EX-duuniprosessin jatkot ja muu osa identiteettikriisiä

Joulukuussa alkanut yt-prosessi ja irtisanominen ovat vaikuttaneet omaan työntekoon (myös yleiseen käytökseen, kröhöm ja pahoittelen) paljon enemmän kuin alun perin ajattelin. Selvisin irtisanomisesta sikäli kuiville, että uusi työ alkoi mukavan kuukauden palkallisen ”loman” jälkeen.

Tilannehan oli se, että edellisessä työpaikassani oman alani tehtäviä teki toinen henkilö minun lisäkseni. Meillä ei ole virallisesti määriteltyä eikä työsopimuksessakaan kuvattuja työnkuvia vaan homma perustui osaamisen ja kokemuksen perusteella syntyneeseen työnjakoon. Tämän lisäksi minä olin ”senior advisor” tyyppisessä projektivastuussa. Kun jäin äitiyslomalle, tehtäväni jäivät tämän toisen henkilön hoitoon. Hän jäi puolestaan äitiyslomalle kesällä 2012 ja hänelle palkattiin määräaikainen sijainen, jonka titteli kuitenkin viittasi enemmän minun työtehtäviini. Hän myös otti hoitaakseen minulle kuuluneet tehtävät. Yt-tilanteessa, joka koski koko tätä tehtäväkenttää eikä vain minun tehtävääni, minut irtisanottiin ja määräaikainen sai jatkaa, koska määräaikaista ei voi lain mukaan irtisanoa. Minun irtisanomiseni laittomuus perustuu siihen, että hyvän yt-tavan mukaan määräaikainen olisi pitänyt lomauttaa, tai meitä molempia lomauttaa vuorotellen, siihen asti kunnes määräaikaisuus päättyy ja näin "ylimääräinen" työntekijä poistuu luonnollisesti. Koska näin ei tehty, irtisanominen oli laiton. Ja rikkoi perhevapaalta paluusuojaakin. 

Koska irtisanominen oli laiton, alkoi vuorottainen vehtaaminen, joka on edelleen vaiheessa. Ensin tehtiin korvausvaatimus, siihen vastine ja sitten taas korvausvaatimus. Kuvittelin reilu kuukausi sitten, että liiton juristin napakka ensimmäinen korvausvaatimus johtaisi päätökseen saman tien. Entinen työnantajani kuitenkin kiisti kaiken siinä vaiheessa ja pyrki mitätöimään kaikki aiheesta esittämäni asiat väärinä ja muutenkin vähättelemään pikkurouvan kokemuksia. Ymmärrän, että perustelut olivat ensimmäisessä vaiheessa liian hatarat. Nyt korvausvaatimukseen on kirjattu todella yksityiskohtaisesti kaikki tekemäni työt ja pyritty osoittamaan se, että määräaikainen hoitaa myös minun tehtäviäni. Todistaminen asiassa on tässä korvausvaatimusvaiheessa erittäin hankalaa, koska käytännössä voisin osoittaa hoitamani tehtävät ja sitä kautta työnjaon työdokumenttien ja sähköpostien kautta. Minullahan ei tietenkään ole enää pääsyä työnantajan tietoihin. Jos taas olisin tallettanut näitä ”varmuuden vuoksi”, olisin itse syyllistynyt jonkin sortin rikokseen. Suo siellä, vetelä täällä. Jos asia etenee oikeuteen, todistaminen helpottuu, koska silloin työnantajaa voidaan vaatia esittämään kertomani asiat todisteina heiltä löytyvien tiedostojen ja työpapereiden muodossa.

Joka tapauksessa tämä ruljanssi on vaikuttanut merkittävästi siihen, miten suhtaudun juuri nyt työntekoon ja erityisesti työnantajiin. Olen aina ollut sellainen reipas työnantajan puolesta puurtava sosiaalinen liima, joka ratkoo oman duunin ohessa muiden ongelmia, joka tulee muka kaikkien kanssa toimeen ja kehittää kaikenlaisia toimintatapoja. Pidän työtä ja työhön sitoutumista tosi tärkeänä ja olen yrittänyt aina ajatella jotenkin naivisti, että muillekin työtä tehdessäni toimin kuin ”sisäinen yrittäjä”. Organisaation toiminta on mennyt aina jopa oman työnkuvan edelle itselleni tärkeänä motivaattorina.

Nyt on illuusio kadoksissa. Tähän vaikuttaa se, että ex-duuniprosessin lisäksi uusi paikkani on varsin haasteellinen sekin. Tehtävänkuvallisesti olen enemmän perusduunari, palkka on sen verran pienempi etät se tuntuu. Ne eivät sinänsä ole merkittäviä asioita, elämässä tulee vastaan vaiheita ja ne voivat muuttua. Mutta kun tähän yhdistetään kohtuullisen haastava esimieheni, on tilanne kaikkea muuta kuin motivoiva. Ei tästä sen enempää, eikä tämänkään toteamin ollut varmaan järkevää, mutta mitä mieltä itse olisitte esimiehestä, joka lähettää koko organisaatiolle postia tehtävässä aloittamisestani toteamalla: ”katsokaa taustat Linkedinistä, mutta hei, kuva ei todellakaan vastaa todellisuutta, tsekatkaa nykytilanne meidän vastaanottojärjestelmästä”. No sen jälkeen kommunikaatio on jatkunut ”multa hajoo pää kun jengi ei tajuu” tasolla, joten mitäpä tähän lisäämään. Työ itsessään on ja työkaverit on kyllä kivoja. Onhan sekin paljon.

 Mutta näiden tilanteiden johdosta, kahden vielä tosi pienen apinan äitinä mietin jatkuvasti, mikä on järkevää ja mikä ei. Mihin sitä kannattaa panostaa ja miten tämän arjen viettää. Haluan tehdä töitä, että saan rahaa ja osallistun meidän arkemme pyörittämiseen ja suunnittelemiseen myös sen osalta.  Haluan myös omien tulojen mahdollistamaa tiettyä tasa-arvoa. Halusin töihin Kakkosen ollessa vielä tosi pieni myös monesta muusta syystä ja juuri niistä syistä haluan edelleen tehdä töitä. Vaan mitä, kuinka paljon ja missä.

Jotenkin tuntuu turhauttavalta käydä töissä tämän kaltaisissa organisaatioissa, joissa arvostus omaa työtä kohtaan on välillä ihan olematon. Kotona palaute on samoin välillä olematonta, mutta kyllä siellä saa hiton paljon enemmän myös positiivista feedbackiä. ”Äiti, sä oot ihan mahtava” tuli eilenkin, kun lahjoitin Ykkösen prinsessatarroitettavaksi Cuccin arvokkaan näköisen hajuvesirasian.

Koko useampikuukautinen rumba on johtanut vaiheeseen "mitä minusta tulee isona". Osa tästä pohdinnasta saattaa selittyä myös yhdistetyllä kolmen- ja neljänkympin kriisillä. Todella paljon mielessä pyörii oman yrityksen perustaminen. Toiminimi minulla on tässä vuosia ollutkin, mutta lopetin sen syksyllä puhtaasti ajanpuutteen vuoksi. Täysin tyhjän päälle en haluaisi hypätä vaan haluaisin turvaksi suurempia ja pidempiaikaisia projektikokonaisuuksia. Niitähän tietenkin tippuu syliin automaattisesti. Mietin myös vaihtoehtoa, että tekisin tätä nykyistä duunia alihankkijana, vapaammilla työajoilla ja niin, että voisin tehdä myös muita projekteja. Vaihtoehtoja ovat lisäksi ainakin oma lastenvaate/sisustus/kahvila -lifestyleliike, tutkijaopiskelijaksi heittäytyminen ja lastenhoito ansiosidonnaisella. Tottakai silmäilen jatkuvasti työpaikkailmoituksia sillä silmällä, josko jossakin olisi oikeasti juuri se oikea työpaikka ja toimiva organisaatio. Yeah, right.

Jos mikään muu pohdinnoista ei johda mikään, varmaa on ainakin se, että kun tässä työssä tulee kuusi kuukautta täyteen, käytän mahdollisuuden osittaiseen hoitovapaaseen. 

Olen myös harkinnut vakavasti työpsykologin juttusille menemistä ja koko sotkun vuodattamista ammattilaiselle. Jospa saisin vähän perspektiiviä. Samoin harkitsen jonkun trendikkään ura- tai lifechange –konsultin pakeilla käymistä. Jospa se punainen lanka löytyisikin sieltä. Pidän työstäni ja kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka koulutukseni ja kokemukseni mahdollistavat, mutta pitäisi vain löytää nyt joku oikeasti hyvältä tuntuva muoto tehdä näitä hommia. 

Aika perkeleellisen hyvä olisi myös se, että tuo työsuhdesoppa päätyisi johonkin ratkaisuun. Vaikka osaan pääsääntöisesti sulkea asian mielestä ja odottaa kärsivällisesti vastapuolen tai oman juristini liikkeitä, jäytää homma mielenpohjalla ikävästi. Aihe tulee uniin ja ajatuksiin erityisesti silloin kun yritän hahmottaa, kuka tai mikä minä työntekijänä oikein olen. Olen vielä vähän ”en minä mihinkään nyt sitten enää kelpaa” vaiheessa. Se ei ole kivaa se.

Onneksi Ykkönen osa tehdä itselleen pyyhkeestä pippelin ja muuttaa itsensä pojaksi. Kakkonen osaa sanoa jo tosi selkeästi ”kaakkipäivä”. Aviomies lupasi tehdä tänään maailman parhaita susheja. Kotona kaikki on onneksi tosi hyvin. Pysyy asiat oikeissa mittasuhteissa.