillin juuri sillä sekunnilla, kun Aviomies on lähdössä työmatkalle. ”Kun lentolaukku kolahtaa, vatsa ripulille lorahtaa” -tunnelmissa mennään taas. Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Ykkönen tippui tajuttomaksi sängystä alle vuoden vanhana. Herra oli Lontoossa. Molemmat sairastuivat johonkin superflunssaan ja lopulta keuhkokuumeeseen, kun herra maisteli Michelin-herkkuja kongressin päätteeksi Berliinissä. Jossakin se onnistui olemaan myös silloin, kun viimeksi paskottiin. Tilanteille on yhteistä lisäksi se, että isovanhemmat eli ainoat apujoukkomme, ja nekin lähes 200 km:n päässä, ovat olleet juuri tällöin niin sanotusti estyneitä. Tosin keuhkokuume-episodin aikaan pakkasin kaksi yötä valvottuani ipanat autoon ja ajelin koomassa keskeyttämään anopin merkkipäiväviikonlopun vastaanotot.  

Tällä kertaa Kakkonen ennakoi tulevaa nappaamalla pöpöt matkaan heti ensimmäisenä päiväkotiin tutustumispäivänä viikko sitten. Viikonloppuna käytiin sellaista lievempää ripulirallia kahden pienen potilaan voimin ja syyllistettiin isiä tulevasta matkasta. Mutta antakaas, kun Aviomiehen todellinen lähdön aika koitti, pistivät molemmat silmään isomman vaihteen. Toki sairastuin myös itse. On ihan jees oksentaa kuumeisena, tasapainoilla kahden kaulariippuvaisen räjähdysherkän aikapommin kanssa ja miettiä, että ensi viikolla tästä sitten reippaana töihin yhtään ilman varsinaista päiväkodin harjoituspäivää. Kivasti tosiaan sujuu ja universumin lastensuojelujumalat tässä vaan jyrähtelevät meidän ratkaisulle laittaa 14 kuukautinen puolustuskyvytön lapsi hoitoon. Sanoisin **ttu ja ***tana ja ***kele, jos edes tässä kehtaisin.

Hajuhommista on vielä avauduttava sillä, että tänään ripulointisaaga saavutti ehdottoman huippunsa. Tämä muuten pääsee top kolmoseen kaikista omista "lapsi sairastaa" -tarinoistani sen tajuttomuuden lisäksi. Kolmas on muuten se, kun Ykkösen korva puhkesi lääkärin syliin ja märkä lävähti kirjaimellisesti reisille. Mutta siis, Kakkonen heräsi paskalammikosta kesken päiväunien. Sitä itseään valui läpi jokaisesta bodyn rakosesta laveammin kuin Talvivaaran kipsisakka-altaasta, läpi petarin ja patjan ja herraa kannettaessa mukavana vanana yläkerrasta alakertaan asti.  En ymmärrä, millä tämän huushollin saa desifioitua hajuttomaksi. Pommilla? Pesukonekin todennäköisesti laukeaa kohta ylikuumenemiseen.
Olen aikaa sitten lopettanut miettimisen, kuinka paljon ja mitä ruokaa tai juomaa näihin pitäisi upottaa. Murehdin tätä vielä kovin edellisessä blogissani, edellisen tuplataudin iskiessä. Nyt molemmat joka tapauksessa hengittävät, jaksavat sekä huutaa että taistella sylipaikastaan ja edelleen tavaraa tulee ulos. Jos tässä nyt mennään pari päivää banaanilla ja suolakekseillä, niin so not. Äitikin unohtaa mukavasti omat urahaaveensa, kun jo postilaatikolle pääsy on ylivoimainen tehtävä. Että tuskin sitten uralla eteenkään päin tässä  jatkuvien pattitilanteiden suossa, jossa kotona tullaan viettämään useahkoja sairauspäiviä lähitulevaisuudessa.

Jotain positiivistakin voi vallitsevista olosuhteista hakea. Puolikuntoiset ipanat simahtavat helposti. Äidillä on illalla laatuaikaa luututa. Aviomiehellä lienee myös niin huono omatunto ajoituksestaan (taas), että tuliaisiksi on luvassa ehtaa samppanjaa. Toivottavasti paljon.

5.11.2012

Taas ne kasvaa ja kehittyy

Olen päättänyt tässä blogissa käyttää lapsista yksinkertaisia kutsumanimiä Ykkönen ja Kakkonen. Kyseisellä nimeämiskäytännöllä viittaamme lasten saapumisjärjestykseen. Ykkönen on naaraspuolinen ja Kakkonen on urosversio.  

No, ykkönen on eilen ylittänyt julkisen ja nöyryyttävän ”lasten suusta kuuluu totuus” -kynnyksen. Kyseessä on siis tilanne, millaisista hauskuuksista erilaisista lähteistä luemme ja samalla korvat ristissä toivomme, että oma lapsemme ei ikinä tokaise mitään vastaavaa. Osittain myös pöyristelemme, miten ne muiden mukulat voikin sanoa tai tehdä jotakin niin typerää.
Tilanne. Matkalla perheuintiin avaamme täpötäyden naisten pukuhuoneen oven. Keskellä lattiaa vaatteita pukee alaston rehevä nainen. Seuraa aidosti hämmästyneen Ykkösen kirkkaan kuuluva lause: ”Oho, onpa isot tissit”. Tätä seuraa hiljaisuus ja yksi punainen äiti, joka ei ole se rehevä nainen. Onneksi kohde on joviaali yksilö, hän hörähtelee ja alkaa jutustella tyyliiin ”niinhän ne taitaa olla”. Ykkönen hämmentyy ilmeisesti omaa reaktiotani ja jatkaa hetken päästä painokkaasti: ”Äiti, ei sinulla ole noin isot tissit”. Juu, tiedetään, ei tosiaan ole. Että nyt sinne saunaan kiitos.

Sen lisäksi, että Ykkösen käytöstä pitää selkeästi alkaa varomaan, ehkä jopa lopettaa julkisilla paikoilla liikkuminen, on käsillä toinen kehittymisen ja kasvun myötä seuraava asia. Ykköstä ollaan siirtämässä päiväkodissa vuoden vaihteessa isompien, kolmesta viiteen vuotiaiden ryhmään. Äidin pientä pullanmurua, silkkihapsista tuittupäätä, mitämitä. Totta on, että kolme vee tulee täyteen ja silloin on kai lakisääteisestikin pakko siirtyä, jos vauvaliigaa pukkaa pienten ryhmään eikä lapsen kehityksessä ole tälle esteitä. Toki vastaan saa panna, mutta en ole varmaa, kuunteleeko kukaan. Tässä nyt sitten punnitaan meidän ajatukset, kehitystä tukeva ajattelu ja päiväkodin määräysvalta.
Olimme ajatelleet, että siskon ja sen veljen on hyvä olla samassa ryhmässä ensi kesään, erityisesti Kakkosen hoitopolun aloittamisen, pienuuden ja isosiskon tuoman turvan vuoksi.  Toki ne tässäkin ryhmässä toimivat hieman eri pienryhmissä, koska Ykkönen on iso ja tekee sen ryhmän isojen juttuja. Kakkonen on pieni ja tekee vielä aika vauvajuttuja. Muutenkin olemme ajatelleet, että isoksi ei ole kiirettä. Sitä ehtii kyllä olla ihan liikaakin.

Toinen näkökulma onkin sitten se, että ehkä tuo taitava ja utelias Ykkönen hyötyisi vielä isompien ryhmästä, jossa opetellaan oikeasti häntä kiinnostavia asioita ja jossa hän saisi esim. yhteisleikkeihin oikeasti leikkiseuraa. Pienten ryhmä kun on pääosin vielä rinnakkaisleikkien maailmassa. Pienten ryhmään tulee vuoden vaihteen muutosten myötä entistä pienempää sakkia eli leikkiseura ja koko ryhmän toiminnan taso ”vauvaantuu” entisestään. Pienenä isojen ryhmässä hän saisi myös enemmän hoitajien huomiota kuin isoimpana pienten ryhmässä. Mutta isojen ryhmässä on isoja rajuja poikia ja jo ehkä jo jotakin kiusaamiseen liittyvää. Ryhmäytyminen on jo vakiintunut syksyn aikana, joten jääkö hän ulkopuoliseksi kun kaikilla on jo tuttunsa ja kaverinsa? Entä siirtyäkö ryhmään, jossa on omassa ryhmässä olleita, syksyllä isoille siirtyneitä, mutta aikaisemman vuoden tuttuja lapsia ja yksi tuttu hoitaja vai ryhmään, johon voisi siirtyä nyt omasta ryhmästä toinenkin lapsi samaan aikaan ja jossa kokonaisuutena on enemmän kolmesta neljään vuotiaita.
Taas isoja uusia asioita. Jo sellaisia, että ihan hirvittää, kuinka iso Ykkönen onkaan. Nyt punnitaan eri luokan asioita kuin unirytmi tai ruokailut. En tarkoita vähätellä perusasioiden merkitystä, mutta tällä siirtymisellä ja pärjäämisellä omien taitotaitojen ja sosiaalisten taitojen osalta astetta haasteellisemmassa viidakossa on isosti vaikutusta koko kehittyvään persoonaan. Tällä voi pilata kehityksessä ehkä enemmän kuin syöttämällä pinaattilettuja lapselle kuukauden putkeen. 

Jos vaan heittäisi arvalla kun emme paremmasta tiedä?

2.11.2012

Happily ever after


Olen elänyt lähes neljä kuukautta virallisesti myötä- ja vastoinkäymisissä. Voisin todeta, että käytännön tasolla moni asia ei passi- ja ajokorttirumbaa ja haparoivaa nimenkirjoitusta lukuun ottamatta ole muuttunut. Henkisesti on kivaa olla kaikki samannimisiä. On myös jotenkin turvallista ja sekin on kiva se. Jos joku olisi viisitoista vuotta sitten sanonut, että merkityksellinen asia minulle parisuhteessa on turvallisuus, olisin itse ja myös ystäväpiirini tikahtunut nauruun. Tätä ei voinut nähdä tulevaksi useammissa parisuhde- ja avoliittoharjoituksissa miksi-naiset-aina-rakastuvat-renttuihin -tyyppien ja muiden omaa itsetuntoaan lattian rakosista etsivien näennäishurmureiden kanssa. No, kahden lapsen huoltajana ja ehkä hitusen muutenkin aikuistuneena voin vain todeta, että tuntuu pirun hyvältä ja turvalliselta olla naimisissa. Sen lisäksi, että minä aikuisten oikeasti myös rakastan tuota lasteni isää, luotettavaa peruskalliotani.  
Näiden perushommien lisäksi olen oppinut kaksi hyvin merkittävää asiaa avioliitosta.

a)      Nimeni sisältää nyt niin paljon ärriä, että sen lausuminen on aivan hanurista. Käytännössä niin syvältä, että olen alkanut lähes änkyttää tilanteissa, joissa nimi pitää lausua. Tai ilmeisesti olen jo kehittänyt, koska kukaan ei ymmärrä nimeäni yhdeltä sanomalta. Vaaditaan kaksi ellei kolme rykäisyä. Oudohko ja harvinainen, tosin perisuomalainen uusi sukunimi ei auta asiaa.
b)      Sormusta ei kannata pitää kädessä pestessä niskakakkaa tai käsiteltäessä muuten helposti leviäviä lasten eritteitä. Sormuksen kaiverrus ja upotusten urat piilottavat itseensä yllättävän paljon hajupitoisia ainesosia. Joten koko sormus haisee helposti peeltä. Ja koska sormus on avioliiton symboli, voisi ajatella, että koko avioliitto on suoraan sieltä?
Romantiikka ennen kaikkea. 

31.10.2012

TJ 0

Miten se onkaan niin ristiriitaista. Huomenna molemmat hoidossa. Pian äiti tietokoneen ääressä toimistossa. Vauvat kasvaa. Silmäpussit suurenee. Tämä aika ei tule enää takaisin.

Tätä ei tule ikävä.

Tätä tulee haikean vaikea ikävä.

26.10.2012

Mutsi testaa

Tämä ei ole sponsoroitu mainosteksi, vaan uteliaisuudesta uutta kohtaan herännyt pohdinta.

Pongasin nimittäin palvelun nimeltä  Lelulandia. Homman idea on simppeli. Vuokraa lelut, älä osta. Periaatteessa ideahan on mitä mainion. Voi valita ipanan ikäkaudelle sopivia leluja ja vaihtaa niitä tasaisin väliajoin uusiin. Turhaa kamaa ei jää pyörimään nurkkaan. Lelutkin näytti olevan ihan laatukamaa vauvojen puruhommista puisiin potkumopoihin. Onhan sitä taidelainaustakin ja sitä on muuten harrastettu tässä huushollissa ahkerasti. Jokainen työ on tosin päätynyt lopulta omaksi, joten se siitä vuokrausideasta.

Hinta neljälle lelulle on sinänsä kohtuullinen, rapiat vajaa kakskymppiä/kk. Mutta hetkinen, siitähän tulee vuodessa 240 €. Se on jo minusta ihan pirun paljon leluista, vaikka niitä kuinka vaihtaisi välillä. Tai ei meillä ainakaan tuhlata lähimainkaan tuommoisia summia leluihin. Ai siksikö ne lapset leikkii isin partavaahdolla ja äidin kapustoilla?
Jos ei ajattele rahaa, idea on tosiaan aika kiva. Posti tuo kerran kuukaudessa vaihtuvia leluja tai sitten niitä voi pitää pidempään. Kierrätystä kierrätystä eikä kasvavia leluvuoria. Mieleni tekisi peukuttaa uudelle rohkealle konseptille jo ihan siksi, että joku viitsii yrittää. Tai on ajatellut uusiksi koko lelujen hankkimisen ja omistamisen.

Mutta entäs kun Brion junaratasetistä hukkuu pala tai kaksi(meillä taatusti hukkuu kaikki kuutiota pienemmät osat jonnekin mystiseen aukkoon) tai mopo palautuu kolhittuna? Milloin leluista joutuu korvaamaan jotakin extraa? Käytännössä varmaan aina, kun jotakin puuttuu tai menee peruuttamattomasti kolhuille tai rikki. Tuski he kolhumopoa kiertoon pistävät vai pistävätkö. Ja haluaisinko sitten jo käytetyn oloisen lelun itse.

Jotenkin minusta tässä ei vielä ole ehkä riittävästi rahalle vastinetta. Tai paremminkin niin, että konsepti on minusta aidosti peukutuksen arvoinen, mutta säästön puolelle tämä ei mene, paitsi ehkä luonnon. No, ehkä se säästö ei olekaan se pääidea.

Vai enkö minä nyt vaan ole kuvittelemani varhainen omaksuja, joka ottaa uudet tuotteet ja palvelut käyttöön etulinjassa. En vissiin sitten.

23.10.2012

Hei, me äänestetään

Minä olen sen sortin yhteiskunnallinen osallistuja, jonka mukaan politiikka on juuri politikoinnin vuoksi itse asian unohtavaa tai tärkeät ratkaisut keskinkertaistavaa patsastelua. Omassa äänestyskäyttäytymisessäni cooleinta on ollut äänestäminen presidentinvaaleissa, joissa sentään puhutaan todella suurista linjoista ja joissa syntyy ilmiöitä. Alan pikku hiljaa tässä kypsässä iässä ja muiden kuin itseni hyvinvoinnista vastuussa olevana hahmottamaan, että aika paljon enemmän merkitystä omalle elämälle on niillä naamoilla, jotka istuvat paikallisessa kaupunginvaltuustossa. Olen alkanut suhtautua politiikkaan ja tähän lähipolitiikkaan kovin uusin silmin, kun omassa perheessä ja lähipiirissä alkaa olla sellaisia tarpeita, joihin kaupungin toiminta oikeasti vaikuttaa. Että ei se Sauli nyt vaan kerta kaikkiaan päätä, joutuuko jompikumpi lapsista päivähoitoon kaupungin toiselle laidalle tai kulkeeko palvelubussi vanhenevan äitini kotitalon kulmilta. Natollakin on aika vähän merkitystä siinä vaiheessa, jos tarhataapero alkaa voida huonosti kun päiväkodin täti vaihtuu monta kertaa kuukaudessa.

Ilmeisesti moni muu on yhtä pihalla eri vaalien merkityksestä, koska näissä lähivaaleissahan äänestysprosentti on tunnetusti alhaisin.
 
Kun nyt sitten oikeasti haluaisin juuri näissä kunnallisvaaleissa äänestää sellaista henkilöä, joka on lähellä omaa elämäntilannetta ja omaa jossain määrin samoja arvoja, on ehdokkaan löytäminen vaikeaa. Kuntavaaleissa ei ehdokkaiden budjetit päätä huimaa, mikä tietysti näkyy näkyvyydessä. En todellakaan lähde vaalikojuille sanalle kahden eri suuntiin 97 %:sti pyrkivän tenavan kanssa eikä itse kopioitu ja postilaatikkoon rytätty lista iskulauseista juurikaan kerro ehdokkaasta. Tunnen monta pyrkivää tutun tuttua, joita en kuvittelekaan äänestäväni. Vaaliväittelyitä ei ole eivätkä nämä ehdokkaat kiertele kollektiivisesti esittäytymässä lähiöissä. En ole myöskään varsinaisesti sitoutunut mihinkään puolueeseen, jotta joukko kaventuisi. Tai no, ehkä niitä mahdollisia puolueita on kaksi tai kolme.
 
Onneksi on vaalikone. Tai sitten ei. Näennäisen rehellinen vastaaminen tuottaa jostain käsittämättömästä syystä yleensä hyvin huvittavia vaihtoehtoja. On melkoinen järkytys saada ranking-kolmoseen yhden asian (eli omansa) asialla oleva sorrettu Piraattipuoluelainen tai melkein kuka vaan Persu. Tämän jälkeen pitää tietysti käydä muuttamassa omia vastauksia niin, että listalle pääsee edes niiden puolueiden edustajia, joita voisi kuvitella äänestävänsä.

Edellinen oli oma kauhuskenaarioni ja tapahtui onneksi miehelleni. Todellisuudessa sain elämäni ensimmäisen kerran vaalikoneessa tuloksen 100 %. ”Match made in heaven” toteutui niin nuoren partasuisen lippalakkivihreän kanssa, että häntä äänestämällä olisin periaatteessa Puuma. En löytänyt tyypistä etsimällä mitään tietoa, hän oli jättänyt kaikki perusteensa vaalikoneeseen kirjoittamatta eikä linkkejä minkäänlaisiin kotisivuihin löytynyt. Että siinä meni ne treffit. Tosin tädin on kyllä todettava, etten olisi niin juron näköistä miestä äänestänyt muutenkaan. Onneksi kolmoseksi kiilasi nainen, jonka olin jo ilmoituksista noteerannut ammattinsa ja taustansa puolesta ”sopivaksi”. Ehkä vaalikoneissa sittenkin on järkeä.
 
Jonkun verran enemmän pureksittavaa valinnan kanssa on tosiaan miehelläni, jonka lista vastausten perusteella oli kaikkiaan mielenkiintoinen. Ensimmäiset kymmenen henkilöä olivat pääosin sieltä Persuista ja marginaalipuolueista, joita hän ei missään tapauksessa äänestäisi. Niin kuin ei kukaan muukaan. Vastausten yhteen osumisen prosentit olivat korkeimmillaan miehelläni noin 50 %:n luokkaa, joten herää kysymys, mitä ihmettä mieheni ajattelee näistä vaalien peruskysymyksistä kuten kunnan palveluista, liikenteestä, kuntalaisten vaikutusmahdollisuuksista tai kaupunkisuunnittelusta. Pitäisiköhän huolestua? Koska yhteistyö meni koneen kanssa vähän puihin, mieheni totesi äänestävänsä nuoruutensa periaatteella: valitaan listasta parhaimman näköinen muija. Ei kai se voi mennä enempää pieleen kuin muullakaan valintatavalla?  

19.10.2012

Kyllä huumori on mukavaa

Huono huumori on joko hyvää huumoria tai tosi huonoa huumoria. Tämä on riittävän hyvää viimeistä kotiviikkoa viettävän mutsin perjantaihuumoriksi.

 
Juuri tämän takia minä en esittele leipomis- tai muita kotoilutaitojani. Tulos olisi jotain samaa. Että suklaabanskut vähän lipsahtivat sinne peeniksen puolelle.

 

 

17.10.2012

Kenen markkinat?

Olen tosiaan palaamassa työelämään kahden raskauden, loogisesti kahden lapsen ja lähes kolmen vuoden kotoilun jälkeen. Kävin tosin raskauksien välissä töissä noin neljä kuukautta, mutta sitä ei lasketa, koska olin kuitenkin jo ”tilassa”. Minulla on koulutustani kohtuullisesti vastaava vakipaikka, josta saa myös kohtuullisen korvauksen työn vaativuuteen nähden. En kuitenkaan halua palata tähän työhön tai tarkemmin tähän organisaatioon. Kuvittelen, että kahden pienen lapsen äitinä on järkevää hakea hieman haastavampaa työtä. Sellaista, joka toisi mukanaan itselleni merkityksellisemmän työympäristön ja asiat, enemmän palkkaa, lyhyemmän työmatkan ja järkevämmän pomon. Realismi ei ole vahvoilla tässä "kahden pienen lapsen äiti hakee työtä -projektissa". Perustelen hinkuni kotivuosien jälkeiseen urakiitoon maslowmaisesti  tarpeella toteuttaa itseäni muuten kuin kotitekoisten pinaattilettujen tekijänä.

Olen hakenut nyt syksyn aikana kolmea paikkaa, kaikki kohttuullisen vaativia asiantuntijan tehtäviä. Kaikkiin olen ollut objektiivisesti arvioiden taustaltani ja kokemukseltani sopiva. Paikat ovat olleet sellaisia, joissa hakemuksen vastaanottavien henkilöiden pitäisi olla oikeasti päteviä ja kokeneita rekrytoijia ja organisaatioiden isoja ja toimivia. Niin ainakin rekrytointi-ilmoitusten mainoslauseet ja mielikuva mediassa kertovat. Kuitenkaan näistä kahdesta, joissa haku on jo päättynyt ja valinnat tehty aikoja sitten, ei ole tullut mitään ilmoitusta hakemuksen saapumisesta, prosessin etenemisestä tai valintojen tekemisestä. Edes automaatilta. Toiseen näistä soitin soittoaikana, mutta nimetty henkilö ei ollut tavoitettavissa. Kolmannessa tehtävässä haku on vielä avoin, mutta sielläkään tehtävän esimies ei ollut tavoitettavissa ilmoituksen soittoaikana, hän ei vastannut soittopyyntöön eikä yrityksen rekrytointikeskus osannut vastata yhteenkään tehtävän hakemiseen oleellisesti vaikuttavaan kysymykseen. Rekrytointikeskus oli ilmoituksessa mainittu, koska haku oli globaali ja sieltä piti saada tietoa yleisiin hakuprosesseihin liittyviin kysymyksiin. Amatöörimäistä sanoisin.

Minulla on ollut kovin altavastaajan olo, kun olen hakemassa töitä kotivuosien jälkeen. Että juna meni jo ja tällä alalla mikään osaamani ei muka enää pätisi. Nämä työelämän ovien kolkuttelut ovat kuitenkin osoittaneet, että ei ole omissa taidoissa häpeämistä, jos pätevien ihmisten tapa tehdä töitä on tämä millaisen kuvan yritysten toiminnasta hakuhommien kautta saa. Minä osaan sentään vastava sähköpostiin ja soittopyyntöihin, varsinkin jos olen painettuna niin jossakin luvannut. Osaan myös periaatteessa kohdella ihmisiä kohteliaasti ja kunnioittaa sitä, että he vaivautuvat jollakin tavalla ottamaan yhteyttä. Aika perustaitoja missä tahansa hommassa.

Miten ihmeessä yritykset/organisaatiot kuvittelevat saavansa päteviä tekijöitä vaativiin asiantuntijatehtäviin, jos he kohtelevat aikaansa prosessiin uhraavia ihmisiä näin? Kuvittelevatko, että he voivat työpaikan tarjoajina toimia miten vaan, koska hyvät tyypit raapivat juuri heidän ovellaan vai ovatko he vaan niin pihalla, miten rekrytointia hoidetaan ammattimaisesti? Tai käykö heillä pienessä mielessäkään, että sen ilmoituksen lisäksi kuvaa organisaatiosta luo koko hakuprosessin hoito ja jokaikiselle hakijalle, olivat he sitten hyviä tai huonoja. Jokainen ymmärtää sen, ettei välttämättä saa juuri tietty paikkaa, muttei sitä, miksi asioita ei hoideta ammattimaisesti loppuun asti.  Reputation reputation.
Katsotaan, miten tämän kolmannen haun kanssa käy, sieltä järjestelmä sentään ilmoitti hakemuksen tulleen perille. Hausta vastaava henkilö ei kyllä ole palannut asiaan. Niihin paikkoihin, joista ei muuten kuulunut koskaan mitään, olin laittanut hakemukseen palaavani töihin hoitovapaalta. Tähän kolmanteen en laittanut. Josko se kuitenkin olisi ollut riski eikä sopivaa rehellisyyttä.

 

13.10.2012

Tästä se lähtee

Jossakin täällä blogiviidakossa olen neljä ja puoli vuotta terapioinut itseäni lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista ja onnistuneen omaisuuden tuhlauksen ja sitä seuranneiden raskauksien jälkeen ryppyotsaisesti lasten kitusista kasvukäyristä arjen ajoittaiseen ankeuteen. Nyt olen kurkkuani myöten täynnä puhtaasti vain lapsista ja äitiyden kokemuksesta kumpuavaa paasauskirjoittamista. Lapset ovat hengissä ja perhekin voi kohtuullisen hyvin, joten omat intressit alkavat olla välillä muualla kuin imetyksen ihanuudessa  tai eri ikäisten eri vaiheita käyvien ipanoiden oveluuden ihmettelyssä. Tarpeen on heittää kuuseen myös edellisten blogieni traumalähtöinen lähestymistapa ja suhtautua tähän elämäntilanteeseen avoimin mielin ja niin, ettei sanomisia tarvitse välttämättä kätkeä edes anonyymiyden suojiin.
Kuvittelen harhaisesti, että minulla olisi jotakin sanottavaa muistakin asioista. Todennäköisesti näin ei tosiaankaan ole. Ajattelen kuitenkin, että tässä upouudessa blogissa voin kirjoittaa hieman vapaammin hengittäen ihan mistä vaan, vaikka se olisi samat kasvatuskriisit, presidentinvaalit tai ripsivärin valinta.  Hyvä lähtökohta olisi, jos en suhtautuisi itseeni ja perheeseeni niin vakavasti.  
Esittäydyn nyt itsellenikin ikään kuin uutena ihmisenä. Mikä minua kiinnostaa, mitä minä ajattelen vai ajattelenko enää yhtään mitään. Onhan tässä elämä pyöräyttänyt monta asiaa päälaelleen viimeisen noin neljän vuoden aikana. Aikaisemmin olin kohtuullisen työkeskeinen, harrastava, aikaansa seuraava itsensäkehittäjä ja maailmalla matkaava nautiskelija. Nykyisin olen pääosin monta hommaa aloittava ja kaikki kesken jättävä littatukkapää, joka ei vaan ole lapsia kouluikään asti kotona hoitova downsiftaaja, kotoileva saippuan näprääjä tai edes sisustava kiintymyssuhdeteoreetikko. Joita kaikkia haluaisin ainakin salaa olla ihan vähän.
Haluaisin nimittäin olla tiedostava ja ajassa kiinni oleva hot mama, (k)uran ja perheen, itsensä ja lähes koko universumin tilasta huolehtimisen saumattomasti yhdistävä supernainen, joka vähäiselläkin vapaa-ajallaan värkkää mitä vaan perheensä ja yhteisönsä hyväksi, on kiinni ajassa, huolehtii ystävyyssuhteista ja kummilapsista ja kehittää hauistaan ja osaamistaan työelämän haasteita varten. Näinkään ei kuitenkaan toistaiseksi ole. Mikä sinänsä ei itseäni yllätä.

Tässä blogissa tulen käytännössä olemaan kärttyisemmän puoleinen ämmä, joka ei aina tiedä, miten edes nämä palaset pysyvät kasassa, mutta silti pitäisi olla jotain projektia tässä sivussa. Lisäksi tulen rypemään itsesäälissä (täytin myös juuri 40 enkä aina tunnista aamuisin peilistä toljottavia kasvoja omakseni) ja ihmettelemään, miten oikeasti ihmiset selviävät yhtälöstä lapset, mies, työ (joskus sitä tosiaan kutsuttiin uraksi), oma-aika, ystävät ja mitä niitä nyt oli. Samalla yritän luoda hieman koti ja keittiö -reviiriä laajempaa katselukulmaa omaan ympäristööni ja elämään yleensä.