Valitsin illalla vaihtoehdon hillutaan semisti. Join hyvällä omallatunnolla melko monta lasia kuohuviiniä ja puhelin paljon. Kun oli aika siirtyä sovittuun jatkopaikkaan klo 01, hyppäsin taksiin ja hurautin kaikin puolin itseeni tyytyväisenä kotiin. Vaan entäs sitten aamulla. Heräsin tikkana klo 06.20. Whaaattt! Olen yksin kotona, ilman krapulaa, enkä osaa nukkua. Tässä sitä nuokutaan koneella ja seurana on huono omatunto siitä, että olen nukkunut tavallistakin vähemmän, en saa mitään hyödyllistä aikaiseksi ja uni ei taatusti tule, jos yrittäisin uudestaan nukkumaan.
Suomi on pullollaan eri syistä nukkumisvaikeuksista kärsiviä. Minä en luokittelisi itseäni sellaiseksi, koska pääosin nukun ihan ok. Lasten saaminen on toki kroonistanut univelkaa, mutta se on myös aidosti opettanut tulemaan toimeen vähemmällä unella. Jos ennen lapsia joku olisi todennut, että vedäpä töissä täysipainoisesti vuosi putkeen kuuden tunnin unilla ja parilla heräämisellä, olisin todennut, etten osaisi kirjoittaa edes kissaa. Pääosin osaan ihan hyvin, tosin saattaa siihen kissaankin pari kirjoitusvirhettä mahtua.
Kettumaisimpia ovat juuri tämän päivän kaltaiset tilanteet, jolloin olisi mahdollista nukkua, mutta eipä vaan sillä sekunnilla nukuta. Sitten kun unta kokee tarvitsevansa eniten, on Aviomies näreessä, lapset sairaina, hoitajat muualla ja migreeni päällä. Kiukuttele näistä tilanteista Aviomiehelle on turhaa, koska hän toteaa, että nuku silloin kun on mahdollisuus. Niin, hyvähän sellaisen on sanoa, joka nukahtaa AINA ennen kuin lampusta on valo sammunut, nukkuu päiväunia vaikka lapset pomppisivat kassien päällä ja herää aamuisin kysyen ”eikös ollut tosi rauhallinen yö”, vaikka itse olen rauhoitellut kadonnutta tuttiaan parkuvaa Kakkosta esimerkiksi viisi kertaa. Aviomiehen unenlahjat ja ratkaisukeinot eivät aina ilahduta.
Jo lapsissa näkee meillä samantyyppisen jaottelun. Ykkönen on äitinsä kaltainen sählääjä, jolle tuottaa vaikeuksia väsyneenäkin antaa unelle periksi ja rauhoittua sänkyyn. Nukutus kestää nukuttajalla tai ilman. Samoin hän on vauvasta saakka heräillyt kausittain kesken yön ihan virkkuna touhuamaan ja uudelleennukutussessiot ovat saattaneet kestää parikin tuntia. Nykyisin heräily johtaa siihen, että Ykkönen könyää joka yö meidän väliimme ja jatkaa pyörintää tiukasti kiinni minussa. Minä valvon, Aviomies nukkuu. Uni on välillä rauhatonta ja tarinaa riittää myös öisin. Liian lyhyt yöuni näkyy aamukärttyisyytenä ( ei minulla itselläni tietenkään) ja vaikeutena nousta.
Kakkonen on puolestaan täysin isänsä kopio. Nukkuu kuin tukki. Hänellä on edelleen sama rytmi kuin päivänä yksi. Nukkumaan herra haluaa heti kahdeksalta ja jos ei vanhemmat muuten ymmärrä, tyyppi kerää uniarmeijansa ja kiipeää itse yläkertaan. En ole nukuttanut Kakkosta kertaakaan. Hänet on voinut aina vaan kellauttaa sänkyyn ja jättää sinne. Alle viidessä minuutissa tyyppi on pääosin umpiunessa. Jos nyt joskus on vähän virkeämpi ilta, mölisevän maraktin voi jättää omaan sänkyynsä touhuamaan ja kyllä se on sinne lopulta talttunut ilman kitinöitä. Öisin hän ei ole koskaan herännyt muuten kuin kevyempään uneen, jossa vaatii juotavaa tai tuttia. Paitsi sairaana. Herra myös haluaa nukkua omassa sängyssä. Niinä kertoina, kun olen hakenut puolikuntoisen Kakkosen viereeni, tyyppi alkaa kiehnäämään eroon ja omaan rauhaan niin kauan, että lopulta kuskaan hänet takaisin omaan sänkyynsä. Sieltä tervehdtii umpiaurinkoinen epeli keskimäärin 11 tunnin yöunien jälkeen. Tyyppi on myös ihan tyytyväinen pinnasängyssä, josta isosiskona alkoi kiipeämään laitojen yli saman ikäisenä kuin Kakkonen nyt. Herra sen sijaan voi aamuisinkin chillailla sängyssään ihan rauhassa, laulella ja odotella milloin jompikumpi vanhemmista viitsii vaivautua paikalle. Ykkönen oli pakko siirtää isojen sänkyyn juurikin puolentoista vuoden ikäisenä, koska muuten olisi tullut damagea kalloon, kuten äidilleen saman ikäisenä samasta syystä. No, Kakkonen saa vetää sikunaa pinnojen suojassa vielä ainakin kesään, koska pesä tuntuu herralle kelpaavan.
Molemmat ovat alkuelämänsä viettäneet sivuvaunu-perhepeti yhdistelmässä ja heidät on siirretty omaan huoneeseen vajaan vuoden ikäisinä. Ykkönen aloitti rallin takaisin meidän väliin Kakkosen syntymän aikoihin ja Kakkosen ensimmäiset puoli vuotta nukuimme pääosin neljä tyyppiä 180 cm leveässä sängyssä. Vaikka silloin oli imetystä sun muuta, tuntuu, että silloin nukuin paremmin kuin nyt. Oi niitä aikoja : )
Mikä lie genetiikka ja sisäinen kello tätäkin ohjailee, mutta kovin on erilaisia nukkumistapoja tässä perheessä.
Meillä minä olen sikeäuninen, mutta hitaasti nukahtava. Mies on hetkessä nukahtava, milloin ja missä vaan. Paitsi kun herää aamulla, ei saa enää unta.
VastaaPoistaTyypillinen illan kulku on se, että minua nukuttaa noin seitsemän aikaan, mutta kun päästään klo 22 tienoille, olen täysin virkeä. Lähes jokaiseen iltaani kuuluu enemmän tai vähemmän sängyssä pyörimistä, samaan aikaan kun mies kuorsaa vieressä. Kovin myöhään en viitsi jättää sänkyyn menoa, kun sekään ei ole tae nopeasta unen tulosta. Mutta kun nukahdan, nukun todella sikeästi.
Lapsemme ovat jo teini-ikäisiä, mutta pienenä nukkuivat molemmat perhepetissä 5 ekaa vuottansa ja saivat sen jälkeen omat sängyt. Kasasimme 2 metriä leveän sängyn ja vielä pinnasängyn sivuvaunuksi ja kaikilla oli tilaa nukkua.
Lapset alkoivat siis 5 vuotiaina nukkua omissa sängyissä, mutta kumpikin tuli n. 10 vuoteen saakka jossain vaiheessa meidän sänkyyn. Kun lapsi/lapset tulivat, mies lähti heidän sänkyynsä. Molemmille lapsille hankittiinkin jo varhain kunnon aikuisten sängyt ja patjat, jotta vanhemmat pystyivät nukkumaan niissä mukavasti tarvittaessa. Minun sikeäunisuuttani kuvaa se, että en yleensä herännyt lasten tuloon, vaan aamulla tarkastin, että ketä kaikkia sänkystä löytyi ;)
Tähän ikuiseen varoitukseen, että lapset eivät opi koskaan nukkumaan omissa sängyissään, kun antaa tulla viereen, voisin todeta, että kyllä ne oppivat. Silloin kun perheessä pienet lapset, kannattaa panostaa siihen, että kaikki saavat nukuttua, oli ne nukkumajärjestelyt sitten millaiset tahansa.
Itseasiassa minulla menee juuri noin. Kun ilta ehtii sinne "omaan aikaan" ja lasten nukkumaan menoon, alan virkistyä ja kukun ihan muissa hommissa.
VastaaPoistaTeillä on ollut kyllä loppuun saakka mietitty järjestely kaikin puolin. Niitä tosiaan joutuu tekemään. Ihmettelin aikaisemmin, miten ystäväperheellämme on teetetty erikoisleveä 220 sänky. Nyt en enää ihmettele..
Nämä petihommat on kyllä tosiaan parhaimmillaan silloin, kun kaikki saavat nukuttua, oli nukkumajärjestelyt millaiset tahansa. Minusta on ihanaa, että ipana (eli se ainoa joka siinä viihtyy)tuhisee vieressä - kunhan hän ei vaan repisi samalla äidin tukkaa. Sen pienemmänkin ottaisin, mutta kun herralle seura kelpaa :)
Meillä on niiiiiin sama roolijako! Ja miten voikaan ärsyttää toisen hyvät unenlahjat ;)
VastaaPoistaMä muuten tein vapaaviikonloppunani ihan saman: seiskalta hereille molempina päivinä. Silti olen virkeämpi kuin aikoihin - näemmä kuusi tuntia katkeamatonta unta on keholleni juhlaa...
Se itseasiassa ärsyttää itseäni, että toisen unenlahjat ärsyttää :) Kun eihän se nyt lopulta ole minulta pois. Itseasiassa hyvä, että edes joku perheessä nukkuu, muutenhan siellä menisi kaksi edesvastuutonta zombieta..
PoistaOn muuten totta, että lyhyt katkeamaton yöuni on jo todella jees verrattuna epämääräisiin lyhyisiin pätkiin.
Mä olen tyypillinen huono nukkuja, varsinkin nyt hormoneissani ja stressaantuneena. Uni kyllä tulis illalla vaikka kuinka aikaisin mutta muutaman tunnin unipätkän jälkeen herään ihan tikkana ja valvon ainakin pari tuntia. Sitten just herätyskellon piristessä alkaa uudelleen väsyttää ihan armottomasti.
VastaaPoistaPoika kömpii joka yö meidän viereen (oma vika kun ei olla jaksettu unikouluttaa pysymään omassa sängyssään, uskon kyllä että lapsen voi opettaa nukkumaan koko yön läpeensä yksin ja että se ei lasta vahingoita). Oikeastaan mun viereen, pää pitää olla äidin tyynyllä ja koko ajan puskea kiinni selkään. Mies ei välillä huomaa koko yönä yhtään mitään. Ehkä ilman tätä mahaa ja tukaluutta voisinkin antaa pojan metkuilla ja kiemurrella, mutta kun itselle löytyy öisin nollasta yhteen sopivaa uniasentoa niin unen torpedointi on ihan rikollista. Viime yönä sitten siirryin peittoineni sohvalle ja kiroilin äänekkäästi mennessäni. Sohvalla oli yllättävän hyvä nukkua! Ja kun poika kuudelta heräsi ihmettelemään missä äiti on, ajoin miehet ylös ja menin korvatulpat korvissa takaisin sänkyyn. Luojalle kiitos miehen liukuvasta työajasta, sain itseni puoli yhdeksältä vasta ylös sängynpohjalta.
Että näin meillä. Veikkaan että vauvan tultua mies muuttaa sohvalle vahtimaan ja unikouluttamaan esikoista ja minä valvoskelen vauvan kanssa yöt. Eipähän tule kolmion huoneille vajaakäyttöä... :)
Sulla on tuo melko pätevä syys nukkumattomuuteen. Joka on tietysti melkoinen paradoksi, kun nythän sitä unta eniten tarvitsisit.
PoistaItseasiassa sohvalle tai muualle nukkumaan siirtyminen olisi tosi hyvä vaihtoehto välillä. Meilläkin olisi ihan tyhjä vierashuone, jonne voisi karata. Olen vaan tosi huono lähtemään omasta sängystä pois..