12.4.2013

EX-duuniprosessin jatkot ja muu osa identiteettikriisiä

Joulukuussa alkanut yt-prosessi ja irtisanominen ovat vaikuttaneet omaan työntekoon (myös yleiseen käytökseen, kröhöm ja pahoittelen) paljon enemmän kuin alun perin ajattelin. Selvisin irtisanomisesta sikäli kuiville, että uusi työ alkoi mukavan kuukauden palkallisen ”loman” jälkeen.

Tilannehan oli se, että edellisessä työpaikassani oman alani tehtäviä teki toinen henkilö minun lisäkseni. Meillä ei ole virallisesti määriteltyä eikä työsopimuksessakaan kuvattuja työnkuvia vaan homma perustui osaamisen ja kokemuksen perusteella syntyneeseen työnjakoon. Tämän lisäksi minä olin ”senior advisor” tyyppisessä projektivastuussa. Kun jäin äitiyslomalle, tehtäväni jäivät tämän toisen henkilön hoitoon. Hän jäi puolestaan äitiyslomalle kesällä 2012 ja hänelle palkattiin määräaikainen sijainen, jonka titteli kuitenkin viittasi enemmän minun työtehtäviini. Hän myös otti hoitaakseen minulle kuuluneet tehtävät. Yt-tilanteessa, joka koski koko tätä tehtäväkenttää eikä vain minun tehtävääni, minut irtisanottiin ja määräaikainen sai jatkaa, koska määräaikaista ei voi lain mukaan irtisanoa. Minun irtisanomiseni laittomuus perustuu siihen, että hyvän yt-tavan mukaan määräaikainen olisi pitänyt lomauttaa, tai meitä molempia lomauttaa vuorotellen, siihen asti kunnes määräaikaisuus päättyy ja näin "ylimääräinen" työntekijä poistuu luonnollisesti. Koska näin ei tehty, irtisanominen oli laiton. Ja rikkoi perhevapaalta paluusuojaakin. 

Koska irtisanominen oli laiton, alkoi vuorottainen vehtaaminen, joka on edelleen vaiheessa. Ensin tehtiin korvausvaatimus, siihen vastine ja sitten taas korvausvaatimus. Kuvittelin reilu kuukausi sitten, että liiton juristin napakka ensimmäinen korvausvaatimus johtaisi päätökseen saman tien. Entinen työnantajani kuitenkin kiisti kaiken siinä vaiheessa ja pyrki mitätöimään kaikki aiheesta esittämäni asiat väärinä ja muutenkin vähättelemään pikkurouvan kokemuksia. Ymmärrän, että perustelut olivat ensimmäisessä vaiheessa liian hatarat. Nyt korvausvaatimukseen on kirjattu todella yksityiskohtaisesti kaikki tekemäni työt ja pyritty osoittamaan se, että määräaikainen hoitaa myös minun tehtäviäni. Todistaminen asiassa on tässä korvausvaatimusvaiheessa erittäin hankalaa, koska käytännössä voisin osoittaa hoitamani tehtävät ja sitä kautta työnjaon työdokumenttien ja sähköpostien kautta. Minullahan ei tietenkään ole enää pääsyä työnantajan tietoihin. Jos taas olisin tallettanut näitä ”varmuuden vuoksi”, olisin itse syyllistynyt jonkin sortin rikokseen. Suo siellä, vetelä täällä. Jos asia etenee oikeuteen, todistaminen helpottuu, koska silloin työnantajaa voidaan vaatia esittämään kertomani asiat todisteina heiltä löytyvien tiedostojen ja työpapereiden muodossa.

Joka tapauksessa tämä ruljanssi on vaikuttanut merkittävästi siihen, miten suhtaudun juuri nyt työntekoon ja erityisesti työnantajiin. Olen aina ollut sellainen reipas työnantajan puolesta puurtava sosiaalinen liima, joka ratkoo oman duunin ohessa muiden ongelmia, joka tulee muka kaikkien kanssa toimeen ja kehittää kaikenlaisia toimintatapoja. Pidän työtä ja työhön sitoutumista tosi tärkeänä ja olen yrittänyt aina ajatella jotenkin naivisti, että muillekin työtä tehdessäni toimin kuin ”sisäinen yrittäjä”. Organisaation toiminta on mennyt aina jopa oman työnkuvan edelle itselleni tärkeänä motivaattorina.

Nyt on illuusio kadoksissa. Tähän vaikuttaa se, että ex-duuniprosessin lisäksi uusi paikkani on varsin haasteellinen sekin. Tehtävänkuvallisesti olen enemmän perusduunari, palkka on sen verran pienempi etät se tuntuu. Ne eivät sinänsä ole merkittäviä asioita, elämässä tulee vastaan vaiheita ja ne voivat muuttua. Mutta kun tähän yhdistetään kohtuullisen haastava esimieheni, on tilanne kaikkea muuta kuin motivoiva. Ei tästä sen enempää, eikä tämänkään toteamin ollut varmaan järkevää, mutta mitä mieltä itse olisitte esimiehestä, joka lähettää koko organisaatiolle postia tehtävässä aloittamisestani toteamalla: ”katsokaa taustat Linkedinistä, mutta hei, kuva ei todellakaan vastaa todellisuutta, tsekatkaa nykytilanne meidän vastaanottojärjestelmästä”. No sen jälkeen kommunikaatio on jatkunut ”multa hajoo pää kun jengi ei tajuu” tasolla, joten mitäpä tähän lisäämään. Työ itsessään on ja työkaverit on kyllä kivoja. Onhan sekin paljon.

 Mutta näiden tilanteiden johdosta, kahden vielä tosi pienen apinan äitinä mietin jatkuvasti, mikä on järkevää ja mikä ei. Mihin sitä kannattaa panostaa ja miten tämän arjen viettää. Haluan tehdä töitä, että saan rahaa ja osallistun meidän arkemme pyörittämiseen ja suunnittelemiseen myös sen osalta.  Haluan myös omien tulojen mahdollistamaa tiettyä tasa-arvoa. Halusin töihin Kakkosen ollessa vielä tosi pieni myös monesta muusta syystä ja juuri niistä syistä haluan edelleen tehdä töitä. Vaan mitä, kuinka paljon ja missä.

Jotenkin tuntuu turhauttavalta käydä töissä tämän kaltaisissa organisaatioissa, joissa arvostus omaa työtä kohtaan on välillä ihan olematon. Kotona palaute on samoin välillä olematonta, mutta kyllä siellä saa hiton paljon enemmän myös positiivista feedbackiä. ”Äiti, sä oot ihan mahtava” tuli eilenkin, kun lahjoitin Ykkösen prinsessatarroitettavaksi Cuccin arvokkaan näköisen hajuvesirasian.

Koko useampikuukautinen rumba on johtanut vaiheeseen "mitä minusta tulee isona". Osa tästä pohdinnasta saattaa selittyä myös yhdistetyllä kolmen- ja neljänkympin kriisillä. Todella paljon mielessä pyörii oman yrityksen perustaminen. Toiminimi minulla on tässä vuosia ollutkin, mutta lopetin sen syksyllä puhtaasti ajanpuutteen vuoksi. Täysin tyhjän päälle en haluaisi hypätä vaan haluaisin turvaksi suurempia ja pidempiaikaisia projektikokonaisuuksia. Niitähän tietenkin tippuu syliin automaattisesti. Mietin myös vaihtoehtoa, että tekisin tätä nykyistä duunia alihankkijana, vapaammilla työajoilla ja niin, että voisin tehdä myös muita projekteja. Vaihtoehtoja ovat lisäksi ainakin oma lastenvaate/sisustus/kahvila -lifestyleliike, tutkijaopiskelijaksi heittäytyminen ja lastenhoito ansiosidonnaisella. Tottakai silmäilen jatkuvasti työpaikkailmoituksia sillä silmällä, josko jossakin olisi oikeasti juuri se oikea työpaikka ja toimiva organisaatio. Yeah, right.

Jos mikään muu pohdinnoista ei johda mikään, varmaa on ainakin se, että kun tässä työssä tulee kuusi kuukautta täyteen, käytän mahdollisuuden osittaiseen hoitovapaaseen. 

Olen myös harkinnut vakavasti työpsykologin juttusille menemistä ja koko sotkun vuodattamista ammattilaiselle. Jospa saisin vähän perspektiiviä. Samoin harkitsen jonkun trendikkään ura- tai lifechange –konsultin pakeilla käymistä. Jospa se punainen lanka löytyisikin sieltä. Pidän työstäni ja kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka koulutukseni ja kokemukseni mahdollistavat, mutta pitäisi vain löytää nyt joku oikeasti hyvältä tuntuva muoto tehdä näitä hommia. 

Aika perkeleellisen hyvä olisi myös se, että tuo työsuhdesoppa päätyisi johonkin ratkaisuun. Vaikka osaan pääsääntöisesti sulkea asian mielestä ja odottaa kärsivällisesti vastapuolen tai oman juristini liikkeitä, jäytää homma mielenpohjalla ikävästi. Aihe tulee uniin ja ajatuksiin erityisesti silloin kun yritän hahmottaa, kuka tai mikä minä työntekijänä oikein olen. Olen vielä vähän ”en minä mihinkään nyt sitten enää kelpaa” vaiheessa. Se ei ole kivaa se.

Onneksi Ykkönen osa tehdä itselleen pyyhkeestä pippelin ja muuttaa itsensä pojaksi. Kakkonen osaa sanoa jo tosi selkeästi ”kaakkipäivä”. Aviomies lupasi tehdä tänään maailman parhaita susheja. Kotona kaikki on onneksi tosi hyvin. Pysyy asiat oikeissa mittasuhteissa.

12 kommenttia:

  1. Hitsi. Eikö se soppa tosiaan vieläkään ole ratkennut? Olen tässä viikon ajan tankannut työoikeutta ja samalla tiedostanut itsekin paljon sellaista työntekijän oikeusturvasta, mitä en aiemmin ole tullut ajatelleeksi, mutta silti nuo kiistatilanteet ovat mystisiä. Jokainen on mielestään oikeassa ja kukaan ei halua antaa periksi. Tsemppiä! Toivon edelleen mitä pikaisinta ratkaisua.

    Eilen jo jotain spekuloin Liinan tontilla, mutta sinun juttua lukiessa omakin ammatillinen epävarmuus nosti päätään. Siis ajatus, että mikä minusta tulee isona? Ehkä tämä on jotain yhdistettyä neljänkympin kriisiä ja hoitovapaalta töihinpaluu kriisiä, mutta minustakin tuntuu, että mitä enemmän pääsen takaisin sisälle töihini, sitä enemmän alan katsoa ympärilleni ja miettiä, että mitä minun pitäisi tehdä. Ykköstavoite on saada itsensä kuntoon ja päästä eroon selkäkrempasta (taitaa pitkälti johtua rapakuntoisuudesta...), mutta sen jälkeen en tiedä miten jaksan motivoitua tähän nykyiseen työnkuvaani. Huoh. Ehkä minun pitää tilittää tästä jossain välissä.

    Ja hmm. Työpsykologilla käynti voisi olla kiintoisa kokemus. Tyyliin "ei ota, jos ei annakaan". Jos sellaiseen päädyt, raportoitathan täällä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ei tosiaan. Itselle on ollut tosi iso kärsivällisyysharjoitus oppia, että näitä asioita suunnitellaan, laaditaan ja sitten odotellaan viikkoka ja kuukausia. Ja se on ihan normaalia.

      Tämä jonkinasteinen työminän pohdinta lienee aika vakio töihinpaluun jälkeen on ehkä aika naivia, mutta samallamtotta, että se lapsi nyt muuttaa suhdetta työhön ihan pakosti. Vähintään aikataulutusmielessä, mikä sitten heijastuu muuhun.

      Lupaan raportoida, jos päädyn työpsykologille. Mulla olisi sellainen nylyisin osana työterveyshuoltoa,,mutta ei liene eettisesti oikein mennä puimaan ex-paikan aiheuttamia "traumoja" nykyisen piikkiin..

      Poista
  2. Tsemppiä. Etenkin sen kelpoisuustunteen kanssa, se on raskasta. Itse taistelin sitä vastaan koko syksyn kun projektit olivat epämääräistä ja epämotivoivaa lätrehdintää, jotka eivät olisi täyttäneet työaikaani, vaikka niissä joku järki olisi ollutkin. Olin niin rikki - samalla ehdin päätellä olevani tosi epäpätevä.

    Mutta hei, voihan sitä työtä aina vaihtaakin. Siis toiseen yritykseen. Jos ei halua ihan tyhjän päälle, tai sillan alle, hehe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Se kelpaaminen on ristiriitaista, koska se on tunne. Faktisesti tiedän ilevani ihan hyvä ja pätevä tyyppi. Mutta kun tunne ottaa vallan, järki ei pysy mukana.

      Työtä voi aina vaihtaa, uusia mahdollisuuksia ei ole joka oksalla, mutta tämä on kategori!mjossa asioihin on mahdollisuus vaikuttaa ihan itse.

      Onneksi miehellä on virka niin vaimo voi säätää..

      Poista
  3. Niin tuttuja tunteita. Mutta kummasti erilaisia mahdollisuuksia aina tuntuu avautuvan, kun niille vain mahdollisuuden antaa. Yrittäjyys kutkuttelee omassakin mielessä. Äläkä huoli, sä olet kelpoinen varmasti moneen! Kyllä se oikea kohdalle vielä osuu. Mä olen käynyt pari kertaa oman tilanteeni johdosta työpsykologilla. Suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti, täällä samassa,veneessä kellutaan.. Mä haluan kanssa uskoa, että asiat järjestyvät ja tämä jatkuvasti mylläävä ajatustyö johtaa johonkin.

      Raportoi sinäkin jos keksit jotakin mullistavaa.

      Tuo työpsykologi kuulostaa aina vain houkuttelevammalta, mutta totean saman kuin Leopardikuningattarelle, että on aika arveluttavaa mennä arpomaan entisen duunin traumoja nykyisen piikkiin. Tosin vriittäähän tässä esimiesasiassakinnjo jutun juurta..

      Poista
  4. Tuttua , tuttua... itse tuskailen samantapaisten tunteiden kanssa ja ikää on melkein 50 v. Mikähän musta tulee isona ? Ehkä sen keksin vielä ennen eläkeikään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ammatin vaihto ei ole nykyisin sidottu ikään! Kun vaan tietäisi ästä huolimatta,mmitä haluaa : ) Joten onnea etsintään!

      Poista
  5. Ei ole helppoa sullakaan. Toi yt-sotku on varmasti tosi hajottava ja uusi pomo, argh! Mun edellisessä työpaikassa oli paljon fiksuja ja kokeneita työkavereita, ja vaikka projektit oli välillä sitä sun tätä, niin oli sellainen olo, että oppi koko ajan muilta jotain. Nykyisessä työpaikassa (johon toukokuussa hoitovapaalta palaan) on tilanne täysin toinen, siellä on paljon itseäni nuorempia tyyppejä, joilta nyt toki voi oppia, mutta jostain syystä siinä työporukassa on paljon negatiivista asennetta ja fiilistä, joka ahdistaa jo valmiiksi. Ja kaksi nykyisen työpaikan esimiestäni eivät ole kumpikaan osoittaneet erityisen hyviä johtamistaitoja, toinen tuli pomokseni noin kuukausi ennen lähtöäni äitiyslomalle, ja hän otti ensimmäisen kerran yhteyttä vartin ennen lomalle jäämistäni. :(

    Olen käynyt työnohjauksessa joku aika sitten, ja vaikka siitä heräsi jotain ajatuksia, niin kyllä siinäkin valitettavasti olisi pitänyt ihan itse keksiä, että mitä haluaa ja missä on hyvä. :) Olen ajatellut itsekin tavalla tai toisella hyödyntää ammattiapua ammatillisen identiteetin kirkastamisessa. Lisäksi täytyy miettiä koulutusta tai kirjapinoa luettavaksi, hoitovapaalla en ole panostanut työosaamiseni päivittämiseen. Ikäkriisi taitaa kietoutua tähän kaikkeen, ensimmäistä kertaa ikinä on alkanut tuntua, että jäänköhän minä nuorten ja innokkaiden kollegojeni jalkoihin?

    Tsemppiä pohdintoihin ja urpon pomon kanssa toimimiseen, raportoi täällä, jos kristallipallossa näkyy valoa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tämä tämmöistä säätöä.. Kuvittelen, että tällä on joku tarkoitus.. Jotenkin vaan omat sensorit on entiatä herkempiä just kaikelle tuollaiselle, mitä itsekin kuvasit. Aikaisemmin niillä ei vaan ollut niin väliä.

      Nyt kun säkin sanot käyneesi ammattilaisella, totean että se taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Nyt minä myös jonnekin!

      Siinä mielessä tämä mun uusi duuni on hyvä, että joudun tai saan päivittää tässä samalla tosi paljon oman alani ammattitietoa, istä ei todellakaan ole haittaa.

      Tsemppiä sinne myös. Raportoin ehdottomasti, jos keksin jotain mullistavaa..

      Poista
  6. Ihan mielettömästi tsemppiä taistoon! Jo itse yt-prosessi on raskas, mutta vielä raskaampaa on, jos omat oikeudet poljetaan suohon. Niin epäoikeudenmukaista! Minäkin jouduin käymään yt:t läpi hoitovapaalla ollessani. Lopputulos oli kannaltani hyvä, mutta syksyllä minua kuitenkin odottaa uusi esimies ja osittain uudet työkaverit. Niin, ja uudistunut tehtävänkuva. En tiedä pitäisikö olla innoissaan vai ahdistunut.

    En tiedä miten mulla on mennyt tää sun blogi aikaisemmin ihan ohi. Nimi oli tuttu jostain kommenttibokseista, mutta nyt pääsin tänne saakka. Jään lukijaksi, sulla on kiva tyyli kirjoittaa. Heitin heti haasteellakin:
    http://parahdys.blogspot.fi/2013/04/111122.html

    VastaaPoista
  7. Kiitos! Mä ajattelen niin, että yt-prosessi ja mahdollinen irtisanominen on toki rankkoja, mutta nykyään niin todellisia ja "normaaleja" monelle. Jos tässä ei olisi tätä selkeästi minuun kohdistuvaa tekijää, jossa siis yt-prosessia käytetään keinona juuri minun irtisanomiseen, suhtautuisin asiaan ihan neutraalisti. Ja onneksi sun tilanne on osoittanut, että yt-ssä voi käydä myös hyvin. Siis toivottavasti.

    Kiitos tunnustukssta, lupaan paneutua paljastuksiin. Mä oon myös silmäillyt sun tarinoita, mutta kun aika on kortilla, niin monen tarinoiden seuraaminen on ihan retuperällä. Ja sulla on mitä mainioin niki!

    VastaaPoista