Nostalgiapläjäys vuoteen 2012

Viime vuoden kaksi viimeistä viikkoa kuluivat huuruisen kiireisessä sumussa. Tuli potkut ilman pakettia. Tuli Kakkoselle korvatulehdus. Tuli joulu ja tuli pikareissu Aviomiehen kanssa Kööpenhaminaan lepäämään. Potkuihin palaa lakimies korvausvaatimuksineen. Joulu palannee taas tänä vuonna mahdollisesti jopa astetta vauhdikkaampana. Korvatulehdus tuli jo uudelleen. Siihen tuli astetta voimakkaampi antibiootti ja neljän viikon päähän aika putkituskeskusteluun. Suutarin lapsilla ei todellakaan ole korvia.

Kööpenhamina sen sijaan, aah. Kaksi täyttä yöunta turkoosinahkaisessa, täydellisessä hotellisängyssä, sopivasti kuohuviiniä, paljon askelia, paljon ale-kasseja ja paljon hyvää ruokaa muiden laittamana. Ehdottoman suositukseni saa brasserie Degas Vesterbråssa, mutkatonta ranskalaista ja taivaallinen konditoria kylkiäisinä. En tiennyt, että tällä planeetalla on jotakin niin suussa sulavaa kuin mojito-macarones. Aaah!

Kahdessa vuorokaudessa tuli lähes nollattua viimeisen puolentoista, eikun kolmen, vuoden univelat, mutta ne tuli hankittua takaisin myös korva-keuhkokipuisen Kakkosen kanssa heti kotiinpaluuta seuranneena yönä. Luksusta silti. Reissu oli samalla ehkä viimeisiä mahdollisuuksia noin seuraavaan viiteentoista vuoteen olla jossakin muilla mailla tai ylipäänsä missään yötä kaksin ansiokkaan Aviomiehen kanssa. Isovanhemmat, appi sellaiset, vanhenevat. Sen vaan huomaa näiden nykyisten hoitotarpeiden aikana.

En ole mikään menneisyyteen tuijottelija tai uuden lupailija, mutta jotenkin nämä lapset ovat muuttaneet senkin, että hetkiä, oppeja ja kokemuksia tekee mieli muistella ja makustella. Onko niillä nykyisin jotenkin enemmän merkitystä? En haluaisi sanoa niin, että juuri lapset muuttavat kokemusten merkityksellisyyttä, mutta siltä se juuri nyt tuntuu. Tai sitten se on ikä, joka tuo tätä halua muistaa asioita ja niitä hetkiä entistä tarkemmin.  Joten se viime vuosi. Mihin se muuten katosi?

Päällimmäisenä on tietenkin viimeisimpiä tapahtumia, joku helmikuu tai kevät on pyyhkiytynyt mielestä lähes kokonaan. Tai no tammikuusta maaliskuuhun sairastettiin, siinäpä se. Mutta viime vuodesta nousee päällimmäisenä mieleen kolme isoa onnellista asiaa.

1.   Menin naimisiin täydellisen kauniina kesäpäivänä lasteni isän kanssa pienesti, sopivasti ja onnellisesti.

2.   Olen onnistunut yhdessä Aviomiehen kanssa kasvattamaan pitämään hengissä kaksi tasapainoista, normaalia, reipasta ja kovaäänisesti puoltaan pitävää lasta, joilla on kohtuulliset käytöstavat eikä mitään silmille hyppiviä ongelmia tai pelkoja. Kaupan päälle nuo kaksi ovat nivoutuneet ihmeellisen tiiviiksi sisaruspariksi. He pitävät yhtä – pääsääntöisesti aina.   Äiti, älä pakota Kakkosta syömään, etkö nää ettei hän halua! – Äiti, Kakkonen kaatui, minä autan, minä autan, minäminä! - Äiti, minä menen päiväunille omaan sänkyyn ettei Kakkosen tarvitse nukkua yksin. Kakkonen puolestaan kuskaa kaikki pöydän alta löytyneet, kuivuneet ruoka-aarteet jaettavaksi siskon kanssa, samalla periaatteella hän on valmis jakamaan myös muumi-keksit ja herra Hakkaraisen pastillit. Herkun jakaminen on minun mielestäni lähes ultimaalinen tiimihengen osoitus. En taatusti olisi itse tehnyt moista alle puolitoista- tai kolmevuotiaana.

3.   Olen onnistunut pysymään täysissä järjissäni tai ainakaan minua ei ole toimitettu hoitoon, lapset eivät ole ilmeisesti saaneet suurempia traumoja ja avioliitto jatkuu katastrofaalisesta marraskuusta huolimatta. Siis siitä kuusta, jossa käytiin 22 päiväinen sota Kakkosen ripulia vastaan samaan aikaan kun yritin käynnistää työ- ja tarharallia ja kun minut päätettiin savustaa ulos työpaikastani, jonne olin kotiaikailun jälkeen ihan innoissani palaamassa. Selvisin marraskuusta myös elämäni vähimmällä unimäärällä edelleen tulematta hulluksi tai pahoinpitelemättä läheisiäni. Stressi vei hetkellisesti lopunkin kyvyn nukkua. Onneksi nyt jo helpottaa.

Niitä lupauksia en osaa oikein edelleenkään tehdä. Aviomies päätti elää tammikuun ilman karkkia, lupasin kompata. Mutta ei tuosta nyt oikein merkittäväksi elämänmuutoksen aluksi ole. En aio rutistaa äitinä itsestäni yhtään enempää irti, olen ihan oolrait, jos se marraskuun karjuminen jätetään laskuista. Urheiluun ja itseni sivistämiseen liittyen en lupaa mitään, koska olen olosuhteiden armoilla ja annan niiden hallita ajankäyttöäni vielä muutaman vuoden.

Aion kuitenkin luvata itselleni yhden asian. Aion hankkia uuden, ihan hyvän työpaikan. Minä haluan palata töihin juuri nyt. Töiden loppuminen osoitti, kuinka paljon kaipaan omaa tekemistä ja kuinka hullulta tuntuu jäädä kotiin pakotettuna, työttömänä, silloin kun se ei ole oma valinta. Lasten kannalta se on tietysti hyvä, mutta se ei vaan ole se, mitä itse juuri nyt tahdon. Uskon silti, että töiden rinnalla olen ihan ok mutsikin. Että tämä pienten lapsen äitiyden ja työn yhdistäminen onnistuu oikeasti. Töiden suhteen aion olla astetta nöyrempi. Unelmaduunin ei tarvitse löytyä juuri nyt, vaan sellaisen johon tämä asioiden yhdistäminen onnistuu. Ehdin päteä sillain aikuisten oikeasti vielä myöhemminkin.  

Aion olla nöyrempi myös duunarina. Luulisin. Marras-joulukuun ralli osoitti, että asiat voivat olla oikeasti tosi persiillään, joten sellainen asiaan kuuluva asiantuntijanalkuttaminen saa nyt jäädä. Otan myös ohjenuoraksi jatkossa entistä selvemmin avoimuuden, johtaa se syteen tai saveen. Kysyn, jos en ymmärrä jotain. Sanon, jos näen jossakin epäkohdan tai itseäni kohdellaan jotenkin väärin. Kuulostaa ihan bullshitbingolta, mutta jotain maalitauluksi joutuminen opetti. Sen, että toimin itse niin suoraselkäisesti kuin voin, jotta voin jatkossakin kaatua saappaat jalassa, eh heh.

Ykkönen kysyi muuten eilen ensimmäisten rakettien paukkuessa, voitaisko me hankkia hänelle toinen iskä. Perustelu ei tullut ihan selväksi, jotenkin ne liittyivät jonkun tämän päiväisiin häihin jonne piti saada uusi iskä ja siihen, että Humpsillakin on kaksi iskää. Tätä en nyt uudenvuoden kunniaksikaan luvannut.