Kuka ketäkin kasvattaa

 Apusen Matti on tunnetusti viikon tehokkain takinkääntäjä, sillä olikos se nyt syksyllä kun hän patisti äitejä kotoa töihin. Kotoa sankoin joukoin töihin palaavat äidit ja lapsia omilla lomilla tarhassa pitävät vanhemmat eivät ole syy-seuraussuhteessa, mutta onhan tässä nyt tiettyä linjattomuutta lausunnoissa. Että kenenkäs joukoissa se yksi valtakunnan portinvartijoista nyt sitten seisookaan. Minä arvostan päätoimittajan tason henkilöltä tietysti ansiokasta journalististen käytäntöjen hallintaa sikäli, että saihan tällä mustavalkoisella asettelulla perhekansan kiehumaan ja pontta pinnan alla vaikuttavien asioiden edistämiselle.

Tylsää on tietysti se, että kirjoittamalla sinänsä todella tärkeästä, mutta erittäin marginaalisesta asiasta, Apunen niputti kaikki subjektiivisen päivähoito-oikeuden käyttäjät hylkiöiksi, noin mutkat suoriksi vetämällä? Minä kiristelen hampaitani siksi, että tässäkin on käymässä samoin kuten niin monessa muussa tulenarassa aiheessa, jossa yksittäisestä asiasta tulee yleinen. Kun julkisen keskustelun paine vaikuttaa, ääri-ilmiöstä tuleekin koko asiaa määrittävä standardi.

Toinen sapetuttava asia on Heidi Hautalan riepottelu mediassa parin sadan euron rikkeiden vuoksi. Tottakai hän teki väärin ja olisihan tuon tason ammattilaisen pitänyt oppia jotakin kriisiviestinnästä vähintään jo muiden toilailuja seuraamalla. Mutta eikö tässä maassa ole mitään tähdellisempää puitavaa? Kuten vaikka se, että Tampere säästää lasten päivähoidossa 1,3 M€ tämän vuoden aikana. Vähän eri kokoluokan juttu kuin Hautalan siivousrahat, mutta asia ei ole ylittänyt edes uutiskynnystä. Kun muiden kuntien vastaavat säästöt otetaan huomioon, on kasassa sellainen potti, että julkisen lastenhoidon tila hirvittää luottavaisintakin ja niiden subjektiivisen päivähoito-oikeuden marginaalisten väärinkäyttäjien vaikutus tuntuu entistä marginaalisemmalta. 

Mutta eipä minun tästäkään pitänyt kirjoittakaan, vaan ihan tämmöisestä mikrotason kuohunnasta. Nimittäin siitä, että olemme löytäneet Aviomiehen kanssa lastenkasvatuksessa aihepiirin, jossa ollaan niin sanotusti sukset ristissä. Huomenna koittavan hiihtoloman kunniaksi. Se aihepiiri on ”todellisten rajojen asettaminen tilanteissa, joissa lapsi pyrkii manipuloimaan vanhempiaan”. 

Meillä majailee se verbaalisesti taitava kolmevuotias, joka osaa sanallisesti pyörittää, neuvotella ja lopulta manipuloida (pätee väsyneisiin versioihin eli käytännössä 24/7) vanhempiaan. Meillä asuu normaali kolmevuotias. Tilanteet ovat tyypillisesti sellaisia, jossa Ykkönen pyrkii itse ohjaamaan, kumpi meistä vanhemmista tekee jonkun asian, kuten nukuttaa tai lukee iltasadun. Sama pätee tilanteisiin, joissa hän pyrkii määrittelemään itse, mitä ja milloin jotakin tedään. Usein nykyisin onnistuu neuvottelu ja erilaisten yksinkertaisten sopimusten teko. Sitten on tilanteita, joissa ei onnistu. Kun kaupankäynti lopulta on pisteessä jossa neidin kortit on käytetty, on luvassa jälleen – infernaalinen raivari. Jossa neiti huutaa sydäntäraastavasti isiä (sopivalla vierailun hetkellä myös mummia tai vaaria) avuksi, näyttelee väärinymmärrettyä ja syyttää täysin uskottavasti äitiä kidutukseen verrattavista vaatimuksista. Ja mitä tekee isi. Tyynnyttelee raivotarta (ööh, kumpaa meistä)ja ottaa tilanteen haltuun tavalla, jossa voittaja on aina Ykkönen, eikä armas Aviomies edes tajua sitä.

Minä edustan koulukuntaa, jossa yksi vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Oikeastaan tämä vakiintunut ilmaisu on hieman harhaanjohtava. Tarkoitus ei ole tuottaa pettymyksiä vaan opettaa lapsi sietämään pettymyksiä. Turvallisesti, kotona, äidille ja mielellään myös isälle kiukutellen. Täällä saa mennä orava muuntajaan, koska kukaan ei kuitenkaan hylkää ja sodan jälkeen koittaa rauha. Mutta tällä hetkellä se raivoamisen kehä ei mene loppuun, kun pelastava ritari-isä ei pysty katsomaan tytärtään pettyneenä raivoajana. Hän ei pysty laittamaan tytärtään esimerkiksi jäähylle vaan kuvittelee, että raivottaren kanssa tehty sopimus ”hyvä on, mutta seuraavalla kerralla ei sitten toimita näin” pätee. You wish!

Ei tietenkään minusta ole kivaa, että tilanteita ei saada aina ratkottua rauhanomaisesti tai että lapsen joutuu laittamaan jäähylle. Mutta jos muita keinoja ei ole, minusta on itsestään selvää (siis subjektiivisen selvää ilman tutkittuja lähteitä) välillä osoittaa lapselle, mitä voi tehdä ja mitä ei. Tästä ei pitäisi joutua vanhempien edes keskustelemaan. Ja silloin kun mekin keskustelemme, olemme täysin samaa mieltä asiasta. Asia ei vain toteudu Aviomiehellä käytännön tilanteissa. Mikä sitten näkyy ”äiti paha – isi hyvä asetelmana” tiukalla hetkellä. Onkohan jossain toisin päin? Että äiti ei pystyisi pysymään tiukkana, mutta isä pysyy?

Tämä linjattomuus näkyy nyt vasta yksittäisissä tilanteissa, mutta samojen tilanteiden, samojen periksi antamisten ketju varmasti vahvistuu ja ne tilanteet, joissa todella punnitaan, kuka määrää, hankaloituvat entisestään. Maltan tuskin odottaa. Ne hankaloituvat varmasti jo puhtaasti iän myötä, kun lapsella on keinoja vaatia ja riskata enemmän kuin primitiivisessä kiukuttelussa. Ne näkyvät myös siinä, että kun on aikaisemmin annettu jossakin periksi, tilanteen vanhempien tavalla hoitaminen on entistä vaikeampaa. Ykkönen on jo oppinut siihen, että kun oikein raivoaa, isi tulee lopulta apuun.

Edelleen subjektiivisesti vankalla äidinvaistolla uskon tietäväni mistä puhun. Ne kerrat, kun raivon on annettu mennä loppuun asti, ovat kuitenkin aina päättyneet sopuun ja asian keskusteluun. Enhän minä muuten näin väittäisi. Ei riitely ja raivo ole pahasta, kun lopulta sovitaan ja keskustellaan, mitä ja miksi kumpikin teki mitä teki. Mutta miten se taotaan liian sopuisan Aviomiehen kaaliin, jonka Ykkönen on kietonut täysin koukkuunsa.

Epäilen, että näitä kokous- ja neuvottelutaitoja tarvitaan seuraavan 12 tunnin aikana, kun sulkeudun vapaaehtoisesti yksin Ykkösen ja Kakkosen kanssa yöjunan makuuvaunuun ja köröttelen Kemijärvelle. Kukahan tarvitsee kipeimmin diapamia? Aviomies on yllättäen pedannut homman niin, että hän on nauttinut laatuaikaa ”kongressissa” Rukalla jo useamman päivän ajan.

Toteutan "Mutsien kymppiä"  seuraavan kahdeksan päivän aikana sukset jalassa. Kai hiihto ja hiihtohississä istuskelu sentään peruskuntoa kohottavat.