YT-aktivisti täällä taas päivää

Seuraa lisää yt-neuvotteluhenkistä paasausta, mutta nyt näkökulma aiheeseen on nainen, äitiys ja työ ja syrjintä. Ensimmäiseksi suosittelen jokaista työssäkäyvää ja lapsia harkitsevaa, äitiys- tai perhelomailevaa tai töihin palaavaa naista lukemaan tämän linkin perhevapaalta palaavan paluusuojasta.

Minä olen siis tilanteessa, jossa työnantajani on kiertänyt perhevapaalta töihin palaavan paluusuojaa odottamalla viikon paluuni jälkeen ennen yt-neuvottelujen käynnistämistä. Tilanteeni menee kaikilta osin oheisen linkin kaltaiseen tilanteeseen, mutta en kuitenkaan ole sellaisenaan paluusuojan piirissä. Onneksi työnantaja on tässä sopassa ryssinyt kuitenkin monta muutakin asiaa, joihin neuvotteluissa ja ehkä lakimiesten jatkokahvitteluissa joudutaan palaamaan. Olen pistänyt niin urakalla kapuloita rattaisiin, että neuvotteluaikaa jouduttiin pidentämään, koska esimieheni eikä yrityksen toimitusjohtaja osaa esittää vastauksia kysymyksiini (lainmukaisiin). He eivät myöskään ole pystyneet esittämään riittäviä perusteita aikomiinsa toimenpiteisiin eli irtisanomiseen tai ulkoistamiseen. Lisäksi työantaja on syyllistynyt töihin paluustani lähtien syrjintään, koska minkään tason esimies ei ole yrittänytkään käydä paluuni jälkeen läpi työtehtäväni tai yrityksen tilannetta, tehtäviä on siirretty määräaikaiselle eikä esimiestä kiinnosta käydä työnjakoa läpi. Sinänsä on ihan kiva hengailla ja hoitaa proggiksia vasemmalla kädellä vähän sen mukaan, mitä sattuu eteen tupsahtamaan. Mutta perhevapaalta palaavan ohittaminen työtehtävissä on syrjintää, jos työantaja ei puutu tilanteeseen eikä pyri löytämään työntekijälle muuta vastaavaa tehtävää.  

Tilanne on siis täysin auki. Ihan leppoisat joulunodotukset tässä. Mutta en valita. Saan ensimmäisen palkkani perjantaina, loma koittaa viikon päästä ja sitten saa ahtaa lisää juustoa ja suklaata. Poikkeuksellisesti en ole joulun aikaan myöskään raskaana (koputan puuta) tai kohtaamassa keskenmenoa, joten voin vetää kaksin käsin myös graavia kalaa ja mätiä. Viinistä nyt puhumattakaan.

Tämän kirjoituksen pointti ei ollut kuitenkaan varsinaisesti edes todeta tätä työtaistelun tilannetta vaan pohtia tätä aiheeseen syntynyttä uutta näkökulmaa. Nimittäin jo mainitsemaani syrjintää. Olen toki ollut tietoinen siitä, että maailma ei ole reilu paikka kaikille. Olen kuitenkin ollut harvinaisen laput silmillä -kulkija, joka ei ole nähnyt tai tunnistanut syrjintää ympäristössään. Nyt olen kuitenkin lain määritelmän (ja todellisen työpaikalla kohtelun) muodossa oppinut ymmärtämään, mitä se on.

Oma tilanteeni ei ole varmastikaan lähelläkään sitä, mitä etnisen taustan, ulkonäön tai vaikkapa vamman vuoksi ihmiset joutuvat kohtaamaan. Mutta nämä viikot ovat osoittaneet, miten syrjintä oikeasti toimii. Miten syrjintään syyllistyvät henkilöt jättävät kertomatta tärkeää tietoa tai kertovat minulle kuuluvat asiat muille. Miten he jättävät vastaamatta yksinkertaisiin maileihin tai selvityspyyntöihin, miten he keskustelussa vähättelevät hyvin perustelemiani kysymyksiä tai kommentteja. Miten he siirtävät minulle kuuluvia asioita ilmoittamatta muille. Miten he aikuiset ihmiset (sekä esimieheni että hänen esimiehensä eli yrityksemme toimitusjohtaja) jättävät tervehtimättä.

Koko tämä kohtelu ja yt-neuvotteluksi naamioitu tilanne on farssi, joka faktisella tasolla naurattaa. Samalla se kuitenkin tunnetasolla tuntuu juuri siltä, mitä se on. Syrjinnältä. Blokkaukselta. He eivät halua leikkiä minun kanssani ja se tuntuu ihan samalta kuin penskana, kun jäi ilman paria tai joku totesi ”ettei me nyt leikitä sun kaa”. Huolimatta siitä, että ymmärrän, mitkä voimat taustalla vaikuttavat, mieleni tekee jatkuvasti kysyä, miksi minä. Ehkä se vaikuttaa jopa itsetuntoon. Hetkittäin pohdin, olenko alkuunkaan sellainen tyyppi ja työntekijä, joka luulen olevani.

Minä olen aika vahva ihminen, eikä tämä hetkittäisiä kuohahduksia lukuun ottamatta hetkauta minua suuntaan eikä töiseen. Saan päinvastoin voimaa ”neuvotteluun” siitä, että hommat ovat näin läpinäkyvästi persiillään. Mieli on toki tehnyt luovuttaa ja todeta että ihan sama. Periaatteesta aion kuitenkin taistella loppuun asti ja kaatua saappaat jalassa, vaikka tulos ei alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeaisikaan. Ymmärrän nyt kuitenkin erittäin hyvin sen, että suurin osa ei osaa, uskalla tai jaksa puolustaa itseään ja paviaanimaiset työnantajat tai muut kiusaajat saavat mennä sieltä mistä aita on matalin ja kääriä voitot. Se jos mikä vituttaa.

Tässä tilanteessa on oikeasti hyvää se, että minun on nyt mahdollisuus pohtia ihan luvan kanssa, mitä haluan isona tehdä. Mitä haluan ihan todella. Freelanceriksi? Yrittäjäksi? Samoihin töihin muualle? Millaiseen organisaatioon (niin kuin sen voisi valita)? Täydennyskouluttautumaan? Jatko-opiskelijaksi? Täysin uudelle uralle? Kotiäidiksi (vitsivitsivitsi)? Maailma on pullollaan mahtavia tarinoita ihmisten suurista ratkaisuista, heittäytymisistä ja uusien suuntien etsimisestä. Ymmärrän, että minulle tarjotaan tässä kylkiäisenä mahdollisuutta johonkin samanlaiseen, mutta mitä ihmettä se voisi olla. Visio on vielä hieman hukassa. Aviomies tuskin innostuu sapattivuodesta jollakin palmusaarella. Eikä siitä saa juuri rahaakaan.