Mutsi toipuu - toipuuko mutsi?

Toukokuun 10. päivä marssin paikalliseen ensiapuun. Aviomies oli lopulta kyllästynyt jatkuvaan valitukseeni pääkivusta ja passitti muutaman puhelinsoiton jälkeen Acutaan. Sovimme, että haetaan sitten sushia kun hän hakee minut lasten kanssa parin tunnin päästä. Visiitti venähti lopulta kahteen viikkoon. Kyseisen perjantain tutkimukset osoittivat nimittäin, että olin onnistunut jollakin mystisellä tavalla tukkimaan neljästä päähän verta kuljettavasta valtimosta kaksi 100%:sti. Niin, niitä valtimoita olikin lopulta tukossa kaksi eikä vain yksi.

Ihmisellä verta aivoihin kuljettaa neljä valtimoa. Kaksi kaulavaltimoa molemmilla puolilla päätä ovat päänalueen verenkierrosta huolehtivat pääsuonet. Niskan puolella, nikamien välissä luikertelee kaksi nikamavaltimoa, jotka huolehtivat erityisesti pään takakierron verenkierrosta. Tarkemmat tutkimukset osoittivat, että juuri näissä nikamavaltimoissa oli dissekaatio. Vertebralis dissekation kuten hienosti sanotaan. Kyse on valtimoiden tietyn tyyppisestä repeämisestä, liuskoittumisesta.

Hyvin harva saa suonensa tukittua tällä tavoin (kirjallisuudessa listattu todennäköisyys 1/100 000) ja vielä harvempi kaksi valtimoa yhdellä kertaa. Harva saa suonia tukittua myöskään ilman varsinaisia aivoverenkiertohäiriön oireita kuten halvaantumista, tajunnan menetyksiä, puheen katoamista tai muita elämänlaatua merkittävästi jopa pysyvästi heikentäviä oireita. Harva saa myöskään tämänkaltaista tilannetta aikaiseksi ilman onnettomuutta tai muuta selvää laukaisevaa tekijää. Minä kävin rajussa, väärin tehdyssä niska-hartiaseudun hieronnassa. Se on toistaiseksi ainoa selittävä tekijä. Geneettisesti ilmeisesti paskojen putkien lisäksi..

Vähän anatomiaa kuvitukseksi.

Kun en löytänyt googlettamalla aiheesta minkäänlaista keskustelupalstaketjua  ja potilasyhdistyksen tyypit eivät löytäneet minulle lähimainkaan samassa tilanteessa olevaa vertaistukea, tajusin että tämän tilanteen kanssa en pääse varsinaisesti ryhmäytymään. Tässä paatissa matkataan aika yksin.

Olen opetellut elämään kaksisuoisena ja hyvinhän tämä sujuu. En enää pelkää mennä iltaisin nukkumaan. Alkuun säpsähtelin useita viikkoja hereille nukahtamisen hetkellä. Pelkäsin etten enää herää. En pelkää olla lasten kanssa yksin kotona – edes öitä. Olen kuitenkin säännöllisesti muistuttanut Ykköstä, että jos äidille sattuu jotain niin mene soittamaan naapurin ovikelloa. Että tiedoksi vaan : ) Enkä pelkää jokaista vihlausta päässä. Sitä voi tämänkin jälkeen särkeä ihan normaalisti.

Selvisin ensimmäisen kuukauden nostelukiellosta nostelemalla lapsia normaalisti – nostamattomuus ei kahden tämän ikäisen lapsen kanssa vaan toimi. Olen oppinut olemaan urheilematta, ja luvan hellittyä urheilematta liian rajusti. Saanpahan löysäillä oikein luvan kanssa. Muistan myös verenohennus- ja verisuonia notkistavan lääkityksen lähes oikeamääräisesti ja lähes joka päivä.

Mielessä on monta kertaa käynyt, että mitä sitten jos tilanne vielä vakavoituisi – tai jos sattuisi se kaikkein pahin. Alkuun tiukkasin Aviomieheltä vastauksia näihin ”miten sitten toimitaan” pohdintoihin, mutta elämä on kuitenkin jatkunut ja temmannut mukaansa, joten keskustelu on jäänyt. Tai ehkä emme lopulta uskaltaneet nostaa kissaa pöydälle.

Elokuun lopussa kävin kontrollikuvissa ja täysin kaikkien ammattilaisten veikkauksista poiketen suoneni olivat osittain auenneet. Eivät ne nyt lähimainkaan normaalit ole, mutta niissä on jonkinlainen virtaus ja päähän menee taas verta oikeasta suunnasta ja neljästä rööristä. Periaatteessa olen siis toipumassa - ehkä.

Suorahko neurologi tosin totesi, ettei pidä edelleenkään ruveta rehkimään, koska selkeästi minulla on taipumus tukkia suoniani näinkin erikoislaatuisella tavalla. Maksimaaliset urheilusuoritukset ja ponnistelut on kuulemma syytä unohtaa loppuelämäksi. Toinen neurologi taas totesi, että kyllä tästä voi toipua ennalleenkin. Elämään ilman lääkitystä ja suonet parantuneina. Kotitohtori oli sitä mieltä, että jos seuraavassa kontrollissa joulukuussa suonet todetaan parantuneiksi, riski saada vastaava tilanne uudelleen on häviävän pieni.

Ketä pitäisi uskoa? Housea?

On tässä silti ollut opettelua. Kroonistumisessa. Sellaiseksi minä kai kuitenkin jään. Olen päässyt tosi pienin vaikutuksin todella vakavasta tilanteesta. Todennäköisesti syön kuitenkin jotakin verta notkistavaa lopun elämäni ja ruksin tulevaisuudessa papereista kohdan aivoverenkiertohäiriö. Olin oikeasti ajatellut jonkun sortin sairastumisvakuutusta vakavan sairastumisen varalle, mutta sekin juna meni tässä.

Ehkä opettavaisinta tässä koko sairastamisessa on ollut opetella sietämään epävarmuutta. Tilanteeni on ollut ja on edelleen niin erikoinen, että lääkärikunnan kesken on tosi suuria näkemyseroja diagnoosista ja hoidosta, mutta erityisesti tulevasta ja tilanteen vaikutuksista elämään. On ollut pakko oppia hyväksymään se, että lääkäreillä ei todellakaan ole vastauksia lähimainkaan kaikkeen. Sairastumisessa ei ole varsinaisesti auttanut se, että oma mies on lääkäri ja vielä alalla, joka osittain liittyy omaan tilanteeseeni. Olen saanut kärttämällä toki enemmän vastauksia. Mutta samalla muiden lääkäreiden niskat punoittavat enemmän, kun hoidettavana on kollegan vaimo, eikä heillä ole antaa niitä vastauksia. Outo tapaus on outo tapaus, oli side lääketieteeseen millainen tahansa.

Oman mieheni käytöksestä lääkärinä tässä tilanteessa olen oppinut myös sen, kuinka paljon lääkärit lopulta jättävät kertomatta. Kun se on potilaalle sekä helpompaa että suojelevampaa niin. Kun kaikkea ei vaan voi ymmärtää. Kun me potilaat nyt nimenomaan mietimme liikaa tilanteessa, jossa ei ole valmiita tai selkeitä vastauksia.

Jotta jos sairastutte, suosittelen sairastumaan johonkin tyypilliseen ja helposti diagnosoitavaan.

Näin se vaan menee. Arki on arkea. Elämä jatkuu. En todellakaan ole kärsivällisempi. En edelleenkään osaa arvostaa riittävästi niitä asioita, jotka ovat hyvin. En ole varma, osaanko olla edes kiitollinen siitä, kuinka helpolla selvisin. Vakavan sairastumisen jalostava vaikutus  on vähän hämärän peitossa. Koen päässeeni niin helpolla näin vakavasta tilanteesta.

Ehkä syy onkin juuri siinä, etten edelleenkään ymmärrä, kuinka vakava tilanne tosiaan oli. Tai sitten se syy on siinä, etten ehdi miettiä liikaa. Kahden sähköjäniksen kaitsenta on niin 24/7 hommaa ja elämässä kiinni pitävää, ettei tässä liikaa ehdi syvällisiä miettimään. Se on varmaan paras niin.

Mikä meitä yhdistää

Tänään klo 18 blogiviidakossa julkaistaan ainekirjoitushaasteen toinen aine
Leopardikuningattaren lanseeraamana aiheesta "Mikä meitä yhdistää".

Olin tietenkin ensin kirjoittamassa aiheesta maailmaasyleileväncoelhomaisesti ”meitä yhdistää rakkaus, sen hedelmät ja universumin loppumaton yhteenkuuluvuuden tunne” näkökulmasta, mutta muutin mieleni ja otin aiheeseen aavistuksen toisen kannan.  Yhteisen. Piti löytää vähän uutta näkökulmaa, koska olin pyöritellyt aihetta jo täällä.
 Olen joskus jo aikoja sitten kolunnut pitkät pätkät erään sortin mielen manipulointiin liittyvää NLP-koulutusta. NLP eli Neurolingvistinen ohjelmointi (NLP; engl. neuro-linguistic programming) on Wikipedian mukaan sovelletun psykologian suuntaus, jonka tarkoituksena on parantaa ihmisten välistä kommunikaatiota ja oppimista. Tästä kouluttautumispolusta on jäänyt monta mielenkiintoista huuhaa-muistoa sekä nippu toimivia tekniikoita. Terapia-näkökulman lisäksi näitä tekniikoita tai paremminkin ajattelumalleja voi käyttää oman ajattelun kehittämisessä, itsensä johtamisessa, työyhteisössä toimimisessa, lasten kasvatuksessa - ja parisuhteessa. Tai missä tahansa ihmissuhteessa.

Yksi parhaista oppimistani ratkaisumalleista, ei tosin varsinaisesti NLP-koulukunnan keksimä, on yhteinen käsitteiden määrittely. Tilanteissa, joissa tuntuu että kaksi tai useampi ihmistä on jatkuvasti eri mieltä itsestäänselvistä asioita tai asiat eivät vaan yleisesti suju, kannattaa tarkistaa ihan perusasia. Ymmärtävätkö he keskustelussa tai ongelmana olevan asian edes käsitteenä samoin. Ymmärtämistä voi testata valitsemalla sanan tai käsitteen, joka liittyy käsittelyssä olevaan aiheeseen, ja pyytää henkilöitä kirjoittamaan paperille 10 asiaa, mitä aihe heidän mielestään tarkoittaa. Kun vaikkapa viisi ihmistä kirjoittaa 10 asiaa sanasta ”rakkaus” on hajonta melkoinen, vaikka kaikki varmasti luulevat käsityksen rakkaudesta olevan jotenkin universaali.

Tältä pohjalta pyysin Aviomiestä kirjoittamaan 10 asiaa aiheesta ”mikä meitä yhdistää”. Sanottakoon nyt vielä, että meillä ei nyt ole parisuhdeongelmia, joita tässä samalla yritän ratkoa. Halusinpa vaan testata olemmeko tästä asiasta alkuunkaan samaa mieltä. Suosittelen tätä yksinkertaista ajatusleikkiä muillekin. Kannattaa testata vaikkapa käsitteitä ”loma”, ”siisteys” tai ”seksi”. Saatatte yllättyä..

Sitten tulokset.

Aviomies kirjoitti (in random order)
- Lapset
- Asuntolaina
- Seksi
- Huumori
- Ystävät
- Golf
- Kalastus
- Hyvä ruoka
- Yhteiset tulevaisuudentoiveet
- Taloudenpito
Minä kirjoitin (in random order)
- rakkaus
- lapset
- asuntolaina
- leikkimielisyys
- Yhteiset ihmiset
- Golf
- Toiveet ja haaveet
- Herkuttelu
- Maku eri asioissa (sisustus, tyyli)
- Olemisen helppous

Nopsaan laskettuna yhteen osui hieman eri sanoin, mutta samaa tarkoittaen, seitsemän asiaa (lapset, asuntolaina, huumori, ruokaan liittyvät asiat, yhteiset toiveet, golf ja ystävät) Se on minusta ihan pirun hyvin, vaikka mukana on ei-niin-romanttisiakin asioita kuten asuntolaina. Aviomiehen mielestä rakkaus kuuluu automaattisesti listaan, sitä ei tarvitse kuulemma sanoa. Minun mielestäni rakkaus pitää sisällään myös seksin.. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että tarkemman käsitteenmäärittelyn jälkeen molempien mielestä meitä yhdistää kahdeksan asiaa.

Olen näiden karuhkojen listojen jälkeen entistä vakuuttuneempi siitä, että yhteen me todella kuulumme yhteen, jos spontaani harjoituksen tulos on näin yhtenevä eikä kumpikaan filosofoi mitään tämän metaforallisempaa. 

Pisteet myös siitä, että Aviomies on katsonut taloudenpidomme olevan yhdistävä tekijä. Tässä kuulemma ajatus menikin niin, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Thanks honey.

Digitodellisuus, mitä teetkään meille?

Työkaveri suositteli artikkelia nykymenon vaikutuksesta aivoihin.

 

Se osoittautui aikoihin parhaaksi lukemakseni analyysiksi digitodellisuuden vaikutuksesta ihmisiin – myös lapsiin. Tässä on perusteellisesti pureksittu ja selitetty kaikki se, mitä vaikutuksia digitalisoitumisesta ja perheen digimaailmassa elämisestä mahdollisesti seuraa käyttäytymiseen ja aivojen mukautumiseen asti. Nämä vaikutukset ja perheiden tavat kun ovat myös blogimaailmassa kestoaiheita.

En itse vatuloi aihetta enempää. Kaikki oleellinen on artikkelissa ja ehkä näissä kappaleissa:

”Susan Greenfieldin mukaan on nähtävissä, että diginatiivien, eli 1990-luvulla ja sen jälkeen syntyneiden, persoonallisuus jää aiempia sukupolvia hauraammaksi, pinnallisemmaksi ja riippuvaisemmaksi ulkoisista ärsykkeistä ja palautteesta.

 ”Omasta elämästä raportoiminen on tärkeämpää kuin itse elämä”, Greenfield sanoo. Hän nostaa esimerkiksi statussymboleiden merkityksen vähenemisen: sosiaalinen status määräytyy nykyään sen mukaan, kuinka paljon tykkäyksiä saa sosiaalisessa mediassa ja kuinka suosittu on verkossa.”

Osui ja upposi.


Pohdinnan paikka on myös artikkelin lopussa oleva taulukko aivojen kehityssuunnista:
Aivojen kaksi kehityssuuntaa

 Aivot jatkuvasti kiinni tietotekniikassa
• Korkea älykkyysosamäärä
• Käsittelee tehokkaasti tietoa
• Lyhytjänteinen, huono keskittymään
• Aistiärsykkeet tärkeitä
• Ottaa riskejä
• Alhainen empatiakyky
• Tarvitsee jatkuvaa ulkopuolista palautetta

 Aivoille monipuolisia virikkeitä
• Ymmärtää jatkuvuutta
• Vahva kyky empatiaan
• Kommunikoi tehokkaasti
• Muuntaa informaation tiedoksi
• Tunnistaa merkitykselliset asiat datavirrasta
• Syvällinen merkitysten tajuaminen, viisaus

Kumpaan kategoriaan sijoitat itsesi? Kummassa haluat lapsesi olevan?

Asiat eivät tietenkään ole vain joko tai. Mutta on tässä asiaa pureksittavaksi. Jos sille iPadin käytölle asettaisi selkeät rajat.



Kohtuukäyttäjä?

Kaverisynttärit - siirtyminen seurapiirielämään

Ykkönen visiteerasi eilen ensimmäisillä kaverisynttäreillä. Neiti liihotteli täydessä tällingissä neljän muun tytön kanssa olemaan fiinisti prinsessa. Kakun tilalla oli ollut fiksusti itsetuunattavia jäätelöannoksia ja ohjelmassa aarteen etsintää ja sitä prinsessaa. Hain puoli kahdeksalta kotiin umpityytyväisen neidin, joka käveli kilometrin matkan äidin kanssa käsi kädessä rimpsut heiluen ja totesi:

 ”Tällaiset iltakävelyt on ihan parhaita. Mennään äiti joka ilta yhdessä.” Mennään, ehdottomasti.

Mutta itse synttäreihin. Pisteet kotiin eilisille synttäreille siitä, että ymmärtääkseni niissä ei vielä yritetty mitään ihmeellisyyksiä. Nelivuotiaille riitti mainiosti koti, toisen lelut ja kaikkien vieraiden ihasteltavat hepenet. Tarjottavien ei tarvitse tämän ikäisille päätä huimata. Ainakin meidän neiti oli täysin myyty, kun tarjolla oli jäätelöä, johon sai itse ripotella sydänströsseleitä. Ja popcorneja. Vieraat olivat käyttäytyneet kuulemma mallikkaasti ja sopukin oli säilynyt.

Takana on kaikkien osapuolten näkökulmasta hienosti startannut oma sosiaalinen elämä. Tähän uuteen riittiin ja tulevien vastaavien tapahtumien aikakauteen liittyy kuitenkin ainakin yksi pohdinnan paikka – äidille.

Mikä on sopiva kaverilahja ja paljonko se voi maksaa?

En haluaisi olla lietsomassa Kello Hittyyn kulminoituvaa vaaleanpunaista muovista krääsämaailmaa. Enkä haluaisi ostaa jotakin, joka on täysin vastoin juhlakalun perheen arvomaailmaa. Mutta mistäs senkin voi tietää. Haluaisin tietenkin äitinä antaa myös tyttäreni ystäville jotakin kehittävää, kiinnostavaa ja ehkä jopa kestävää. Silleen niinku puuleluja neljävuotiaalle tytölle. Ei toimi – tiedetään. Ne kikattavat saparopäät haluavat pinkkiä ja blingblingiä ja kaikkea sitä, jota itse en kestä. Tytöt muuten saivat aarteenetsinnän palkintoina em. kisulin tarrat käytettäväksi korvakoruina ja sekös oli mahtavaa.

No mitä se lahja tosiaan voi maksaa? En kuulu siihen kadehdittavaan laumaan naisia, joka hurauttaa saumurilla syyspipon hauskasta kankaasta lahjaksi, joten kaupan armoilla ollaan. Periaatteesta tämän ikäisen lahjan ei tarvitse eikä pidä maksaa paljon, mutta vitosella ei oikein saa mitään. Paitsi Prinsessa-lehtiä. Tai sitten käyn väärissä kaupoissa. Tein oman henkisen päätöksen, että kymppi on raja ja siinä summassa tullaan pysymään todennäköisesti kaikki kaverisynttärit hamaan tappiin. Muutenhan homma lähtee ihan lapasesta varsinkin, jos lapseni on tulevaisuudessakin sen verran sosiaalinen, että hän saa kutsuja, todennäköisesti jopa useita vuodessa. Tai kun nämä molemmat ovat siinä iässä, että molemmilla on kavereita ja näitä synttäreitä, niin tähänhän saa tuhlattua ihan sievoisen summan vuodessa. Kyseessä on vähän samanlainen ongelma kuin häälahjan kanssa. Paljonko laitetaan.

Lopputulos. Ostin 10.90 maksavan Barbie-palapelin. Se oli sentään puinen.. Ykkösen mielestä myös hieno.

Synttärilahjoista puheenollen. Täytin tänään vuosia. Aviomies ja Ykkönen värkkäsivät eilen yhdessä yli kymmenen korttia periaatteella tarra per kortti. Niiden lisäksi sain aamulla sänkyyn jigi-vavan. How romantic is that..

Ainekirjoitushaaste, vol. II, deadline 22.9

Lupauduin mukaan tähän kutkuttavaan yhteiskirjoittamishaasteeseen - taas. Taas on lauseessa vain siksi, että taaskaan ei ole aikaa. Kirjoittaminen sujuu silloin tällöin ilman varsinaisia deadlineja. aikataulutettuna olen kusessa. Silti, mukana ollaan!

Tällä kertaa haasteen on heittänyt Leijonakuningatar. Ensi sunnuntaihin mennessä monessa pirtissä pohdintaan "Mikä meitä tosiaan yhdistää?" Hyvä aihe. Tarkemmin haasteeseen ja aiheen määritelmään voi tutustua täällä.

Paljastan, että olen jo harjoittanut tutkivaa journalismia aiheesta : )

Yhteistuumailun tunnuksen takana on edelleen Täti-ihminen.

Kohta ne muuttaa pois kotoa

Niin iso ja - pinkki.

Olen tietoinen siitä kapeakatseisuuden tilasta, jolla tätä lapsiperhe-elämää tarkastelen. Näkökulmani ulottuu omaan menneisyyteen ja tähän nykyhetkeen. En osaa laittaa asioita hienosti perspektiiviin sen suhteen, mitä tulevaisuus tuo tai kuinka mikroskooppinen ajanjakso kasvavan lapsen aikajanalla on imetys tai kahden vuoden tahtoiän tuoma muka-jatkuva nillitys. Peilaan kaikkea tämänhetkisen kokemusmaailmani kautta ja kaikki on vain tätä, tässä ja nyt Elän todellakin hetkessä.

Olen kuitenkin saanut viime viikkoina useamman merkin siitä, että tämä kokonaisvaltaisen antoisa ja vaativa pienlapsivaihe ei kestä ikuisuutta.

Ensin luin Perhe-lehden pääkirjoituksen. Siinä pohdittiin, miten äiti tai isä osaavat mukautua siihen, että apset eivät pyörikään koko ajan jaloissa vahdittavina vaan että lenkille voi lähteä tai pyykit silittää silloin kun ne ovat pihalla kavereiden kanssa. Sekin kuulemma vaatii opettelua.

Pari päivää tämän havahtumisen jälkeen meillä soi ovikello. Alarivin talojen pieni mies tuli hakemaan Ykköstä heille leikkimään äitinsä kanssa. Pahoittelin äidille, että emme ehdi kun pitää valmistella Kakkosen synttäreitä. Toinen äiti totesi tähän, että ei tarvitsekaan. Ykkönen vaan mukaan pojalle kaveriksi niin hänkin pääsee helpommalla. Totta! Sinne meni likka saparot viuhuen. Sain valmistelurauhan ja Ykkönen pääsi trampalle. Kohta ovikello kilkkaa molemmille eivätkä pihaleikit ole vain samaan aikaan puistoon sattuvien lasten kohtaamisia tai vanhempien ystävyyksien sanelemaa. Mahtavuutta!

Ovikello on muuten soinut joka ilta ekan kerran jälkeen..

Eilen tarhassa Ykköstä odotti ensimmäinen virallinen kutsu kaverisynttäreille - prinsessa sellaisille. Ja sellaisille, jonne neiti ei mene sukulaisuuden, ystävyyden tai kummiuden vuoksi vaan siksi, että lapsellani on itse solmittu kaverisuhde ja hän menee yksin leikkimään ystäviensä luokse. Mahtavuutta vol. II! 

Leijonalapsen äiti pohdiskeli blogissaan kaikenkattavasti kahden pienen lapsen äidin riittävyyttä, riittämättömyyttä ja parisuhdetta  Tässä elämäntilanteessa eletään tietenkin täysillä lapsille ja lasten kautta, mutta jumankauta, tunnelin päässä on valoa meille kaikille! Lapset kasvavat ja lieka vanhempiin pitenee.

Kehityssuunta on hyvä. Uskon nimittäin olevani parhaimmillani äitinä kun se lieka lapsiin on vähän pidempi. Silloin minulla on tiiviin perheenkin keskellä enemmän tilaa, ihan vaikka vain kotihommille, ilman että tiskikoneen tyhjentäminen on pois läsnäolosta lasten kanssa. Uskon naivisti, että omat parhaat vuoteni äitinä ovat vasta edessä. Kun saan tehdä lasten kanssa yhdessä enkä vain vahtia vahtimisen takia tai olemiseen mahtuu muutakin kuin huolehtimista perustarpeista. Swot-analyysi tästä äidistä osoittaa, että tulevaisuus on täynnä mahdollisuuksia ja pahimmat uhat on kohta kukistettu.

Tulevina vuosina voi hämmästyttävästi jäädä aikaa jopa parisuhteelle. Osataankohan me sitten enää olla?

Onhan se samalla myös juuri niin haikeaa kuin moni on sanonut lasten kasvun olevan. Pienet lähtevät miettimättä omiin menoihinsa, syövät itse, kuskaavat itse pottakakkansa pönttöön kaksivuotiaana eivätkä roiku lahkeessa kiinni 24/7. Vauvoja nuo kaksi eivät todellakaan enää ole,se vaihe on meillä lopullisesti ohi.

Sniff ja skål yhtä aikaa.

MIhin tämä kaksi vuotta hujahti?

Kaksi vuotta ja tasan yksi vuorokausi sitten punnersin yli neljä ja puolikiloista äijää maailmaan. En olisi muuten punnertanut, jos olisin tiennyt mitä kokoluokkaa on luvassa. Olisin todennäköisesti vaatinut paniikkisektiota.

Joka tapauksessa olin siirtynyt reilussa puolessatoista vuodessa lapsettomasta kipuilijasta kahden lapsen äidiksi. Siihenkin oli totuttelemista, vaikka tilanne oli kuinka toivottu. Toisen lapsen syntymä aikaansai jatkuvan kaaoksen arkeen, joten Kakkosen ristinä on ollut ihan vaan normiväsymyksestä pihalla oleva mutsi, ehkä isäkin, ja vähän sinne päin tehdyt hommat ihan kaikissa yhteyksissä. Silti ukkelista on tullut ihan elinkelpoinen yksilö.

Leppoisa easygoing -jättiläisvauva on kokenut metamorfoosin kaksivuotiaaksi tarmopesäksi, joka pomppii, kiipeä, komentaa, puree ja lyö, inhoaa hammaspesua, rakastaa nestemäistä Panadolia (sitä on tarvittu valitettavan paljon), viskoo ruokaa ja tarinoi päivät läpeensä pikkuvanhoja juttuja kirjakielellä ja yrittää huijata itselleen ”domistia” ruuaksi mitä pätevimmillä perusteilla. Hän osaa sanoa ärrän paremmin kuin neljää vuotta lähentelevä siskonsa ja joutuu kolttostensa vuoksi hokemaan ”anteeski” päivän mittaan kymmeniä kertoja.

Hän ei syö edelleenkään kuin rajoittunutta määrää ruoka-aineksia, mutta saattaa vetäistä aamupalalla kolme lautasellista puuroa. Onneksi ei ole muuten se keliakia, joka on sekin testattu.

Hauskinta planeetalla on oma isosisko, jota Kakkonen palvoo. Yhdessä niillä on ihan omat juttunsa, painit, rähinät, kotileikit ja hipat. Yhteenhitsautuneita kuin mitkä. Siskonsa kenkäkoon Kakkonen otti kiinni juuri kaksivuotispäivilleen. Nyt menee molemmille 26 ja herra voi huoletta lainailla siskonsa balettitossuja.

Olen havahtunut tässä viime viikkoina siihen, että herra ei näköjään käytä enää tuttia. Isänsä oli kerännyt ne jo viime viikolla kaappiin piiloon. Niitä ei jätetty sorsanpoikasille eikä muillekaan. Se vaan jäi. Itse en ole laittanut tikkuakaan ristiin moisen luopumisen eteen. Ykkösellä tutista vierottaminen oli melkoinen projekti, mutta onneksi Kakkosen kohdalla joku näyttää sentään olevan edelleen easy.

Kakkonen kulkee pääosin päivänsä ilman vaippaa ja selviää. Päiväkodissa paremmin, koska näköjään siellä on aikaa ainakin pottahommien tehokkaaseen opetteluun. Kotona olemme vähän laiskempia.

On se aika ihana, riskaava halipallo, vaikka meneillään on jokseenkin rasittava vaihe.

Miten musta tuli näin ihana?

 Ai niin ja se liikuttavin juttu. Nukkuminen. Pieni mies on vaatinut jo jonkun aikaa valtavan leluarsenaalin sänkyynsä. Herra on nukkunut noin parinkymmenen pikkuauton ja pyöräilykypärän kanssa ja se on ihan oolrait. Uusin tärkeä juttu on pussilakanan aukot. Kakkonen rauhoittuu parhaiten, kun käden saa tunkea sinne pieneen koloon, josta peitosta otetaan kiinni laitettaessa pussilakanan sisään. Jos Kakkonen herää öisin, syy on pääsääntöisesti se, että kolo on hukassa ja onhan se nyt haasteellista löytää unessa.

Kaksivuotispäiväkseen epeli kehitti syksyn ensimmäisen korvatulehduksen.

Mutta hei oikeasti, me olemme selvinneet kahden pienen lapsen kanssa yli kaksi vuotta ilman terapiaa tai parisuhteen rakoilua. Se on jo kilistelyn paikka. Eikös nyt kuulu virallisesti jo helpottaa tämä pienlapsimeno?

 --
Lyhyt päivitys myös Jennijeen osuvasti nimeämään mökki-gateen. Meillä on nyt mökki yhdessä mieheni veljen perheen ja miehen vanhempien kanssa. Kipuilemaani vaihtoehtoa katastrofaalisempi versio, joka vaatii kymmenien tuhansien remontin ja jota kukaan ei ole nähnyt! En ole ihan varma kuka sen remontin suunnittelee ja tekee kun kaikki asianosaiset ovat lähes tuhannen kilometrin päässä kohteesta.

Omistussuhteiden osalta oma kantani on vielä avoin. Annanko homman olla mieheni perheen projektin vai lähdenkö mukaan myös rahallisesti. Tällä hetkellä houkuttaa edelleen pysytellä ulkopuolella, koska remonttisuunnitelma näyttää jo siltä, että homma on pelkkää kompromissia. Päällimmäinen fiilis on, että ei tämä ihan sellaiseksi tule kuin itse haluaisin. 

Yritän kuitenkin kelpo vaimon tavoin ajatella asiaa niin, että lopputulema on varmasti kiva ja meidänkin perhe tulee viettämään siellä monia ikimuistoisia hetkiä. Paikka, sijainti ja harrastusmahdollisuudet ovat kyllä hyvät. Ykkönenkin kaipaili jo eilen ison tytön laskettelusuksiaan. Äiti kaipaa sitä kivaa pientä vaate-sisustuskauppaa.

Taidan buukata itselleni ensimmäisen varauksen pömpeliin ensi kesäksi, eikös Pyhällä svengata joku jazz-happening siellä hienossa kurussa..

Minusta tulee isona

Minusta tulee isona täsmällisempi henkilö joka ei lupaa liikoja.

Siinä se on ainekirjoituksen tulos tiivistettynä. Kun olen juhlinut rakkaan ystävän häitä ja kuohuvan lisäksi humaltunut miljööstä, kesän viimeisistä kuulaista illoista ja parhaasta mahdollisesta seurasta kaksi vuorokautta ympäriinsä, ei deadline pysynyt hanskassa. Hanskassa ei pysy tällä hetkellä juuri mikään muukaan.



Mukana! Myöhässä, mutta mukana.

Olin kuitenkin miettinyt asiaa etukäteen. Luonnollisesti otsikko viittasi pohtimaan aihetta ammatillisen identiteetin näkökulmasta. Muistelin, että ensimmäiset vastaukset Ystäväni-kirjoissa olivat lentoemäntä, eläinlääkäri ja mikätahansa lääkäri. Aika nopeasti ymmärsin, että lentoemäntähommat eivät sovi lentopelkoisille ja sillipurkki kymmenen kilometrin korkeudessa ei ole viihtyisin mahdollinen työympäristö. Lääkärihommat hylkäsin lähinnä pääsykokeisiin vaadittujen aineiden perusteella. Fysiikka ei voisi vähempää kiinnostaa. Melko lyhytnäköistä toimintaa.

Joskus alkuaikuisuuden kynnyksellä maailman ollessa täynnä mahdollisuuksia romantisoin itseni Karin Blixen -tyyppiseksi itsenäiseksi Minun Afrikkani -seikkailijattareksi kesyttämään leijonia ja leijonamiehiä jonnekin eksoottiseen maailmaan (tosin ilman sitä kuppaan kuolemisen osuutta). Tämä mielikuva rakentui pääosin sen totuuden pohjalle, että seikkailumaailmassa kaikki vastaantulevat miehet olisivat Robert Redford -muotilla kloonattuja maailmanparantajia.

Realiteetit elämän alkuvuosista asti ovat sanelleet ammattiin suuntautumistani sikäli, etten ole missään asiassa erityisen lahjakas. En ole sillä tavalla lahjakas, että olisin voinut rakentaa jonkun erityisominaisuuden tai taidon pohjalle ammatin. Harvalle maksetaan analysoinnista ja jaarittelusta.

 Olen kuitenkin aina ihaillut ja ihan avoimesti kadehtinut ihmisiä, joilla on jokin todellinen taito, kuten musiikki, piirtämiseen tai taiteisiin liittyvät asiat eri muodoissaan, urheilu tai mikä tahansa muu taitolaji. Olen aina kuvitellut, että silloin sen elämänpolun valinta on helppoa. Intohimo ja rakas harrastus ohjaavat ammatinvalintaa. Omasta erityisosaamisesta saa ammatin kuten Teemu Selänne tai Mozart.

Koska erityistaitoja ei ollut, minun piti valita ala joka on riittävän yleispätevä ja josta voi luikerrella monenlaisiin määrittelemättömiin tehtäviin. Ymmärtämättä silloin kakskyt’ ja risat ikäisenä mistään mitään kahlasin kaksi tutkintoa läpi ja minusta tuli liiketalouden ja humanismihörhöilyn ristisiitos joka edelleen etsii sitä todellista itseään, ihan juuri niin kuin nelikymppisen kehityksen kyydistä pudonneen pienten lasten äidin kuuluukin.

Koska en kykene tällä hetkellä määrittelemään, mikä minusta ammatillisesti tulee isona, vastaan retoriseen kysymykseen aiheella, johon skumppahuuruissani havahduin.

Viikonlopun juhlahumussa viihtyi monta sukupolvea noin puolivuotiaista yli yhdeksänkymppisiin. Jotenkin siellä perhe- ja ystävätunnelmoinnin keskellä ajattelin kliseisesti monta kertaa, että nämä ovat niitä asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä luki käyntikortissa mitä tahansa. Tärkeää on se, että morsian pitää huolta yhdeksänkymppisestä isoäidistään, jolla on 14 neuletakkia, joita hän kaikkia käyttää. Tärkeää on kaksivuotias siskonpoika frakissaan tai omalla liikutuksellaan koko juhlaväen herkistänyt sulhasen äiti. Tärkeää on perhe tai perheeksi laskettavat ihmiset yhdessä nauttien.

Ensimmäistä kertaa havahduin miettimään perhettämme jatkumona. Ketjuna, joka ei toivottavasti pääty Ykköseen ja Kakkoseen ja jossa on mukana uusia sukupolvia. Tähän asti en ole osannut kuvitella tämän perheen matkaa ja muutosta noin viikkoa pidemmälle. Nyt minä kuitenkin toivon, että joskus kymmenien vuosien päästä voin ostaa itselleni kauniin puuterinvärisen hatun ja juhlia tekonivelet kirskuen lapsenlapseni häitä.

Minusta tulee isona isoäiti. Tekisi mieleni laittaa tähän sana toivottavasti, mutta enpäs laita.

Minusta tulee isona isoäiti.