29.1.2013

Kovvoo hommoo tämä äitiys

Äitiys on välillä todella persiistä, sanoisin. Juuri kun olen ollut innoissani siitä, että Ykkönen on kasvanut askeleen isommaksi, ”keskustelu” ja erilaiset pienimuotoiset neuvottelut onnistuvat asioiden sujumiseksi, asiat eivät todellakaan suju. Tulee joku vaihe. Kun lapsen vaihe osuu samaan saumaan kun itsellä on vaihe, jossa stressaa, väsyttää ja kaikki peruspalikat ovat olleet vähän hujan hajan, on kasvatuskatastrofi valmis. Siltä ainakin tuntuu juuri nyt tämän äidin päässä.
 
Ykkösellä on ”olen kuningas a.k.a kuningatar” -vaihe, jossa hän komentaa äitiä kaikin mahdollisin tavoin. ”Äiti ei osaa, isä osaa paremmin!”, ”äiti meno pois!”, ”äiti, ei saa!”, ”äiti, älä koske!”. Moni muukaan asia ei suju, jos ei se mene hänen tavallaan.  Onneksi kunnian kuulevat välillä muutkin. Kun olen yrittänyt tsiljoona kertaa selittää ja kärsivällisesti ottaa vastaan haukut ja komentamisen, saatan lähteä lopulta pois ja jättää lapsen rauhoittumaan. Ei toimi.  Toisissa tilanteissa Ykkösen hella kuumenee kuutoselle ja kattila kiehuu yli jostakin aivan käsittämättömästä asiasta, jota en edes ymmärrä. Eilen siitä, että iski oli ehtinyt lähteä töihin ennen Ykkösen heräämistä eikä hän ollut ehtinyt antaa suukkoa. Tunnereaktio oli tästäkin ihan absurdin voimakas.

Tilanteiden alussa selitän, odotan rauhoittumista, otan rimpuilijan syliin, jätän jälleen itsekseen rauhoittumaan, selitän lisää, you-name-it. Viime aikojen stressinpoikasten avustaman on omakin kattila kuumentunut, jonka jälkeen aikaisemmin valloilla olleesta  yllättävän kärsivällisestä reaktiotavasta poiketen karjun kuuppa punaisena rauhoittumaan. Toimii todella hyvin, kun itse meuhkaa eläimen lailla. Samoin se yksin rauhoittumaan jättäminen ei tietenkään toimi tilanteessa, jossa lapsi  haluaa riehumiselleen rajat ja sylin jossa riehua. Tai luulisin hänen haluavan. Tai äitiä pois komentaessaan äidin lähteminen pelottaakin kaikista eniten. Mutta kun äiti on välillä väsynyt kymmenenteen samanlaiseen sirkukseen päivässä ja ei vaan jaksa. Sori ipana.
 
Been there, done that.
 
Tilanteita, oikeita ratkaisukeinoja ja omia vääriä reaktioita on välillä hyvin helppo nähdä ja analysoida, mutta akuutin tilanteen hetkellä hyväksi aikaisemmin kokemani reagointitavat eivät juuri nyt kohtaa käytäntöä.  Oma moka on tullut jo tehtyä monta kertaa ja peli on menetetty.

Oman haasteensa antaa myös verbaalisesti erittäin lahjakas vekara, joka osaa vaatia, selittää ja neuvotella. Hän saa meidät kiinni liian löyhistä selityksistä tai pitämättömistä lupauksista. Samalla hän itse lupaa ja selittää enemmän kuin lupauksistaan ymmärtää. Lisähaaste tässä on se, mitä lapselta voi oikeasti vaatia, kun puhe on selkeästi kehittyneemmällä tasolla kuin muu käytös. Se on hirvittävän hämäävä ja petollinen yhtälö.
 
Olemme Aviomiehen kanssa ihan yhteistuumin tunnistaneen ongelman ja pohdiskelemme, mikä on sopiva määrä rajoja, missä tilanteessa on oltava ehdoton, ja milloin sitten antaa Ykkösen harjoitella itsenäistymistä ja omaa päätöstä Tai kuinka paljon höyryjen päästelyä on paikallaan vain höyryjen päästelyn vuoksi, vaikka kaikki ympärillä kärsivät. Olemme sopineet, että tärkeissä asioissa (ketään ei lyödä raivonkaan hetkellä eikä nimitellä, autossa ollaan turvavöissä ja pöydässä ei yökötellä ruuille jne. ) olemme ehdottomia ja toisissa asioissa voimme joustaa (maailma ei kaadu, jos talvella autolla kauppareissulle laittaa tennarit). Mutta kun tähän väliin mahtuu ihan järjetön määrä sitä harmaata aluetta, jossa on välillä vaan helpompi antaa asioiden olla. Eli luovuttaa. Tai jotka kulkevat usein valitettavasti rataa, jossa ensin vaadin tiukasti ja lopulta kuitenkin annan periksi kun en vaan jaksa ja asioita pitää saada tapahtumaan. Sitten ollaankin ristiriitaisten viestien viidakossa, jossa räyhäävä lapsi sai lopulta riittävästi riskaamalla periksi. Mutta kettu, kun en  vaan aina jaksa vääntää. Perusongelma lienee siis se, miten toimia näissä tilanteissa johdonmukaisesti niin, että lapsesta ei kasva muita terrorisoiva despootti, muttei myöskään tahdottomaksi alistettu lapanen.
 
Jotenkin sitä tässä äitiyden alkumetreillä (edelleen, huoh) huomaan, että imetysangstit,  kuivaksi opettelu, syöminen tai  muut välillä elämää suuremmilta tuntuneet käytännön asiat ovat aika epärelevantteja tämän tunteiden hallinnan, kasvamisen ja  ihmisenä elämisen taitojen opettelun rinnalla. Ne ovat oikeasti tavalla tai toisella ratkeavia käytännön murheita, tässä muussa kasvatuspuuhassa voikin tehdä hallaa aika paljon pidemmäksi aikaa koko perheelle.
 
Kaikista paradoksaalisinta lapsen kasvattamisesta on minusta kuitenkin se, että lasta pitäisi osata ohjata oikeaan suuntaan tilanteessa, jossa omakin kasvu on vielä kesken. Tässä mitään valmiita ja viisaita olla. Vaikka kuinka olisin yhteiskuntakelpoinen ja näennäisten tekemisten suhteen aikuinen, olen kuitenkin tietyissä tilanteissa ihan kakaramaisten reaktioiden tasolla. Esimerkistä käykööt välillä ah, niin rakentavat parisuhdekeskustelut ja toiselle nöksähtäminen, kommunikaatio oman äidin kanssa tai muut epämääräiset pikkusieluiset reaktiot asiaan kuin asiaan. Siitä sitten vaan oman toiminnan esimerkkien mukaan lasta kasvattamaan. Hurraa, sanon minä.  Meidän muksuilla on käynyt lottovoitto kärsivällisyysrajoitteisen äidin harjoituskappaleina.
 


Kakkosen kanssa on juuri nyt paljon helmpaa. Kyllähän tämäkin nuori mies kehittelee tietenkin samanaikaisesti kiihkeitä tahtomisen merkkejä, mutta sellaiseen suoraviivaiseen syy-seuraus -suhteeseen on niin paljon helpompi puuttua. Kun kiukuttaa, niin sitten paiskotaan tai maataan äksänä, sitten äiti rauhoittelee ja sitten helpottaa. Tähän vaiheeseen ei liity vielä mitään salattuja merkityksiä, sanoilla pelaamista, epäreilua  neuvottelua tai pitämättömiä pikkusopimuksia. Selkeää. Sitä se oli Ykkösenkin kanssa tuossa vaiheessa.

Onko jossakin joku Pelastakaa edes Äidit ry, jossa voi käydä tilittämässä?

6 kommenttia:

  1. Meidän 2-vuotias on sellainen, että pahimman uhmakohtauksen tullessa ei missään nimessä kestä kiinnipitämistä. Vaikka sitä kuvittelis, että sylissä olis parempi olla, niin hermostuu siitä vielä enemmän. Toisaalta ymmärrän häntä, itsekin olen sellainen että suuttuessani tarvitsen hetken yksinolon (jos ei ole mahdollista niin hetken aikaa kommunikoimatta kenenkään kanssa) rauhoittuakseni. Jos siihen toinen tulee hieromaan sovintoa tai tilkuttamaan jotain tyhmää, niin ärsyttää vieläkin enemmän.

    Tuo on paha, kun pitäisi osata määritellä missä se raja menee. Meilläkin on ehdottomasti kielletty lyöminen jne., mutta joskus on vaan parempi todeta ettei joku muu asia ole taistelun arvoinen, vaikka vanhempaa se ottaisikin aivoon. On kyllä tullut välillä tosi "aikuismaisesti" karjuttua lapselle. Ja sitten on paha mieli. Onneksi laps näyttää olevan samanmoinen kuin minä myös siinä, että ei ole pitkävihainen. Eli aika äkkiä meillä myös sovitaan ja ollaan taas hyvää pataa. Vaan kyllä se siinä välissä leiskuukin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tuo kiinnipitäminen itseasiassa toimi meilläkään isomman, no ei kyllä pienemmänkään, kanssa.

      Kai se rajojen määrittely on aina haastavaa. Tai vaikeaa ei ole se, etteikö erottaisi oikeaa ja väärää vaan se, kuinka tiukasti ja missä tilanteissa niistä pidetään kiinni. Tärkeistä asioista ei tietysti pitäisi luistaa koskaan, mutta..

      Tottai ne lapset tosiaan ymmärtää, jos äidiltä palaa välillä käämit, mutta ehkä se kunnon selitys ja sovinto on oikeasti paikallaan. Mutta tässäkin itseä harmittaa aina eniten se, jos karjaisen tilanteessa, joka ei oikeasti ole sen arvoinen. No, ihmisiähän tässä kaikki ollaan :)

      Poista
  2. Ah, niin tuttua! Mulla itselläni on kans menossa jokin vaihe, että tulee ärähdettyä välillä aika pienistä. Itseäkin oikein ärsyttää. Sitten neiti sanoo, että "äiti huutaa". O-ou! Syyllisyyden pistos. No joo, minkäs teet, joskus temppuiluun menee vaan käämit. Kuitenkin kaikki äänenkorotukset myös keskustellaan heti pois ja pyydetään anteeksi. Vaan se ikuisuuskysymys jää, kun tietäisi aina, missä kohtaa sopii joustaa ja missä pitää kiinni aikuisen päätöksestä. Ei oo helppoo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että meillä vanhemmillakin on uhmakausia. Mutta ikuisuuskysymys on ikuisuuskysymys ja siksi ne lipsumiset välillä harmittaa enemmän kuin pitäisi. Kun palkitsevaa on kuitenkin se, että itse jaksaa loppuun asti ja huomaa, kuinka lopulta selvittiin ilman maailmansotaa.

      Poista
  3. Mä olen ajatellut asian niin, että jos lapselle ei koskaan korota ääntä, se ei totu ns. normaaliin perhe-elämään eli tulee hirveän säikyksi toisten riitelemisestä. Eli ihan hyvä on lapsen nähdä, että aikuisellakin joskus menee hermo, sitten tietää missä se raja on oikeasti ylitetty. Aikuisella tietysti on oltava joku raja tässä huutamisessa ja varsinkin keskenään riitelyssä - lasta ei voi kuormittaa omalla pahalla ololla tai aikuisten välisillä asioilla. Mutta siis niin kuin normaalin tunneskaalan voi ja saa mun mielestä esitellä lapsellekin.

    Nää perheet joissa ei _koskaan_ riidellä tai _aina_ huudetaan kurkku suorana pikkuasioistakin (ei tyyliin italialainen temperamentti vaan tyyliin äidillä on paha olla ja kaikki tulee ulos perkeleinä ja saatanoina) on sitten ihan omiaan kasvattamaan lapset todella tunnekieroiksi. Kaikesta on osattava ja voitava ensisijaisesti puhua järkevästi ja johdonmukaisesti, mutta sen lisäksi kaikenlaisten tunteiden kohtaamisen opettelu mahdollistaa lapsen normaalin henkisen kasvun. Mun mielestä.

    Onnittelen sua siitä että lapset kiukuttelee - sehän osoittaa, että tuntevat olonsa niin turvallisiksi että uskaltava näyttää myös kielteiset tunteensa! Kauheen kiva olis jos lapsi olisi semmoinen 50-lukulainen kiltti kiharapää joka vaan hymyilee helmihampaillaan, mut silloin on jotain pahasti pielessä.

    On mullakin usein tosi paha mieli kun tulee pojalle rähistyä pienistä. Siinä on itselläkin kasvun paikka, kuten totesit. Mutta käsi pystyyn kuka pystyy aina olemaan viilipytty lasten kanssa. Se on musta jo vähän pelottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on mainio näkökulma. Normaaliin perhe-elämään kuuluu kinastelu ja välillä rajutkin tunteen purkaukset, kunhan sitten sovitaan ja jutellaan tilanne läpi. Kiitos siis onnitteluista kiukuttelevista lapsista. Siitä ei olekaan kukaan onnitellut : )

      Itse asiassa reagoin voimakkaasti näihin omiin negatiivisiin tunteisiini todennäköisesti siksi, että meillä ei kotona ikinä riidelty. Tai minä riitelin lapsena, mutta äiti ei. Olen kasvanut äidin kanssa kaksin ja sosiologin lähestymistapa lapsen kiukkuun oli aina "jutellaan". Ei aina huvittanut juttelu, mutta opin kyllä sen, että kaikki vanhemmat eivät ikinä hermostu. Minun äitini ei ole nimittäin ikinä huutanut minulle eikä edes kovin voimallisesti moittinut. Piste. Ei hyvä sekään. Eli jospas minä olenkin se tunnekiero, huih!



      Poista