Silmiin sattui tämä pieni artikkeli isosta asiasta. Mallitoimisto on hengaillut anoreksiaklinikan liepeillä etsimässä rekrytoitavia sivistysvaltio (?) Ruotsissa. Vähän niin kuin tupakkayhtiö tarjoaisi ilmaiset loppuelämän röökit keuhkosyöpäpotilaalle. Siis oikeesti, miten voi olla näin ala-arvoisen koiranoksennusmeininkiä. Mikään ei riitä?
Tästä saa hyvän aasinsillan aiheeseen pienen tytön kasvattaminen ja ulkonäkövaatimukset. Miten ihmeessä noita pieniä keijukaisia, tänttähäärä tärpästikkeleitä saisi varjeltua ylikorostuneilta ulkonäköasioilta. Mallien lobbaus sairaiden joukosta on kuvottava ääri-ilmiö, mutta sitä ennen on todella monta porrasta, johon pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi kasvava voi kopsahtaa. Enkä vähättele yhtään ilmöitä myös pojilla, heillä on taatusti omat ulkonäkövaatimuksensa kohdattavanaan. Ne eivät ehkä ole kuitenkaan niin vahingollisia kun tytöillä yleisemmät syömishäiriöt voivat olla.
Joskus Ykkönen nipistää nakuna vatsanahkaansa ja naureskelee makkaralle, siis sille pelkälle untuvanpehmoiselle iholle. Usein hän tarkastelee itseään peilistä ääneen ihastellen. Viatonta, asiaan kuuluvaa ja suloista. Päänavaus ulkonäkörintamalla on kuitenkin jo tehty, neiti tiedostaa jollakin tasolla sen, että ulkonäöllä, ehkä sen kehumisellakin, on joku rooli.
Aihe on minusta erityisen herkkä siksi, että ulkonäköasioiden kanssa vanhemmilla on lopulta melko vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Niin paljon ärsykkeitä tulee väistämättä muualta. Itse asiassa pääosin kaikkialta muualta kuin kotoa.
*Muoks. Tulin lisäilemään vähän edelliseen, koska kirjoitin hieman harhaanjohtavasti tuosta kodin merkityksestä. Uskon tottakai, että tärkein pohjatyö tehdään kotona. Perusta itseen suhtautumisessa ja itsetunnosta luodaan varmasti kotona tosi monimuotoisesti myös asioilla, jotka eivät sinänsä ole suoraan ulkonäkösidonnaisia. Tarkoitan tällä asioita, jotka vahvistavat itsetuntoa muiltakin osin. Että lasta kehutaan ja rohkaistaan tekemisistä, persoonasta, oivaltamisesta, muihin ihmisiin suhtautumisesta. Mutta sitten se mutta, miksi sanon niin paljon vaikutteita tulevan muualta. Koska niitä tulee. Koska jossain vaiheessa, juuri jossakin siellä ennen nuoruutta, kasvavan ymmärryksen ja oman itsen hahmottamisen aikoina tärkeimmät viiteryhmät näissä asioissa löytyvät muualta. Ystävät, koulu, media, kaikkialta pursuava informaatio ja sen mukainen tyttö- tai naiskuva. Ne jyräävätä niin helposti sen hyvänkin kodin pohjatyön yli. Ja se on asia, joka minua hirvittää.
Koska oma polku on liipannut joskus turhan läheltä ei-niin-tervettä-tapaa suhtautua omaan vartaloon, olen tuntosarvet herkkänä aiheen suhteen ja ärsytetyn leijonaemon lailla valmis varjelemaan omia lapsiani ulkonäön ja painon korostamiselta. Ulkonäöstä voi ja pitääkin saada puhua normaalilla, terveellä tavalla, mutta jatkuva itsensä arvostelu ja vaikkapa laihduttamisesta puhuminen (oli tarvetta oikeasti tai ei) ovat asioita, joilta haluan lapsiani kotona varjella. Vielä kun osaisin toimia tahtoni mukaan systemaattisesti.
Tuota samaa olen pohtinut kerran jos toisenkin. Meilläkin neiti-natiainen 2,5v keimailee välillä peilin edessä ihastellen luuta ja nahkaansa.
VastaaPoistaJa tuo juttu Ruotsista on kyllä käsittämätön :(
Niinpä, tämä oli taas niitä asioita, joissa en etukäteen uskonut "vaiheen" tulevan näin nuorena. Huoh.
PoistaOon miettinyt monesti ihan samaa tuttuja tyttölapsia seuratessani. Eikä niiltä paineilta tosiaan säästy pojatkaan. Pojat ehkä oireilee eri tavalla, mutta ainakin mutu-tuntuma on, että ulkonäköpaineet on lisääntyneet ja wo knows millainen maailma sitten on, kun nämä omat ovat herkässä iässä.
VastaaPoistaItse olen taipuvainen uskomaan, että just kotoa saadaan ne tärkeimmät mallit. On jotenkin surullista katsoa joitakin omiakin kavereita, jotka puristelevat olemattomia makkaroitaan lastensa (tyttöjensä) edessä. Tai no, ihmiset jotka ylipäätään tekee sellaista, varsinkin ilman mitään syytä. Kun itse on ihminen, joka saa painonsa kanssa tapella varmaan koko loppuikänsä, niin tuntuu niin turhalta, että ihmiset joilla sen kanssa ei oikeesti mitään ongelmaa ole, oikeesti käyttää niin paljon energiaansa murehtimiseen ja itsensä arvostelemiseen.
Kyllä mulle vähän särähti korvaan sekin, kun esikoinen ilmoitti laittavansa huulirasvaa, jotta olisi kaunis ja ihana. Se taisi olla suoraan omasta suustani, kun poika joskus ihmetteli, miksi meikkaan. Sittemmin olen yrittänyt muistaa kertoa, että lapsi (ja muutkin ihmiset toki) on kaunis ja ihana ihan sellaisenaan.
Kyllä se varmaan niin on, että ne suuremmat haasteet tällä saralla voi olla tyttöjen kohdalla. Mutta se on totta, että ei yhtään tiedä, missä tämä maailma makaa reilun kymmenen vuoden päästä.
PoistaJuu, siis kirjoitin hieman harhaanjohtavasti. Kotoa saadaan varmasti tärkeimmät mallit. Alkuun. Mutta jossain vaiheessa uskon, että se kodin hyväkin pohjatyö voi romuttua, kun niin paljon sitä ulknäkökeskeistä infoa pursuaa joka tuutista. Lastan ja nuorten oma maailma ottaa ehkä ylivallan. En tiedä, toivon, että se hyvä poihjatyö voi silloin kantaa.
Sitten on nuo tilanteet, jotka on tosiaan viattomia, mutta joiden asiat nuo ipanat imaisee ja tulkistee omalla tavallaan. Mä yritän kanssa hokea tuota "sellaisenaan" mutta saa nähdä, miten sekin tulkitaan..
Joo, huhhuh mikä uutinen. Ihan totaalisen pipistä meininkiä.
VastaaPoistaKotoa nämä varmaan lähtee. Äitinä, naisena, feministinä ja ties minä olen ottanut sen linjan, etten koskaan kritisoi ääneen ulkonäköäni. En tee sitä aikuisseurassakaan, en halua lähteä mukaan sellaiseen kollektiiviseen itseinhoon. Niin moni naisille suunnatun kulutusteollisuuden haara tähtää oman epätäydellisyyden tiedostamiseen ja sen parantamiseen erilaisin hankinnoin, että joskus ihan raivostuttaa.
Ja sitten taas, tosi usein kun esikoistyttö keikistelee keijunsiivissään ja hörhelöhameessaan, kehoitan sitä menemään peilin ääreen ihailemaan itseään. Tässä ei toki sinällään ole mitään pahaa, kauniiksi ja ihanaksi kehumisessa, mutta jossain vaiheessa varmaan pitäisi miettiä tarkkaan, miten asian tuo esiin. Kuopuspoika on vielä niin pieni, että tekee kaiken siskon perässä ja keikistelee yhtä lailla helmet kaulassaan. Sellainen pienen lapsen totaalinen itsehyväksyntä ja ihanuusolo olisi kiva kyetä säilyttämään.
Samat sanat kuin Hupsille, kirjoitin hieman harhaanjohtavasti. Ihan ehdottomasti homma varmasti lähtee kotoa, mutta uskon, että juurikin tuo ulkopuolinen tulva tässä aihepiirissä voi mitätöidä tosi pahasti hyvääkin pohjatyötä. HOmma on tosi raivostuttavaa ihan kokonaisuudessaan muttai en minä ainakaan ole sille immuuni. Se on vaan niin hurjan eri juttu aikuisena, kun omat valinnat on silloin jotenkin tiedostettuja ja sitä kautta itselle perusteltu.
PoistaMeillä homma toimii ihan samoin. Neiti istuu nytkin prisessapuku päällä, saparot päässään ja käy Kaapon välissä vilkuilemassa tukkaansa peilistä. Pieni mies vaatii olemattomaan tukkaansa myös saparoa. Tottakai tuollaisesta kehuu. Onhan ne myös ihan normaaleja kasvamisen ja tyttöyden juttuja. Mutta missä ja milloin se raja tuleekaan. Mitä tulkintoja nuo ipanat itse tekee..
Mikä pahinta, sitä pohjatyötä ei ehdi tekemään kotona täysin valmiiksi, kun lapsi jo altistuu muille ihmisille ja heidän suhtautumiselleen ulkonäköasioihin. Itselleni särähti pahan kerran korvaan, kun eräs äiti arvosteli lapsensa pömppömahaa, kun tämä halusi mennä hieman normaalia aikaisemmin syömään lounastaan. Tuntui tosi pahalta sen lapsen puolesta, mutta myös sen puolesta, että oma lapsi joutuu kohtaamaan kaikki nuo asiat ennenkuin oikeasti olisi sen aika, enkä minä pysty sitä estämään. Ei kai se auta kuin yrittää luoda sitä hyvää itsetuntoa, jotta lapselle ei jää loppuelämäkseen päähän soimaan jonkun puolihuolimaton heitto jostain pömppömahasta, jos tällainen pöljäke sattuu kohdalle.
VastaaPoistaJuuri tuo oli se mun pohjimmainen ajatus. Pohjatyö ei välttämättä takaa tulosta. Yhtä mystistä lienee se, että lapsella (kellä vaan) voi olla hyvä itsetonto periaatteessa, mutta se ei ulotu ulkonäköön. Tekojen, pärjäämisen ja sosiaalisten tilanteiden osalta ihminen luottaa itseensä, mutta ei peiliin katsoessaan. Myös tämä ristiriita on joku vaaniva ansa..
Poista