9.3.2013

Kolmekymmentä omaa tuntia

Armas Aviomies kompensoi unohtamaansa Naistenpäivää pakkaamalla kaksi iloista ipanaa autoon ja hurauttamalla heti aamusta mummolaan. Erityisesti Kakkonen riemastui pääsystään uuteen istuimeensa (kasvot menosuuntaan jo tässä vaiheessa, tila loppui kesken toisin päin) niin suuresti, että äidin puuttuminen autosta ei häirinnyt yhtään. Aktiivista kotoa poistumista saattoi edesauttaa myös se, että Aviomiehellä on ollut parin viikon aikana järjetön päivystysralli täynnä töitä, kokousiltoja ja yhdet kekkerit pidemmän kaavan mukaan. Oli syy mikä tahansa, minulla on 30 ruhtinaallista tuntia omaa aikaa. Home Alone, Yei!



Abrakadabra! Taikuri ja assistentti katosivat. Äidin rakkaat, muisk.
 
Tuijottelen tuonne huikaisevaan auringonpaisteeseen, haahuilen ja suunnittelen. Bussilla kaupunkiin, jonkun muun laittama lounas ihmisiä silmäillen, alusvaatteiden ja ihmeitä tekevien kasvoseerumien hypistelyä, ehkä joku blingbling-paita. Kotiin, lenkille, päiväunille ja puunaamaan. Illalla on nimittäin ystävien kaksikymppiset, siis nelikymppiset. Aion innostua ihmisistä, nauttia lasin tai kaksi, mutta tulla ajoissa nukkumaan. En halua ottaa vastaan huomista paluujoukkoa puolivaloilla vaan virkeänä ja levänneenä. Vaikka tarvitsen sosiaalista älämölöä, tarvitsen juuri nyt vielä enemmän kunnon yöunia ja omaa rauhaa. Niin mutsilta minusta juuri nyt tuntuu.

Yksinoleiluun liittyy jo tässä parin tunnin periodissa paljon haikeilua. Osa selittynee PMS-jälkimainingeilla, osa sillä, että olen kahlannut aamun läpi omaa ensimmäistä lapsettomuusaiheista blogiani. Kaksi rakasta ystävääni on juuri nyt tilanteessa, jossa lapsettomuus ja kipuilu on kääntymässä voitoksi. Se tuntuu valtavan hyvältä. En tiedä juuri nyt onnellisempaa asiaa kuin se ilo ja onni, joka heillä nyt vallitsee. 

Vaiheiden seuraaminen on kuitenkin pitkästä pitkästä aikaa nostanut omia vanhoja tunteita esiin. Nyt kun elämä on niin täyttä ja meillä vipeltää kaksi ihmeellisen yhteen hitsautunutta apinaa, en meinaa millään muistaa, kuin mustaa elämä oli neljä vuotta sitten. Selittämättömyyttä, jatkuvia lääketieteellisiä yllätyksiä, keskenmenoja, hallitsematonta pelkoa, kipua ja erillisyyden kokemista. Ne tunteet ovat jossakin tuolla syvällä piilossa muistoina. On hämmentävää, kuinka nämä olemassa olevat lapset (Kakkonen onkin sitten totaaliyllätysluomu) korjaavat jotakin niin suurta, mitä lapsettomuus on aikanaan ollut. En meinannut edes muistaa, kuinka rankalla kädellä me olemme vaiheita käyneet, vaikkakin lopulta lyhyessä ajassa. Onneksi elämä myös parantaa.

Harmi sinänsä, että koettu lapsettomuus ei varsinaisesti jalosta paremmaksi äidiksi. Sen sijaan se kyllä jalostaa luonnetta. Lapsettomuus opetti tosi paljon omasta itsestä, äärimmäisten vaikeuksien kohtaamisesta ja siitä, miten elämää ei voi hallita. Se myös lujitti kaksi ihmistä entistä tiukemmin yhteen ja olemaan täysin paljaana ja heikkona toisen edessä. Luottamaan siihen, että jollakin hetkellä tuo toinen on minua vahvempi ja että minä voin todellakin luottaa häneen. Sekin oli itselleni uutta. Olen pitkään pyrkinyt olemaan liian vahva.

No, mutta minä olen taustasta ja kiitollisuudesta huolimatta lyhytpinnainen naputtaja, joka on palannut molempien lasten jälkeen nopeasti töihin. Kokemus ei ohjannut minua pysymään kotona mahdollisimman pitkään ja olemaan normaalia (mikä onkaan normaalia) tiukemmin kiinni lapsissa tai jotenkin muuten ylisuojeleva heitä kohtaan. Toimin, kuten kuvittelen toimivani silloinkin, kun luulimme lapsia tulevan helposti. Samoin vaikka lapsettomuudesta tiesin tieteellisestikin lähes kaiken ja olin hyvin faktaorientoitunut aiheen suhteen, lapsista en tiedä tieteellisesti mitään enkä varsinkaan osaa olla kovin suunnitelmallinen esimerkiksi selkeiden kasvatusperiaatteiden mukaan. Paitsi mutun. Jonkun jo aikaa sitten lukemani tutkimuksen mukaan lapsettomuuden ”kärsineet” ovat kärsivällisempiä vanhempia, jotka jaksavat erityisesti vauvojen vaativuutta paremmin. Enpä tiedä tuosta, ehkä poikkeus vahvistaa säännön.

Loppuviikko ei vielä tuonut ratkaisua työpaikkakiistelyssä. Ex-esimieheni oli
pyytänyt viikon lisää aikaa vastineen tekemiseen. Sekin nostatti joulukuun ahdistuksen pintaan. Mihin he lisäaikaa tarvitsevat? Enkä toistaiseksi ole päässyt juoksuremmiinkään :)

2 kommenttia:

  1. Oi, nauti omasta laatuajastasi ja illan juhlista! Olen vähän kade, koska meillä ei oikein ole paikkaa, jonne mies voisi yllättäen lähteä lapsen kanssa.

    Lapsettomuus. Se on tosi rankkaa. Itsekin aihepiiriä liippasin aika läheltä siinä mielessä, ettei raskautuminen käynyt meillä helposti, vaan apuja oli haettava. Sen verran kauan ehdin seurata lapsettomuuspalstoja, että aiheen kipeys monille kävi selväksi. Itselle jäi kuitenkin vain pintaraapaisuksi.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, nautittu on :) Niin se vaan on, että aihe liippaa läheltä, kun jättää lisääntymisen näille vuosille :) Onneksi on keinoja!

    VastaaPoista