Kaikissa näissä mukana on aina joku epäilys tai jatkuva pohdinta siitä, onko tosiaan se oma tapa toimia ollut lapsen kannalta oikea. Aika monessa myös yhteiskunnan normit ja kulloinkin vallalla olevat trendit siitä ”muka oikeasta” tavasta toimia pistävät miettimään, olenko ollut jotenkin huonompi tai välinpitämättömämpi äiti valintoineni. Äitiys tuntu välillä tosi vaikealta, kunnes olen tajunnut, että ei se äitiys tai vanhemmuus niin vaikeaa ole, siitä keskustelu on.
On kuitenkin yksi asia, jonka suhteen olen täysin immuuni ulkopuolisille vaikutteille ja jossa koen onnistuneeni lähes täydellisesti ilman omaa sisäistä analyysiä, miten olisin voinut toimia toisin.
Se asia on SYNNYTYS.
Kuinka koomista, että lapsen elämän ja äitiyden kokonaisuuden kannalta melko merkityksetön seikka on se, jonka olen omasta mielestäni hoitanut parhaiten. Olen ollut hermorauniona erilaisista ruoka-asioista imetyksestä nykyiseen nirsoiluun, miettinyt jo oman roolini mahdollisten murrosiän ylilyöntien aiheuttajana, mutta synnystä en ole murehtinut tai joutunut käymään päässäni läpi yhtään mitenkään. Hyvin vedetty on ainoa ajatus aiheesta.
 |
| Hyvin synnytettyjä lapsia :) |
Ihme kyllä minä olen onnistunut jotenkin välttelemään tämän suoritussuon. Olen vaan kertakaikkisen tyytyväinen niihin kahteen lääkkeelliseen normirykäisyyn, joista kroppani suoriutui mallikkaasti ilman taisteluvammoja tai etukäteen mietittyjä kuvioita.
Synnytykset eivät ole olleet mitään erityisen nopeita, niiden edistämiseen on tarvittu lääkettä, äidin täysjärkisenä pitämiseen on tarvittu lääkettä ja perkelettä on pitänyt huutaa. Että ei ne mitään mallisuorituksia todellakaan ole minkään ”om-normien” mukaisesti. En voi tässä rehennellä tosiaankaan edes sillä, että meille olisi sattunut huippuhenkilökunta tai että olisin tähdännyt synnytyksessä tietynlaiseen mietittyyn etenemiseen (paitsi tietysti pullauttamaan ne melonit ulos).
Kerrankin ja lapsen syntymän jälkeen kaikista asioista poiketen otin vastaan koko prosessin ilmaan yhtään ennakko-oletusta tai vaatimusta itselle. Hyvin toimi. Pitäisiköhän hyödyntää muussakin elämässä?
Merkillistä muuten synnytykseen liittyen on se, että siitä puhutaan usein vain näkökulmasta, kuinka epäinhimillistä se on. Naiset vertailevat kokemuksia kuin sotamuistoja. Kyllähän se homma nyt yhden sortin taistelu ja tanner tosiaan on. Merkillistä ehkä kuitenkin on se, kertaakaan en ole ollut sellaisessa synnytyskeskustelussa mukana, jossa pohdittaisiin kuinka hienosti kaikki on mennyt ja ollaanpas me naiset taitavia.
Koska näin on, en yleensä itse osallistu tai puhu synnytyksestä yhtään missään (eipä siitä nyt tarvitse usein smalltalkata), koska hyvä synnytyskokemus tulkitaan usein jonkin sortin rehvasteluksi. Mitä se ei itselleni todellekaan ole.
Hyvin menneessä synnytyksessä on kai eniten kyse hyvästä tuurista ja oikeista planeetan asennoista. No, fysiologisesti ehkä myös sopivan venyvistä kudoksista.
Samanlaisia varmoja ja pysyviä onnistumisen kokemuksia ottaisin mieluusti tähän kaksivuotiaan tahtoikäisen kanssa toimintaan tai mihin tahansa nykyiseen arkipäiväiseen perhe-eloiluun.
Hyvä teksti! Ja siis jännä juttu, että vaikka mun synnytykset ei todellakaan oo menneet minkään oppikirjojen mukaisesti, mulla on niistä vaan hyvä fiilis. Että hitto, hyvin tehty, vaikka arpia on vähän siellä sun täällä. Ekan sektio ahdisti joskus, lähinnä just kun aina toitotetaan että alatiesynnytys on lapsen ja äidin kannalta paras vaihtoehto! Huutomerkki! (Vähän sama kuin imetys, siis...) No joo, on tietysti, JOS sille on edellytykset. Mulla ei ollut, ja siksi se ei olis siinä tilanteessa ollut paras vaihtoehto. Mutta jokaisen asiasta kipuilevan kannattaisi ehkä muistaa, mitkä oli lapsi- ja lapsivuodekuolleisuusluvut silloin, kun oikeesti synnyteltiin saunoissa ja peräkamareissa. Tää ei tietenkään tarkoita, että kaikki luonnollisuushommat olis ihan tuubaa tai että kenenkään pitäisi ehdoin tahdoin vaatia sektiota ja tuhteja lääkkeitä, jos niitä ei tarvita. Eikä toki myöskään sitä, etteikö tälläkin saralla olis varmaan kehitettävää ja etteikö jotkut komplikaatiot johtuisi lääkkeistä jne. Mut niitä on kuitenkin huomattavasti vähemmän JA ne ovat (ainakin minusta) huomattavasti vähemmän vaarallisia, kun lähes aina lopputuloksena on terveet ja ELÄVÄT äiti ja lapsi.
VastaaPoistaKoska olen hyvinkin ok omien synnytysteni kanssa, ahdistun, jos tunnistan asiasta puhuttaessa vastapuolessa sääliä. Tulee sellainen olo, että toinen asettuu mun yläpuolelle kertomaan, että voi reppanaa, kun sun synnytys oli ihan epäonnistunut, sillä - erityisesti nyt lopputulosta ajatellen - en koe itse niin. Okei, jotkut asiat tekisin ehkä itsekin toisin, mut mistäs sitä tietää, kun on eka kertaa pappia kyydissä. Lisäksi ärsyynnyn myös siitä, kun joku kertoo synnyttäneensä just silleen ilman lääkkeitä vartissa plumps vaan ja sit ympärille kerääntyy sellainen vähän rehvakkaasti naureskeleva kuoro, joka huutaa, että niin muuten minäkin ja minä! Siitä tulee toi sama fiilis, että vaan sellaisesta synnytyksestä sais olla ylpeä, mikä ei siis pidä paikkaansa.
Että just noin, kyllä jokaisella on oikeus olla ylpeä omasta kokemuksestaan!
(Oho, maratonkommentti - pientä gradunvälttelyä ilmassa, ehkä...?)
Hyvä kommentti, toivottavasti pääsit flow-tilaan gradun kanssa : )
PoistaToi on itseasiassa ihan totta, siis että helposti joutuukin sitten siihen asemaaan, että muut ei näe sitä omaa kaavaa onnistumisena. Sitä on "väliinputoaja" kun on omasta mielestä hyvä synnytys, mutta se ei ole enkeli-luomu eikä myöskään se kaikista kamalin kidutusversio. Kyllähän jokainen saa tosiaan olla ylpeä jos itse vaan kokee onnistuneensa.
Mitä kuolleisuuteen ja näihin tulee niin kyse on tosiaankin ihan lillukanvarsista kun puhutaan siitä pullauttiko veteen vai oliko nyt useampi piikki epiduraalia. Kaikki ne on hyviä synnytyksiä. Rutinan ymmärrän taas täysin niiltä, joilla on oikeasti ollut traumaattista tai hengen lähtö lähellä äidillä tai lapsella. Ja niitä kuitenkin Suomenkin kaltaiseen high tech -sairaalakulttuuriin mahtuu.
Minä olen kyllä ollut sellaisissa keskusteluissa, että synnytys oli paljon positiivisempi kokemus kuin odotti, luonnollinen ja jopa kaunis, ja että sitä kokemusta ei haluaisi antaa pois vaan olisi valmis synnyttämään uudelleen. Ja tähän keskusteluun ovat osallistuneet myös pari miestä (tietenkään ei synnyttäjän roolisa). Minullekaan ei jäänyt mitään traumoja, vaikka kaikki ei mennyt ihan oppikirjan mukaan mutta hyvin silti ja todennäköisesti kipu oli kovinta mitä olen elämässäni kokenut. En vain oikein enää muista sitä. :)
VastaaPoistaHyvä että olet ollut - oikeasti. Koska jotenkin ainakin omissa yhteyksissä usein on vallalla se toinen ääripää. Tiedän omasta tuttavapiiristäni vain muutaman naisen, jotka pitävät kokemusta kaikkinensa positiivisena, oli se synnytyksen kulku ollut mikä tahansa. Onneksi sentään tässä keskustelussa on positiivisesti asian kokeneita reippaasti.
PoistaOnneksi myös aika kultaa muistot ja sitä kipua tai väsymystä ei muista..
Samassa minäkin onnistuin! Jee!
VastaaPoistaHyvä sä! Hyvä me!
PoistaMahtavalta kuulostaa toi synnytysasenne! Mulla on itselläni takana kaksi traumatonta synnytystä, vaikka kummassakin oli omat kommervenkkinsä: eka tuli imukupilla jättäen jälkeensä ison repeämän, toka syntyi ennenaikaisesti ilman mitään ennakkovaroitusta. Mutta pääasia on se oma fiilis, se, että oli turvallinen ja hyvä olo ainakin suurimman osan aikaa. Ja kakkosen synnytys, pelottavasta alustaan huolimatta oli tosi jee-kamaa, koska se oli niin nopea ja sujuva ja koin enemmän olevani "subjekti", tunnistin ponnistamisen tarpeen ja pusersin pojan ulos vahvalla intuitiolla että "näin se tapahtuu". Samaa intuitiota ei lainkaan ollut esikoisen kanssa, sen kohdalla koin että vauva lähinnä vinssattiin musta ulos, mutta koska olin tehnyt töitä sitä ennen hartiavoimin, en mitenkään huonoillut. Se, mitä rehellisyyden nimissä olisin varmasti huonoillut, olisi ollut akuutti sektio. Ei siksi, että sektio olisi "huonompi" tapa vaan siksi, että varmaan aluksi olisin kokenut ponnistelleeni täysin turhaan, kärvistelleeni ilman syytä. Mutta näistäkin kiepeistä äidit onneksi tapaa toipua :)
VastaaPoistaJa musta oma onnistumisentunne synnytyksessä on selkäänpaukuttamisen arvoinen asia! Ehkä mikään ei oo niin siistiä kun nousta siitä synnytyssängyltä omin jaloin suihkuun ja tuntea olevansa voimainsa tunnossa, jonkinlainen äiti-Peppi joka voisi omilla hormoneillaan siirtää vaikka taloja :D
Tänks! Musta mulla ei oo mitään asennetta tai siis yritin just olla asennevapaa ja siksi ehkä koin homman miten koin. Mutta sulla se vasta asenne kohdallaan oikeasti onkin, koska sulla on kuitenkin ihan haasteita molemmissa eri syistä. Ehkä tämäkin on lopulta ärsyttävä asenneasia. JOku kokee ihan normisti sujuneen synnytyksen vaikeana jostakin (henkilökunnasta, pelosta, kivuista) asiasta johtuen ja joku toinen samoilla spekseillä kokee olevansa ihan lyömätön.
PoistaJos nyt mainitaan se inhokkisana voimaannuttaminen niin just toi äiti-Peppi fiilis ja se voima siitä on jäänyt päällimmäisenä mieleen. Sellaista muistoa on ihan hyvä kantaa mukanaan.
Ehkä ne onnistumisen kokemukset ja oivallukset tulee itsekullekin vähän jälkijunassa. Mulla kun on jo vähän vanhemmat lapset (17, 13 ja 10) kiitän joka päivä siitä, että olen tähän asti selvinnyt (hyvin) näiden kanssa ja saanut (ainakin omasta mielestäni) kasvatettua niistä ihan kunnollisia nuoria tai koululaisia. Ehkä tässä on se onnistumisen kokemus? Kaikenlaista on meilläkin ollut (kelläpä ei olis), mutta silti on aina selvitty ,jos ei muuta niin päivä kerrallaan. Ja jos mulle tulee kertomaan, että ei noin voi tehdä, yleensä kommentoin, että tuotakin mieltä voi olla, mutta meillä tehdään nyt näin....
VastaaPoistaJotenkin punaisena lankana mulla/meillä on ollut, että me kasvatetaan lapsia omalla tavallamme ja samaan aikaan en myöskään arvostele tai tuomitse muiden erilaisia tapoja kasvattaa. Ainahan toisten tavoista voi toki ottaa oppia.
Synnytykset ei mulla mielestäni ole oikein mitenkään leimannut äitiyttä, kolme erilaista synnytystä, ei super helppoja eikä vaikeitakaan, mutta erilaisia kaikki. Tärkeintä musta näissä oli, että olo oli turvallinen ja lapsella kaikki hyvin.
Ihan totta ja aikakin kultaa muistot. Tämä keskustelu lähti tälle synnytyslinjalle kun oikeasti minä mietin juuri tuota, mitä itse kerrot. Että se onnistuminen tulee siitä, että on saanut ipanoista isoja ja pärjääviä. Mutta täällä alkumetreillä niin moni asia on ollut jatkuvaa tuskailua sen oikein tekemisen kanssa, että tuo synnytys vaan nousi päällimäisenä totaalisena onnistumisena mieleen. Aika hassua.
PoistaEn yritä missään tapauksessa sanoa, että synnytykset leimaisivat äitiyttä vaan juurikin sitä, että vielä tässä vaiheessa, kun monenen asian kanssa tuskailee, tuollaisen yksittäisen kokemuksen merkitys on iso.
Ehdottomasti muuten synnytyksessä just nuo asiat varmasti vaikutti kokemukseen. Itseä ei pelottanut ja lapsilla oli kaikki hyvin.
Näin synnytyspelkoisena olisi kyllä kiva olla kuulemassa niitä myönteisiä kokemuksia ja keskusteluja. Vois jopa auttaa asiaa.
VastaaPoistaSynnytyksestä voi tosiaan selvitä hyvin, onneksi näissä kommenteissa on hyviä esimerkkejä siitä. En yhtään halua antaa neuvoja, koska jokainen saa valmistautua tai olla valmistautumatta omalla tavallaan. Minusta ainoa asia, joka ehkä kannattaa tiedostaa on se, että hyväksyy oman kroppansa "itsenäisen" toiminnan. Synnytys ei etene välttämättä niin kuin on itse olettanut. Se voi olla helpompaa tai siinä voi tulla yllätyksiä.
PoistaTai no, ehkä sanon kuitenkin sen verran, että itse koin helpottavaksi sen, etten yrittänyt toteuttaa synnytyksessä mitään suunnitelmaa vaan otin vastaan mitä tuleman piti ja reagoin sen mukaan. Pyysin lääkkeitä kun tuntui siltä. Jos ei olisi tuntunut, olisin voinut sinnitellä. Luulisin, että monelle isot pettymykset synnytyksessä tulevat siitä, ettei täytä (tässäkään) itselle asettamiaan vaatimuksia.
Ei kannata vaatia vaan synnyttää. Hyvin se menee!
Joo, tämä olikin hauska ajatus. Alkuun mulle ei jäänyt mitään positiivista ajatusta koko synnytyksestä, muuta kuin kätilönkin loppukeskustelussa hehkuttama 4 min ponnistusvaihe ensisynnyttäjällä. Muuten sitten kaikki menikin joko pitkän tai kaikista hankalimman kaavan mukaan, mukaan lukien synnytyssalista leikkuriin jne. MUTTA, jos nyt asiaa ajattelee, niin hyvinhän mä vedin ja tulos on mitä onnistunein. Plus että nyt muutaman kuukauden asiaa ei niin ajatelleena oon jo ihan valmis taas samaan taistoon. Se yhdeksän kuukautta sitä ennen ei vaan oo sitä kaikista herkuinta! :D
VastaaPoistaNO hyvä jos nyt funtsimalla pääsit tuohon lopputulokseen! Mä synnytän sata kertaa mieluummin kuin olen raskaana :)
PoistaMä oon kokenut, että naisten "sotajutut" eli synnytys(kauhu)kertomusten jakaminen ovat just sitä itsensä ja vähän muidenkin selkään taputtelua. Että sellastakin oli ja selvisin siitä kertomaan! Omista synnytyksistäni oon tosi ylpeä, vaikka, jos rehellisiä ollaan, ei siinä mulla itselläni ollut paljon sanomista. Tuli kun oli tullakseen ja sit lopussa ei kuitenkaan auttanut, vaikka yritin huutaa, et ottakaa se pois! :))
VastaaPoistaHttp://erasperhe.wordpress.com (kommentit menee näemmä läpi vain nimettömänä, höh tätä kännykkää...)
Totta, onhan se oikeasti ihan ansaittua selkääntaputtelua. Kyllä aiheesta keskustella voi ja pitääkin, varsinkin jos joku siinä kaihertaa omaa mieltä. Mutta siinä mun kokemusten mukaan tulee niin helposti niitä leirejä. Tässäkin asiassa.
PoistaKiva blogi, tuun lukemaan!
Hieno teksti!
VastaaPoistaMä koen, että äitiys ON vaikeaa. En juurikaan pode huonoa omatuntoa valinnoistani, koska ne on parhaita, mihin sillä hetkellä olen pystynyt. Mutta on se vaikeaa, kun päätettävää on niin paljon, isoja ja pieniä asioita, jatkuvasti. Mutta keskustelupalstojen perhepeti-/kantoliina-/kestovaippapäätökset on mun mielestä niitä helpoimpia - kurinpito ja kasvatusjutut puolestaan pitää miettiä joka ikinen päivä.
Ja sitten siihen synnytykseen. Mä oon molemmista synnytyksistäni oudon ylpeä, vaikka koen, että mulla oli aika vähän vaikutusvaltaa kumpaankaan. Homma meni miten meni, ja minä siinä mukana.
Kiitos! Äitiys on tosiaan vaikeaa ja samalla helppoa ja luonnollista. En mäkään varsinaisesti koen huonoa omaatuntoa, mutta käyn jatkuvaa analyysiä siitä, miten toisin olisin voinut toimia. Itseasiassa ihan turhaan, kun tuossahan nuo porskuttaa.
PoistaIhanaa, että meitä ylpeitä on, oli se homma hoidettu miten vaan!
Itsekin olin ihan vasta osana keskustelua, jossa joukko äitejä vertaili synnytyksiään toinen toistaan karmeimpina kauhukokemuksina. Oli monta vuorokautta kestänyttä supistelua osastolla, suuria repeämiä, hätäsektioita, peräkkäisiä vaikeita synnytyksiä... Itse olin lähinnä kuuntelijan roolissa, kunnes kysymys kohdistettiin minulle: "Mites sun synnytys meni sen teidän ainokaisen kanssa?" (Ensimmäinen virheeni: Eihän yhtä synnytystä edes lasketa, vaan sama kärsimysnäytelmä pitää kokea vähintäänkin kahdesti ollakseen tosiäiti.) Vastaukseni "Lapsi syntyi kolme tuntia sairaalaan menomme jälkeen. Itse selvisin pienellä repeämällä ja muutamalla tikillä" tuntui tuossa tilanteessa jotenkin täysin väärältä. Monen vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen tuo synnytys on jotain, jossa koen todella onnistuneeni. Kuitenkin tuollaisia keskusteluja kuunnellessa alkaa tuntumaan, ettei ole edes synnyttänyt, jos ahterista ei löydy vähintään kahtakymmentä tikkiä ja pystyy istumaan jo seuraavana viikon aikana normaalisti.
VastaaPoistaNiin, toi on just se mun kauhuskenaario, johon viittasin omassa tekstissäni. Että jos keskustelussa on lähdetty tietylle linjalle, miten tahansa esitetty toisenlainen, positiivinen kokemus on helposti väärin. Paitsi ei tietysti varmasti silloin,jos ollaankin hurraamassa hienoille synnytyksille.
PoistaEn edes haluaisi lähteä spekuloimaan, suhtautuuko lapsettomuuden läpikäynyt synnytykseen jotenkin myönteisesti. Kun lapsettomuuskokemusten ja -hoitojen jälkeen mikä tahansa tuntuu aika "lasten leikiltä". En haluaisi kuvitella tällaista stereotypiaa, mutta onhan sekin mielenkiintoinen ajatus.
Samaa olen miettinyt joskus itsekin, että olinko jo ennen synnytystä keitetty niin monessa liemessä, että suhtauduin synnytykseen jo lähtöpelissä eri tavalla kuin äiti, joka on tullut raskaaksi ilman suurempia vaikeuksia ja säästynyt myös raskausaikana pahimmilta raskausvaivoilta. Helppoa kuin heinänteko - paitsi yllätys, yllätys eipä sittenkään! Toisaalta kätilökin tuumasi minulle synnytyksen jälkeen, että: "Sinuthan on luotu synnyttämään!" Juu, mutta ei tulemaan raskaaksi...
PoistaTäytyy kommentoida myös hyvin myönteisestä ja hyvän mielen synnytyskokemuksesta, vaikkakin kaikki sujui ns. päin pers.. Piiiiitkä alatiesynnytys joka päättyi lopulta sektioon. Mutta kun sain terveen vauvan syliini onnella ei ollut rajoja! Jotenkin minun tajuntaan ei mahdu nämä ajatukset joissa suunnitellaan etukäteen oma synnytys ja sen eteneminen ja siten ollaan tyytyväisiä itseensä. Mielestäni synnytys on tapahtumaketju joka käynnistyessään rullaa omalla tahdillaan, synnyttäjä itse vain myötäilee ja ammattilaisetkaan eivät aina pysty mahdottomia tilanteessa avittamaan. Sitä kai yritän samoa, että miksi tuntea esim. Kiireellisestä leikkauksesta huonoa fiilistä jos se kerran on siinä tilanteessa ainoa keino saada lapsi ja äiti turvallisesti synnytyksestä eteenpäin. Kokemuksesta voin kertoa, että kipua ja taisteluarpia löytyy ja koen todellakin synnyttäneeni, vaikkakin lopulta sektiolla. Ja miten onnnelliset ja hyvät vauvantuoksuiset muistot tuohon kaikkeen liittyy.
VastaaPoistaNiinpä, hieno homma että kaiken tuon jälkeen kokemus jää myönteiseksi. Se onkin mielenkiintoista, että miten se "palkinto" kääntää osalla kokemuksen lopulta heti positiiviseksi rankkuudesta huolimatta ja osan kokemuksten oikeasti traumatisoi. Tässä ei myöskään ole mitenkään parempia ihmisiä ne, jotka kääntävät homman voitoksi. Kaikilla on toki oikeus omaan kokemukseen just sellaisenaan.
PoistaMutta samaa mieltä, en yhtään ymmärrä sitä liikaa suunnitelmallisuutta. Tsempata itseään voi, mutta ei tietää etukäteen. Jos synnytys päätyy sektioon, se ei ole epäonnistuminen. Todellakaan.
Hieno mielipide! Totta on, että synnytyksestä kuulee enemmän negatiivisia juttuja - niiden kertojilla tietysti voi myös olla tarve purkaa aihetta, jos ei mennyt kuin oli ajatellut. Mutta oon samaa mieltä siinä, että turha suunnitella ja miettiä liikaa! Harvemmin kuitenkaan tulevaa voi kovin tarkasti ennustaa ainakaan nyt synnytyksen suhteen, kun ei voi tietää mitä tuleman pitää. Toki on hyvä olla kuitenkin edes hiukan perillä synnytyksen vaiheista ja mahdollisuuksista kivunlievityksen suhteen. Pääasiallinen tavoite synnytyksessä kuitenkin lienee, että kaikki selviäisivät hengissä ja suunnilleen ehjinä.
VastaaPoistaOmassa synnytyksessä maaliin päästiin ja annoin niitä pisteitä 9 - siitä huolimatta, että epiduraalit piti asentaa moneen kertaan, tuli 4.asteen repeämä ja menetin reippaasti verta. Hyvä kokemus se oli silti ja voisin tehdä heti uudestaan. Tavallaan synnytys on jotenkin hassun suuressa roolissa, kun eihän se nyt ole lopulta kovin montaa tuntia elämästä vaikka toki suureen elämänmuutokseen (ja siihen syntymään.. ). Mutta toki kaikki kokee asiat erilailla, eikä kenenkään fiilis ole väärä vaan just oikea ja todellinen tyypille itselleen. Ja kaikki synnytykset on onnistuneita, jos synnyttäjä sen sellaisena kokee. Aika monet asiat muutenkin on etenkin mammamaailmassa aika mustavalkoisia ja muka joku tapa on oikeampi kuin muut. Tai sitten äiti-ihmiset on itse vaan kovia syyllistymään. Tulipa tilitys.
Kiva blogi, kiitos!
Wau, kiitos!
PoistaTottakai niissä negatiivisissakin tarinanistujaisissa on tarve purkaa sitä omaa traumaa. Se on enemmän kuin ymmärrettävää. Mutta samalla pitäisi hyväksyä kaikkien kaikenlaiset kokemukset. Ei ne positiiviset kokemukset aiheesta tarkoita, että ne on paskoja, jotka ei "tykkää" synnyttää.
Äiti-ihmisiin liittyy monessa tylsästi tämä syyllistäminen, varsinkin tämmöisissä tuntemattomissa virutaaliyhteisöissä. Siltä pitäisi vaan osata sulkea korvansa.
Ja ihan samaa mieltä: kaikkien kokemukset ja tavat ovat kuitenkin oikeita sille kokijalle - vähän aiheessa kuin aiheessa.
Synnytyksistä en ole minäkään koskaan ottanut minkäänlaisia paineita,enkä ymmärrä ollenkaan synnytyksien arvottamista. Omalle kohdalleni on osunut yksi "normaali" synnytys (lääkkeiden kera kyllä) ja kaksi sektiota, ja kaikki nämä ovat menneet juuri täydellisesti senhetkisen tilanteen huomioiden, eli paremmin en olisi (tai olisi kukaan mukaan) voinut niissä tilanteissa mitään tehdä. Toki joskus mietin syitä miksi jollain menee synnytykset helposti ja itse olisin (tai vauva olisi) ilman sairaalan oikeanlaista ja nopeaa toimintaa menehtynyt. Yleisesti olen vaan onnellinen että kaikki meni kuitenkin lopulta hyvin, ja että sain erinomaista hoitoa sairaalassa.
VastaaPoistaSynnytystä ei voi suunnitella ja mitä vain voi sattua kenelle tahansa. Yleensä kuitenkin kaikki menee onneksi hyvin, tavalla tai toisella.
Juu, minäkään en todellakaan ole ottanut tästä aiheesta paineita. Sehän se pointtini olikin :) Mutta moni ottaa ja synnytykseen liittyy hirveästi latauksia. Vaikko lopputulema toki suurimmalla osalla onkin juuri tuo "onneksi kaikki meni hyvin. "
PoistaMinua ehkä kirjoituksessasi hieman hymyilyttää se, että miten ihmeessä sinä ehdit vatuloida ja miettiä, mitä olisit voinut tehdä toisin lastesi kasvatuksessa. Itselläni on samanlainen parivaljakko, tosin paria kuukautta nuorempina painoksina kuin sinulla (kiitos vain vertaistuesta, täältä käyn aina lukemassa, että mikä se seuraava vaihe on), eikä minulla yksinkertaisesti ole aikaa tai energiaa miettiä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Itseäni näissä pohdinnoissa tai pohtimattomuuksissa auttaa kovasti se, että elän kahden kulttuurin välissä. Puolet ajasta olemme olleet lasten kanssa Suomessa ja puolet ulkomailla. Kummankin maan neuvoloitten suositukset ovat suunnilleen päinvastaiset. Tämä on vapauttanut minua tekemään ihan niin kuin itsestä hyväksi tuntuu.
VastaaPoistaMitä synnytykseen tulee, itse mielelläni kerron varsinkin raskaana oleville kavereille synnytyksistäni, että kyllä synnytys voi olla myös se 3 tuntia sairaalassa, muutama minuutti ponnistamista ja tunne "tässäkö tämä nyt oli, onko se jo ohitse". Jollekin se hyvä tuurikin sattuu, ja jos minulle, niin miksei myös kaverille.
Älyttönmän hyvä kysymys! Vatulointi johtuu luonteesta. Olen 24/7 analysointikone,jonka päässä surraa sama oman toiminnan (tai muiden toiminnan) arviointi aiheesta kuin aiheesta. En minä sille mitenkään erikseen aikaa varaa :) Enkä todellakaan haluaisi edes keskittyä moiseen.
PoistaVoin kuvitella, että tuo kahden erilaisen kulttuurin muokkaus vaikuttaa juuri siihen, että on pakko löytää se oma kultainen keskitie siitä välistä.
Mutta luonnekysymys se lienee tuokin. Minä olisin kahden kulttuurin välissä entistä enemmän solmussa, miettiessäni näitä "mikä on muka oikein" juttuja.
Minä olen yrittänyt suhtautua synnytykseen ja siitä kertomiseen juuri näin. Se pätee hyvin kun keskustelee yksittäin ihmisten kanssa. Silloin läsnä on vain hänen ja minun kokemukset. Isommassa joukossa jotenkin se joukkohurmos suuntaan tai toiseen valtaa helposti keskustelun minun kokemukseni mukaan.