Siivet selkään sain

Normilenkki..

Tämä postaus sisältää siekailematonta ilakointia ja itsetyytyväisyyttä. Varoitan.

Olen kertakaikkisen onnellinen siitä, että heittäydyin mukaan tähän sinänsä harmittomaan haasteeseen. Naisten kympin juokseminen, eihän se ole muka mikään juttu. Ei sinänsä varmasti olekaan, sitkeä suomalainen nainen tarvittaessa vaikka konttaa ne kilometrit. Suurin juttu minulle haasteessa on se, että sen vuoksi olen ottanut itseäni niskasta kiinni, jättänyt selittelyt aikatauluista ja muista tekosyistä ja raivannut aikaa juoksemiselle ja itsestä huolehtimiselle - säännöllisesti. Aiheen plussat voi tiivistää selkeään yhtälöön:  juokseva mutsi + kohoava kunto = tyytyväisempi ja jaksavampi nainen/äiti/vaimo/duunari. Kaikki ympärillä voittavat. Niin itsestäänselvää, että oksettaa.

Olen ylpeä viime viikon suoriutumisesta. Juoksin neljä (!) lenkkiä. Juoksin yhden tavallisen kuuden kilsan lenkin. Juoksin yhden lyhyen fiilistelylenkin entisissä lapsettoman ajan maisemissa ja päätin lenkin paikallisen kuntoiluväen Armageddoniin, Pispalan portaille. Kapusin kaikki noin 350 porrasta rauhallisesti kävellen. Luulin kuolevani. Juoksin yhden lenkin töistä kotiin korkkarit repussa hölskyen. Merkillistä olikin se, että repun paino ei haitannut eikä nostanut juurikaan sykettä. 

Olen taas innostunut juoksemisen aiheuttamasta vapauden ja helppouden tunteesta. Juokseminen on  hetkittäin jopa helppoa, samoin se, kuinka helposti sen voi toteuttaa. Ilman aikataulutusta, suoraan kotiovelta. Viihteellä tai ilman. Seuralla tai ilman.

Suurimman euforian aiheutti eilinen ensimmäinen ”pitkä lenkkini”. Aurinko paistoi, tiet olivat sulat ja paikoitellen jopa lakaistut. Juoksin ensimmäistä kertaa kevään aikana ilman välikalsareita ja hanskoja. Juoksin pipo päässä, mutta nilkat paljaana. Juoksin trikoissa! Juoksin 10,3 kilometriä ja se tuntui ihan hyvältä. Käytin suoriutumiseen aikaa 1.11.02. Sykkeet pysyivät loppuun asti järjellisinä. Ei pöllömpää hyvä keski-ikäistyvä autolla liikkuja! Nyt tiedän uskon, että selviän kympistä myös virallisena suorituspäivänä. Tuntuu järjettömän hyvältä jaksaa juosta taas kymppi ilman, että tarvitsen sen jälkeen ensiapua.

Totean sen vielä. Olen äärettömän ylpeä itsestäni siksi, että toteuttanut jotakin asiaa säännöllisesti. Olen selitellyt kaikkien asioiden laiminlyömistä urheilusta leffassa käyntien harvenemiseen loppumiseen tämän perhetilanteen ja aikataulujen hankaluudella. Paskat ne mitään hankalia ole, asiat tärkeysjärjestykseen. Kolme lenkkiä on noin kolme tuntia viikossa. Surffaan aika paljon enemmän netissä.

Huomaan lisäksi, että olen kuvitellut pitäväni kunnostani huolta, kun olen tehnyt silloin tällöin jotakin. Olen huijannut itseäni luulemaan, että entinen vuosien takainen hyvä kunto kantaa. Ei se kanna. Kunto pitää rakentaa uudelleen. Olen myös todennut kaikkeen ”sitku”. Eiku nyt, juuri nyt teen tosi tärkeää pohjatyötä sille, että olen iskussa jatkossakin (viisikymppisenä, kääk), sitku tää pikkulapsiperhearkimikäonkaan on ohi ja aikaa muka on enemmän, mutta kun ei jaksakaan. 

Sanonpa tähän vielä yhden taikasanan. Venyttely. Jos venyttely jää, seuraavana päivänä töihin köpöttää rautakanki. Vanhuus ei tässäkään asiassa tule yksin.
--

Project Maman Katja heitti pallon kilpailuhenkisyydestä. Totesin juoksevani kilpaa vaikka bussia vastaan, jos se menee samaan suuntaan lenkkireitin kanssa. Minussa on sisäänrakennettu kilpailuvietti, vaikka olen tosi monessa asiassa niin huono, ettei siitä seuraa kuin jo etukäteen tiedostettua mielipahaa. En haluaisi reagoida niin kuin usein teen, mutta minkäs teet. Seliseli.

Kuvittelin haasteeseen sitoutuessani asettavani itselleni jonkun hillittömän ajan, johon yritän tähdätä. Kuten vaikka kymppi tuntiin. Mikä on ihan naurettavaa tämän pituisella harjoittelulla ja tällä pohjakunnolla. Mutta kun se vietti näkyy juuri tämmöisissä epärealistisuuden ilmentymissä. En kuitenkaan missään vaiheessa ole kuvitellut muita juoksijoita kilpakumppaneina. Minua ei kiinnosta voittaa ketään sanan varsinaisessa merkityksessä. Juu juu, kiinnostaa kyllä voitta itseni, mutta siihen riittää juuri nyt se, että tulen maalin.

Vaikka en ole vielä tavannut ketään muuta juoksijamutsia, tärkeimmäksi asikasi itselleni on muodostunut se, että me kaikki selviämme tästä ja toivottavasti yhtenä ja yhtenäisenä porukkana. Niin mainiota on kaikkien tsemppi ja ne pienet suuret itsensä ylitykset.

Oikeastaan minua hymyilyttää, miten iso asia näin pienestä asiasta on tullut. Terveisiä naivistilta – tämä homma on symbolisesti itseään suurempi. Tällä mutsilla on projekti - tämä mutsi intoilee, kuntoilee ja nauttii!