Tiedätkö kuka kuviasi käyttää?

Olen aika liberaali blogissa esitetyn materiaalin, myös kuvien, suhteen. Ajattelen jotenkin niin, että blogit ja muu SoMeilu ovat iso osa nykymaailman menoa. SoMe on tavallaan tavisten netissä pyörivää tosi-tv:tä, jossa kirjoittaja voi julkaista materiaalia omasta elämästään haluamassaan laajuudessa. 

Blogeissa esitettävä sisältö etsii vielä muotoaan kaupallisuuden sääntöjen lisäksi ainakin kuvapolitiikan ja eettisten periaatteiden osalta. Bloggaamisen yleistyminen varmasti venyttää yleistä käsitystä siitä, mikä on normaalia tai yleensä sallittua. Kymmenen vuotta sitten kukaan ei kuvitellutkaan kirjoittavansa itsestään julkisesti edesa anonyyminä eikä omalla elämällä retostelua pidetty ”sopivana”. Nykyisin samat asiat ovat ihan arkipäivää.

 Omasta ”maailma muuttuu kuomaseni” asenteesta huolimatta en tietenkään hyväksy omia ipanoita (tai ketään muitakaan läheisiä, tai no henkilöitä ylipäänsä) tahattomastikaan mollaavia, liian henkilökohtaisesti kertovia, epäselvästi ironisoivia  tai muuten epämääräisiä sisältöjä, esimerkiksi alastomia lapsia esittäviä kuvia. Nyökyttelen hyväksyvästi ”Ei oo totta” blogin tiukan ammattimaiselle näkökulmalle aiheeseen ja Täti-ihmisen jatkopohdinnoille.

Olen kuitenkin siinä mielessä sallivampi, että olen esittänyt harkinnankin jälkeen blogissa kuvia elämästäni ja lapsistani – ihan tunnistettavasti ja ihan tarkoituksella. Toivottavasti kuitenkin suhteellisen hyvän maun rajoissa. Ajattelen ehkä naivistikin niin, että tavallinen kuva ei ole lapselle vahingollinen. Siinä vaiheessa kun he löytävät äitinsä tekstit ja kuvat, he ovat kasvaneet jo niin erilaiseen mediakulttuuriin kuin me, että he arvioivat materiaalia mahdollisesti toisin kuin me juuri tällä hetkellä teemme. Keskeistä minusta on kuitenkin tunnistettavien asioiden esittämisessä se tyyli ja laajuus, jolla asioita esitetään.

Vaikka keikun tässä järkevän sallivuuden puolella, on minullekin tässä aihepiirissä yksi ihan ehdoton ja iso mutta. Kuvien laiton käyttö.

Minulle kävi nimittäin niin, että keväällä joku neitokainen oli tavalla tai toisella löytänyt Ykkösen vauvakuvan edellisestä  lapsettomuus-, raskaus- ja vauva-arkiaiheisesta blogistani (jonka paniikissa poistin ja menetin ison osa itsellekin tärkeää päiväkirjamaista tärkeistä ja kipeistä aiheista) ja tälläsi sen omalle FB-seinälle omana kuvanaan.  Kuvien käyttäjä oli meikäläisen arvion mukaan noin parikymppinen, ei todellakaan äitityypiksi profiilinsa puolesta leimautuva ”teiniritsa” (excuse moi), joka yhtäkkiä vain kaiken seinänsä pose-materiaalin lisäksi oli tehnyt Ykkösen kuvasta profiilinsa kansikuvan. Hän oli kuvallisesti ominut ipanani, nimennytkin hänet muistaakseni. No, hyvä maku hänellä lapsivalinnassaan tietysti oli..

Sain tiedon tapahtuneesta, kun joku tuli anonyymisti sitä blogiini kommentoimaan. Primitiivireaktiona haukahdin kommentoijalle ja ihmettelin, miten hän oli osannut yhdistää FB-profiilin meikäläisen blogiin. Kommentoija vastaärähti, että se oli kuulemma helppoa, mutta minulle ei ikinä selvinnyt miten. Ymmärtäisin yhteyden, jos kuvani olisi ollut nimetty niin, että tietyllä hakusanalla se tulisi esiin kuvahaussa. Tai että käyttäjä olisi liittänyt profiiliinsa suoraan blogistani, jolloin URL-olisi matkassa mukana.

Koska kommentoija oli linkittänyt kyseisen profiilin kommenttikenttään, kävin sen tietenkin katsomassa. Lähetin ilmoituksen tapahtuneesta Facebookin hallintaan, mutta siellä asialle ei tehty mitään. Kuvassa ei ilmeisesti ollut heidän kriteeriensä puolesta mitään epäilyttävää. FB:hen on myös organisaationa (varsinkin maakohtaisena) erittäin vaikea ottaa kontakti muuten kuin automaattisten ja hyvin rajallisten lomakkeiden kautta, joten sinne suuntaan selvittely oli rahtusen turhauttavaa. Pommitin kuitenkin profiilin omistajaa tulikiven katkuisilla viesteillä, jossa lopulta uhkasin nettipoliisilla ja suurin piirtein Supollakin. Kirjoitin luvattomasta käytöstä muistaakseni myös suoraan hänen seinälleen. Tuloksena koko profiili poistui ainakin sillä kertaa ja homma jäi siihen.

Minua jäi episodissa askarruttamaan useakin asia.

a) Kuvan käyttöönottaja. Miten profiilin omistaja oli päätynyt käyttämään kuvaa? Käytännössä hänen on joko täytynyt käydä blogissani tai hakea kuvaa jollakin hakusanalla, jolloin hän on tallentanut sen käyttöönsä tai linkittänyt suoraan profiiliinsa. En kuitenkaan keksi tapaa, jolla kuva ilmaantuisi kuvahaussa. Kuvani on nimetty niin, etteivät ne tule esiin millään ”cute babygirl” hakusanalla. Tajuan kyllä, että blogienkin kuvamaailma on julkisen kuvahaun riistaa, mutta millä logiikalla ne päätyvät minkäkin aihepiirin ja hakusanojen alle?  Vai onko kuvaa käytetty linkkinä suoraan blogista, jolloin URL-lähde näkyisi?

b) Kuvan tunnistajan ja kommenoijan osuus. Miten asian kommentoija on yhdistänyt FB-profiilin ja blogini? Olemalla sekä blogini lukija ja luvattoman käyttäjän ystävä? Luvattoman käyttäjän ystävä, joka alkaa selvittämään, mistä naamakirjakamun kuva on peräisin? Käsittääkseni kuva ei  linkity mitenkään blogiini ellei se ole suoraan linkitetty sieltä, mikä olisi taas äärimmäisen tyhjmää.  Oli keino mikä tahansa, on tunnistaja ollut kunnon salapoliisi. Pelottavaa sekin.

c) Ajallinen yhteys. Blogin kuvan päivityksellä ja sen ilmestymisellä profiiliin oli yli kahden vuoden väli, joten näkyminen kuvahaussa millään logiikalla tuntuu ihmeelliseltä.

 d) Mitä helvettiä -osuus. Mitä profiilin luoja ajatteli käyttäessään selkeästi toisen lapsen kuvaa? Kuvahaussahan kuvan lähde tulee näkyviin, joten käyttäjän täytyy tajuta käyttävänsä jonkun omaa elämää kuvaavaa kuvaa eikä mitään yleistä mainoskuvaa. Mitä ei tietenkään niitäkään saa käyttää ilman lupaa toisessa yhteydessä. Samoin kiinni jäämisen riski on aina olemassa.
e) Joku muu. Selittääkö joku muu tekijä asioiden yhteyttä eli kuvan päätymistä käyttöön ja minulle päätynyttä tietoa aiheesta?

Muuttiko oma negatiivinen kokemukseni suhtautumistani blogin sisältöön? Kyllä ja ei. Haluan edelleen uskoa, että blogata voi soveliaasti käyttämällä kuvamateriaalia omasta elämästään. Lehdet ovat täynnä tarinoita perheistä ja monesta muusta yhtä henkilökohtaisesta peräpukamista avioeroon. Siellä ne on ipanat rivissä koristamassa uusperheen arjesta kertovaa tarinaa tai yökastelusta poisoppimista ja sitä pidetään ihan ok:na. Tuskin näidenkään artikkelin lapsilta on varsinaisesti kysytty, haluavatko he olla esillä sadoille tuhansille leviävässä julkaisussa ja tulla linkitetyksi syömisongelmaiseksi huonouniseksi parisuhteen tuhoajaksi vielä kymmenen vuoden päästä. Tavallaan blogit ovat jatkumo tälle perinteiselle tarinalle, uusi media, jonne pääsy on jokaisella ja jonne pitää voida kirjoittaa hyvällä tavalla myös henkilökohtaisista asioista niin halutessaan. Kyse on kirjoittajan valinnoista. Mutta myös laajenemisen myötä muotoutuvista säännöistä.

Sille todella avoimelle lapsettomuusaikojen ja ensimmäisen lapsen alkuhankaluuksien kuvausten linjalle en enää lähde. Samoista asioista kirjoitan, mutta yleisemmin, ilman sitä suurinta sydänverta. Jotakin olen siis varmasti myös oppinut.

Blogiani lukee nykyisin myös moni tuttuni. Osa heistä on sanonut, että nykyistäkin melko neutraalia blogia lukiessa tulee jotenkin tirkistelyn maku, vaikka he tietävät samat asiat myös livenä. Itse en taas koe tuttujen blogeja lukiessani alkuunkaan näin. Lukijasta kiinni tämäkin. Viestinnässä vastuu on sekä lähettäjällä että vastaanottajalla, muistelisin jostain luentojen hämäristä arkistoista.

Vähintään yhtä tärkeää, kuin huomion kiinnittäminen kirjoittajalta vaadittuihin asioihin, olisi keskustella laajemmin ja määrittää raamit sille, miten blogien materiaali on käytettävissä, miten lukijan oletetaan materiaaliin suhtautuvan. Kuvien tai muun sisällön käytön luvattomuus on osastoa ”common knowledge”, mutta kaikkien käytössä olevien julkaisukanavien määrän ja samalla väärinkäytösten lisääntyessä on selvää, ettei tieto käytöstä olekaan itsestään selvää. Osa kuvittelee edelleen, että kun joku asia on netissä, se on vapaata riistaa kaikille. Suurempi ongelma minusta lymyää juuri täällä. Valistuksen paikka.

 Olenko minä muuten ainoa, joka on saanut tietoonsa oman sisällön luvattoman käytön?