Minusta tulee isona

Minusta tulee isona täsmällisempi henkilö joka ei lupaa liikoja.

Siinä se on ainekirjoituksen tulos tiivistettynä. Kun olen juhlinut rakkaan ystävän häitä ja kuohuvan lisäksi humaltunut miljööstä, kesän viimeisistä kuulaista illoista ja parhaasta mahdollisesta seurasta kaksi vuorokautta ympäriinsä, ei deadline pysynyt hanskassa. Hanskassa ei pysy tällä hetkellä juuri mikään muukaan.



Mukana! Myöhässä, mutta mukana.

Olin kuitenkin miettinyt asiaa etukäteen. Luonnollisesti otsikko viittasi pohtimaan aihetta ammatillisen identiteetin näkökulmasta. Muistelin, että ensimmäiset vastaukset Ystäväni-kirjoissa olivat lentoemäntä, eläinlääkäri ja mikätahansa lääkäri. Aika nopeasti ymmärsin, että lentoemäntähommat eivät sovi lentopelkoisille ja sillipurkki kymmenen kilometrin korkeudessa ei ole viihtyisin mahdollinen työympäristö. Lääkärihommat hylkäsin lähinnä pääsykokeisiin vaadittujen aineiden perusteella. Fysiikka ei voisi vähempää kiinnostaa. Melko lyhytnäköistä toimintaa.

Joskus alkuaikuisuuden kynnyksellä maailman ollessa täynnä mahdollisuuksia romantisoin itseni Karin Blixen -tyyppiseksi itsenäiseksi Minun Afrikkani -seikkailijattareksi kesyttämään leijonia ja leijonamiehiä jonnekin eksoottiseen maailmaan (tosin ilman sitä kuppaan kuolemisen osuutta). Tämä mielikuva rakentui pääosin sen totuuden pohjalle, että seikkailumaailmassa kaikki vastaantulevat miehet olisivat Robert Redford -muotilla kloonattuja maailmanparantajia.

Realiteetit elämän alkuvuosista asti ovat sanelleet ammattiin suuntautumistani sikäli, etten ole missään asiassa erityisen lahjakas. En ole sillä tavalla lahjakas, että olisin voinut rakentaa jonkun erityisominaisuuden tai taidon pohjalle ammatin. Harvalle maksetaan analysoinnista ja jaarittelusta.

 Olen kuitenkin aina ihaillut ja ihan avoimesti kadehtinut ihmisiä, joilla on jokin todellinen taito, kuten musiikki, piirtämiseen tai taiteisiin liittyvät asiat eri muodoissaan, urheilu tai mikä tahansa muu taitolaji. Olen aina kuvitellut, että silloin sen elämänpolun valinta on helppoa. Intohimo ja rakas harrastus ohjaavat ammatinvalintaa. Omasta erityisosaamisesta saa ammatin kuten Teemu Selänne tai Mozart.

Koska erityistaitoja ei ollut, minun piti valita ala joka on riittävän yleispätevä ja josta voi luikerrella monenlaisiin määrittelemättömiin tehtäviin. Ymmärtämättä silloin kakskyt’ ja risat ikäisenä mistään mitään kahlasin kaksi tutkintoa läpi ja minusta tuli liiketalouden ja humanismihörhöilyn ristisiitos joka edelleen etsii sitä todellista itseään, ihan juuri niin kuin nelikymppisen kehityksen kyydistä pudonneen pienten lasten äidin kuuluukin.

Koska en kykene tällä hetkellä määrittelemään, mikä minusta ammatillisesti tulee isona, vastaan retoriseen kysymykseen aiheella, johon skumppahuuruissani havahduin.

Viikonlopun juhlahumussa viihtyi monta sukupolvea noin puolivuotiaista yli yhdeksänkymppisiin. Jotenkin siellä perhe- ja ystävätunnelmoinnin keskellä ajattelin kliseisesti monta kertaa, että nämä ovat niitä asioita, jotka ovat oikeasti tärkeitä luki käyntikortissa mitä tahansa. Tärkeää on se, että morsian pitää huolta yhdeksänkymppisestä isoäidistään, jolla on 14 neuletakkia, joita hän kaikkia käyttää. Tärkeää on kaksivuotias siskonpoika frakissaan tai omalla liikutuksellaan koko juhlaväen herkistänyt sulhasen äiti. Tärkeää on perhe tai perheeksi laskettavat ihmiset yhdessä nauttien.

Ensimmäistä kertaa havahduin miettimään perhettämme jatkumona. Ketjuna, joka ei toivottavasti pääty Ykköseen ja Kakkoseen ja jossa on mukana uusia sukupolvia. Tähän asti en ole osannut kuvitella tämän perheen matkaa ja muutosta noin viikkoa pidemmälle. Nyt minä kuitenkin toivon, että joskus kymmenien vuosien päästä voin ostaa itselleni kauniin puuterinvärisen hatun ja juhlia tekonivelet kirskuen lapsenlapseni häitä.

Minusta tulee isona isoäiti. Tekisi mieleni laittaa tähän sana toivottavasti, mutta enpäs laita.

Minusta tulee isona isoäiti.