Töitä!

Sain hyvän työn. Piste. Näin kätevästi putkeen ennen edellisen irtisanomisajan loppua. Kiitos kohtalo, kaitselmus tai mikä vaan. Aloitan helmikuun alussa ja latelen tässä juuri tulevalle esimiehelleni speksejä puhelimen ja läppärin hankinnasta. Kiva, että kysyvät. Edellisessä oli kivan alla saada edes kunnon työkalut.

Mitä minä nyt tästä uudesta sanoisin. Totesin jo aiemmin, että titteli (eli siis tehtävänkuva eikä niinkään titteli) ja palkka ovat sinne päin. Tehtävä ja yritys sen sijaan ovat mielenkiintoisia, pienessä mittakaavassa putiikki on mahdollinen tulevaisuuden Nokia. Olen hyppäämässä hörhönä kaupallis-humanistina nörttien ja propelipäiden sekaan, mutta pääasia, että tyypeissä on draivia ja homma on sellaista puoli-intellektuellia asiantuntijapuuhastelua. En minä tulevassa hommassa helpolla pääse ja oman alan työtä on urakaksi asti. Hyvä niin, sitähän minä olen halunnut.

Merkittävin asia: autolla matka työpaikalle kestää noin kuusi minuuttia. Fillarilla pääsee hyvin täyteen ylämäkeen 6 kilometriä eli puolisen tuntia. Kotiinpäin onkin sitten helpompaa. Tässä vaihtoehdot sitten ovatkin, koska paikallinen julkinen ei tälle reitille toimi.

Helmikuun ajan saan nauttia kaiken kukkuraksi tuplapalkasta, kun irtisanomisajan palkka juoksee, mutta työvelvoitteesta vapauttaminen mahdollistaa muut hommat samanaikaisesti. Ihan kiva. Kävin vähän sopimuksen kunniaksi shoppailemassa, lapsille tietenkin. Reissu osoitti, että en todellakaan ole ostolakkoilun tai rajoittamisen portilla. Onneksi harjoitin vähentämistä tehokkaasti edelliset kotivuodet. Onneksi oli todella hyvät alet. Mutta ostin sentään  itsellenikin jotakin – peräpukamavoiteen. Ne viholaiset kun ovat vaivanneet synnytyksestä numero kaksi asti.

Himskatti, kun on kaikki juuri nyt tosi hyvin. (Noron jälkeinen autuus jatkuu)