Mutsi rullaa

Olen tällä viikolla aloittanut oman virallisen treenamiseni Mutsien Kympin kunniakasta tavoitetta kohden.. Olen juossut nyt kaksi ihan oikeaa lenkkiä ja syönyt exponentiaalisesti enemmän suklaata kuin aikaisemmin. Tankkausta, tankkausta.

Lähtötilanne

Oma liikkuminen väheni radikaalisti, kun tuli niitä lapsia. Kaikki säännöllinen ja erityisesti ohjattu ja maksullinen jäi. Tai maksoin toki eräänkin kuntokeskuksen jäsenmaksua reilun vuoden siihen malliin, että keskihinta kerralle huiteli lähellä paria sataa. Kun lapset olivat vaunuvauvan ikäisiä, suhasin ympäri katuja helposti tunnin puolitoista päivässä. Sitten tuli hiekkisiät ja petti polvi, oliko se nyt sitten 2010 pari kuukautta Kakkosen syntymän jälkeen. Jäi säännöllinen vaunuliikkuminenkin. VIime vuosiin mahtuu satunnaisia kertoja sitä sun tätä. Kun menin uudestaan töihin marraskuussa, olen liikkunut vähemmän kuin elämäni aikana aikaisemmin ikinä. Koska päiviin ei kuulu enää vaunulenkkejä ja kuljen autolla töihin. Todella säälittävää.

Juoksijataustani

Minulla ei ole edes tikanheiton piirimestaruustason tai millään muulla tavalla ammattimaiseksi tulkittavaa lapsiurheilijan taustaa. Olen silti liikkunut aktiivisesti koko lapsuus-, nuoruus- ja aikuisikäni – ennen lapsia. Olen kokeillut noin tuhatta lajia ja käynyt läpi sali-, jumppakärpäs- ja pilates-vaiheet sekä sekalaisen kirjon lajeja Tai Chistä sukeltamiseen. Nykyisin "päälajini" on kaikkien oikeasti urheilevien halveksima golf. Voin kuitenkin todeta, että kierroksella kävellään keskimäärin 10 - 12 km ja kalorinkulutus on meikäläisellä noin 600 Kcal/kierros luokkaa. Peruskunto ei ole ollut ikinä niin kohdallaan kuin kesinä, jolloin olen pelannut 2-4 kierrosta viikossa. Mitä ei tietenkään ole tapahtunut lasten jälkeen.

Olen myös juossut enemmän ja vähemmän aktiivisesti – ennen lapsia. Noin kymmenen (tai vähän enemmän) vuotta sitten treenasin tosissani maratonille, olin ihan juoksukoulussa ja -koukussa. Opettelin nielemään vauhdissa järkyttävän makuisia energiageelejä ja teippaamaan nännejä hankausvammojen varalta. Noin viikko ennen H-hetkeä hilluin hyvällä keikalla (selvin päin) ja sain elämäni ainoan keuhkokuumeen. En ollut lähtöviivalla ja tulkitsin muutenkin taudin universumin tavaksi ilmoittaa, että pitkän matkan juokseminen ei ole minun juttuni. Silti jatkoin juoksemista säännöllisesti noin parinkymmenen kilometrin viikkotahdilla – lasten syntymään asti. Sen jälkeen olen juossut, tai nykyisin lönkötellyt, erittäin epäsäännöllisesti. Tahti on ollut kerran tai kaksi viikossa ja sitten viisi kuukautta taukoa.

Lasten lisäksi on muuttunut myös kroppa. En valitettavasti ole enää ihan teinityttö. Polven kierukka on operoitu viime alku kesänä, se piti poissa baanalta lähes vuoden. Ennen operaatiota. Kaksi synnytystä on heilauttanut lantiota radaltaan siihen malliin, että millä tahansa tavalla askeltaessa jossain vaiheessa puutuu nykyisin koko vasen kinttu. Krooninen väsymys on helpompi kuitata sohvalla lojumisella, mikä ei tietenkään virkistä yhtä kivasti kuin vitonen.

Minä kuitenkin pidän juoksemisesta. Silloin kun on jotakin pohjakuntoa ja hommaa ei tarvitse hoitaa kirjaimellisesti veren maku suussa. Juoksemisessa on jotakin meditatiivista. Siinä on hyvä ajatella, tai jopa puhella, ja lopulta riittävän pitkän juoksemisen jälkeen vittumaisinkin pomo ja kiukuttelevin ipana haipuu mielestä maitohappojen vallatessa alaa.

Varusteet

Olen auttamaton varusteurheilija. Tai lenkkariurheilija. Kun on joku osa kropasta joskus pettänyt, ei voi vannoa liikaa kunnon kenkien nimeen. Pätee myös korkkariversioissa. Kyllä keski-ikäistyvän tädin kengät löytyvät Clarks-osastolta oli coolia tai ei. Lenkkareiden lisäksi omistan kyllä teknistä vermettä sukista välipaitaan. Olen itse asiassa juuri sitä surkuhupaisaa tyyppiä, joka näyttää urheilijalta lenkille lähtiessään, mutta totuus paljastuu siinä vaiheessa kun pihinä alkaa kuulua ja seitsemänkymppiset tervaskannot (kuten appiukko) pyyhkivät kevyesti ohi.

Tärkein varuste juoksemisessa on kuitenkin Nano eli musa. En voi korostaa riittävästi juoksumusiikin merkitystä. Hakkaava rytmi tuo rytmin myös juoksemiseen ja vaikuttaa fiilikseen.

Top 5 lenkkimusasuosikit:

- Faithless: Insomnia (tässä ehtiikin juosta yhden biisin aikana koko lenkin..)
- Coldplay: Via La Vida
- Cher: If I could turn back time (ei saa nauraa)
- Rocky tunnari Eye of the tiger
- Ja geneerisesti mikä vaan Depeche Mode tai Madonna

Tällä hetkellä kaikissa edellä mainituissa on liikaa beatia meikäläiselle ja vauhti kiihtyisi keuhkoille kestämättömäksi. Von rehellisesti myöntää, että olen  juuri nyt jossakin Juha Tapion tahtiin teputtelukunnossa..

Treeni-DJ saattelee mutsin matkaan.

Miten alku sujuu

Olen juossut nyt tosiaan kaksi treeneiksi kutsumaani lenkkiä. Olen lähtenyt lönköttelemään sitä vanhaa tuttua vauhtia, joka on ollut aikaisemmin sykemittarin mukaan leppoisaa peruskestävyyshitailua. Hitailua se oli nytkin, mutta syke on ollut molemmilla kerroilla lähes 20 lyöntiä korkeampi kuin aikaisemmin vastaavilla lenkeillä. Tarkoittaa ihan mahtavan surkeaa pohjakuntoa. Jos juoksisin sillä syketasolla, jolla tuleva juoksuvalmentajamme todennäköisesti meitä ohjaa juoksemaan, joutuisin konttaamaan.

Olen kuitenkin jaksanut pysähtymättä seitsemän ja viiden kilsan lenkit. Viisi vuotta sitten en olisi kehdannut tunnustaa, että koville otti nämäkin räpellykset. Tiistaina maalissa odotti kaksi vaahtokylpyammeissa lojuvaa apinaa, jotka singahtivat äidin kanssa lauteille venyttelemään. Aviomies oli valistanut lapsia, että äiti on tekemässä nyt jotakin aivan maagista suoritusta, joten sain valtavasti kehuja ja kannustusta. Ja mehua Muumi-pullosta. Oli kyllä ihan voittajafiilis. Lenkki ja sauna ovat aika jees yhdistelmä talvisäässä, apinaseuran lisäksi.

Highlights tai downlights

Olin unohtanut, että laput korvilla juostessa muut kuulevat asioita, joita en itse kuule. Ja että juostessa usein paukututtaa. Minähän se sitten annoin palaa ja ihmettelin ensimmäisen vapautumisen hetkellä, miksi vastaantulijat kääntyvät katsomaan perään. Toista ei sitten tullutkaan ennen kuin olin tarkistanut ympäristön huolellisesti. 

Lisääntyvä valon määrä on saanut koloistaan ulos lenkkipoluille myös nuoret hormonihuuruissaan mouruavat kollit, jotka tahtovat selkeästi rantakuntoon tulevan sesongin  markkinoille. Tällä ryhmälle tyypillistä on harmaat collegehousut, juoksukenkinä tennarit ja ihan hillitön vauhti naama punaisena ilman tietoakaan järkevästä harjoittelusta. On mukava juosta, kun samoilla poluilla on muita ihan yhtä kuutamolla aiheesta (tai kunnosta) olevia.

--

Kyllä tämä tästä, luulisin.