Käsi nousee virheen merkiksi

Aion seuraavassa sohaista muurahaispesää nimeltä Talvivaara, vaikkei minulla ole minkäänlaista kompetenssia arvioida tapahtunutta. On vaan niin, että työni sivuaa aihetta noin promillen osalta, mikä ei sekään tee minusta aiheen asiantuntijaa.  Kun palasin tällä viikolla töihin, ei ollut yllätys mistä siellä puhutaan. Talvivaarasta ja kipsisakka-altaan pohjaeristyksen paksuudesta, rehevöityvistä vesistä, uraanista ja vaikutuksista muuhunkin kuin luontoon.

Totean ensin, että en missään nimessä hyväksy tarkoituksellista luonnon tuhoamista taloudellisen edun tavoittelun nimissä. En hyväksy toiminnan jatkamista, jos epäkohtia ei saada kuntoon. En hyväksy vastuun pakoilua tilanteessa, jossa paskat on jo housuissa. En tässä enkä muissakaan asioissa. Mutta tässäkin aiheessa on kuitenkin monta muttaa.

En nimittäin myöskään hyväksy myöskään sitä hyvin suomalaista tapaa, että sorrettujen tai ”oikeamman” osapuolen puolustajat saavat heitellä provokatiivisia väitteitä melko kepein ja raflaavin perustein ilman virallisesti hyväksyttyjä todisteita. Minä toivoisin, että kriisissä kuin kriisissä eri osapuolten pitäisi todistaa omat väitteensä todeksi yhteismitallisten tulosten kautta. Ilmöiden objektiivinen arviointi on usein mahdotonta juuri tästä argumentoinnin tasosta johtuen. Tässä Ilta-Sanomien kommentissa pureudutaan juuri tähän Talvivaara-uutisoinnin osalta. Sama ilmiö velloo muussakin voimakkaita vastakkainasetteluja aiheuttavissa keskusteluissa kuten rasvasodassa (juuri niin, sotahan se on kun ihmiset väittelevät kuinka paljon rasvaa saa syödä) tai rokotekeskustelussa.

Talvivaaran tilanteessa on luontoon liittyvien vaikutusten lisäksi todella iso asia, joka on juuri nyt tietenkin jäänyt uutisoinnissa varjoon. Jos kaivoksen olosuhteita ei saada kuntoon, se on uusi kuolinisku yhdelle Suomen kituvimmista seuduista, joka on kaivoksen myötä pääsemässä jaloilleen. Kaivos työllistää satoja, alihankkijoiden kautta yli tuhat ihmistä ja tuo rahaa köyhän maakunnan kehittämiseen. Minulla on tuttavia, jotka elävät Kainuussa ja ovat juuri nyt häpeissään työpaikkansa virheistä, mutta samalla rukoilevat, että saavat säilyttää työnsä. Muuta kuin ei tilalle helposti ole. Jos minulta kysytään ihmiset vai kalat, minä vastaan ihmiset. Vaan ei kalojen kustannuksella.

Pekka Perän eilinen peräänkuulutettu (heh) siirtyminen takaisin ruoriin ja rehellinen tunnustus lehdistötilaisuudessa oli tärkeä veto, joka antoi toivoa siitä, että homma voi vielä kääntyä. Niin iso merkitys on viestinnällä erityisesti kriisitilanteessa. Milloin suomalainen yritysjohtaja on antanut virheelle kasvot ja vastaavan luokan mokan edessä todennut: ”minä tein virheen ja minä aion sen korjata”. Ja myöntänyt samalla istumalla liudan muita virheitä, jotka ovat johtaneet siihen, missä nyt ollaan.  Joten eilen oltiin kriisiviestinnän ytimessä rehellisyyden, avoimuuden ja henkilöitymisen osalta. Saas nähdä, jatkuuko sama linja vai oliko tämä nurkkaan ahdetun ihmisen yksittäinen veto yrittää päästä pinteestä. Jos luontoon kohdistuneet vaikutukset osoittautuvat pysyviksi, sitten ei auta enää rehelliset selityksetkään.

Minä haluaisin uskoa, että vastaavaa alkutuotantoa voi harjoittaa ympäristön kannalta kestävästi, mutta voin olla totaalisen väärässä. Olen ymmärtänyt, että näiden päästöjen vaikutuksista luonto vielä toipuu. Toivon todella, että Perä&Co ottavat missiokseen tukkia vuoden ja korjata ne muut tsiljoona asiaa, jotka Talvivaarassa ovat rempallaan. Luulisi edes osakepotista kadonneiden kymmenien miljoonien motivoivan korjaamaan asiat.

Vaikeeta, vaikeeta.